Language warning!

Hyvää joulua soittajille, huorille, varkaille ja muulle paskasakille!

Hyvää joulua ehkä sinullekin riittävän vauras, joka nariset tuloverotuksesta; opportunistille ja nistille; dopingpyöräilijöille; sinulle, jolle mikään ei koskaan sovi ja sinulle, jolle on sopivinaan ihan mikä tahansa aina; vuokralaisiaan riistäville talonherroille ja saamattomille välittäjille; omaa napaa tuijottavalle kieltäjälle (varmasti vielä muuttuu hän); liikaa autoa ajavalle minulle ja muovikassilla kaupasta sitä ja tätä kotiin rahtaavalle sinulle (ja minulle); kaukalossa käsirysyjä harjoittaville jääkiekkoilijoille; digitaalisille näpisteljöille; kyselytunnilla vuoden aikana huonosti käyttäytyneille poliitikoille, jos ryhtyvät populismin sijaan tarmokkaasti hoitamaan kansan ja kansojen yhteisiä asioita; Suomen hiihtoliitolle; punaisia päin kävelijöille; auton torven tuuttaajille; sinulle, joka et hymyile etkä tykkää mistään ja sinulle, joka olet outo ja hymyilet koko ajan; Nalbandianille, joka kiukkuisena, mutta vahingossa työnsi sen kentänvarsimainoksen linjatuomarin päälle, joka loukkaantui; hänelle, joka vastaa julkisesta liikenteestä, joka ei kehity, täällä; päättäjille, jotka kieltävät ihan tavallisen omenan kuljettamisen käsilaukussa lentoteitse Sydneystä Melbourneen!

Hyvää joulua melkein kaikille!

Sillä elämä on joulunakin hip hop, in, must ja cool!

Hyvä Helsinki, välillämme on viitisenkymmentä astetta sekä viisitoistatuhatta kilometriä ja välimatka Helsingistä Turkuun, jossa huomenna julistetaan maailmanlaajuinen joulurauha.

Puhu kuule ihan kelle haluat.

Milloin täältä kehtaa lähteä? Lapsen kolmas leirimatka australialaisella koulutaipaleella on alkamassa. Hän on rento. Ei enää pälyile ympärilleen tai osoita suoranaista kiusaantuneisuutta siitä, että äiti seisoskelee lähituntumassa odotellen muiden vanhempien kanssa retkibussin lähtöä. Kuitenkaan en ole varma, onko lapsesta sittenkään tarpeellista läsnäoloni. Hän pärjäisi oikein hyvin yksinkin. En ole ehtinyt juoda yhtään kupillista kahvia. En kehtaa lähteä, vaikka lapsi siirtyykin välittömästi ikätovereittensa seuraan ja hoitaa itse omien tavaroittensa raijaamisen.

Odottelussa vierähtää puolisentuntia. Itse asiassa odottelun tunnelma vaihtuu riehakkaaksi cocktail-tilaisuuden kaltaiseksi hyörinäksi ja puheensorinaksi. Siirryn vanhempiryhmästä toiseen, kolmanteen ja neljänteen sujuvasti; vaihdamme kuulumiset, lähiaikojen suunnitelmat ja sutkaukset. En enää hätäile minnekään, mutta bussin lähdettyä mekin poistumme paikalta.

Marketin kassarouva on jokseenkin ikäiseni. Hänen äitinsä silittää lakanat, niin minäkin. Rouva on syntynyt Haitilla ja kasvanut Melbournessa. Minä olen syntynyt, kasvanut ja melkein aina elänyt Helsingissä. Silittäminenhän liittyy audiovisuaalisiin sisältöihin, joita ilman ei voi tai ainakaan kannata suorittaa kotitöitä. Rouva kehui TV-draamasarjaa Redfern Now, joka kertoo Sydneyn Redfern-nimisen kaupunginosan ihmisten elämästä. Erittäin mielenkiintoinen keskustelu siinä päivittäistavaroiden siirtyessä hihnaa pitkin kauppakasseihin. Australian ruokakaupoissa kassa pakkaa tuotteet, asiakas seisoo ja keskustelee. Haluan nähdä Redfern Now -jaksot.

Aamulenkeillä toivotetaan huomenta kaikille. Päivälenkillä ei enää ihan kaikille. Paitsi pääkaupunkeja pienempien kaupunkien ja kylien rannoilla ja puistoissa, niissä tervehditään aina ja kaikkia. Esimerkiksi Länsi-Australian Exmouthin rannalla kulki niin vähän väkeä, että olisi ollut varsin julkeaa kohdata vastaantulijat tuppisuuna. Ja taas vaikkapa pienen tasmaanialaisen maalaiskaupungin New Norfolkin keskuspuistossa tunnelma oli aivan kuin yhteisellä viherpihalla, jollaisella luonnollisesti tervehditään. Melbournen rannoilla ei päivällä tai iltasellakaan katsota varpaisiin tai kaukaisuuteen. Yleensä katsotaan eteenpäin vastaantulijan silmiin, sitten hymyillään. Melkein aina. Jos vastaantulija on nuori henkilö ja / tai kuuntelee ääniä korvanapeista, silloin kohtaaminen saattaa olla huomaamattomampi.

Olimme suomalaisen ystävän kanssa Sydneyssä rouvamatkalla. Harhailimme kaupoissa. Keskustelimme Ghanasta muuttaneen herran kanssa Versacen liikkeessä (emme ostaneet mitään), laukkukaupassa vietnamilaistaustaisen rouvan kanssa (hänen entinen kaupanpitäjänaapurinsa on joku suomalainen Marja; emme ostaneet mitään). Markkinoilla vaihdoimme taustatiedot ja lyhyen tulevaisuuden katsauksen hollantilaisopiskelijan kanssa (hänellä ei ollut vahvaa aksenttia, mitä hämmästelimme; hän myi hauskoja nahkatavaroita - emme ostaneet niitäkään). Missä tahansa Australiaa olenkaan liikkunut, olen aina saanut juttuseuraa kaupoista. Nimenomaan myös niistä, mutta en pelkästään niistä. Pääni on täynnä vieraiden ihmisten tarinoita ja ajatuksia. Osa niistä on jäänyt ja jää mieleen. Juttelu on aina hauskaa ja usein antoisaa, toisinaan valaisevaa sekä avartavaa.

Mitä minulle tapahtuu sitten joskus kotona Helsingissä? Aletaanko minua pitää "vähän onnellisena"? Toisaalta melankolinen, napakka ja kärttyinen henkilö elävät myös tässä samaisessa maallisessa tomumajassani, joten varmasti selviän. Sitä paitsi kyllä alepojen, siwojen ja stockmannien kassahenkilökunnan kanssa saa jutella, sitä ei kielletä minkään valtakunnan järjestyssäännöissä! Mutta entäpä, saako lenkillä vastaantulevaa tervehtiä, jos kävelee Munkkiniemen rannassa? Siis, jos ei toista tunne entuudestaan, niin mitenkä se on siinä tapauksessa?


Äiti jätti meidät tänne ensi lauantaina alkavaan kesään. Sateinen Helsinki vastaanotti hänet.

Ihmeellisiä tyttöjä.

Sunnuntain sanomalehdessä (The Age, 14.10.2012) oli artikkeli Sharla-Rose Rogic -nimisestä abiturientista. Abeilla on opiskelutöitä ja paineita myös tulevaisuudesta. Kirjoitukset hoituvat, jos malttaa lukea. Jatko-opiskelupaikka on Australiassa kiinni ylioppilaskirjoitusten tuloksista, sillä saatujen pisteiden perusteella opiskelijalle tarjotaan opiskelupaikkaa valitsemistaan yliopistoista, jos tarjotaan. Jatko-opiskelupaikan saaminen on helpompaa kuin Suomessa, jossa se on tavattoman vaikeaa. Toisaalta, vaikka Australian kansalaiset maksavatkin huomattavasti vähemmän yliopisto-opiskelusta kuin ulkomaalaiset, kustannus on silti monta tuhatta dollaria vuodelta, mikä on iso raha suurelle osalle nuorista. Ulkomaalainen muuten maksaa yliopistossa noin 25.- 35.000 dollaria vuotta kohden. Paljon rahaa.

Palaan Sharlaan. Hän huolehtii kirjoituksiin valmistautumisensa ohella isosiskostaan. Tai pikemminkin hänen arkensa vaikuttaa pyörivän siskon mielialavaihteluiden ja terveyden tasapainottelun ympärillä. Aimee-siskolla on mielenterveydellisiä haasteita ja diagnostisoituja sairauksia. Sharlan on oltava valmiudessa yötäpäivää ja rauhoitettava tai lähdettävä auttamaan sisartaan aina tarpeen mukaan. Hän on omaishoitaja. Valtaosa Australian abeista on 18-vuotiaita ja varsin usea vasta 17-vuotias. Moni vaikuttaa aavistuksen lapsellisilta. Mikä onni, yhtäältä. Sharla voi tuskin olla lapsellinen, hänellä ei ole siihen mahdollisuutta. Mikä sääli, toisaalta. Sittenkin Sharlaa voi vain kummastellen ihailla; miten hän pystyy ja jaksaa? Varmaan hän ajattelee, kuten omaishoitajat tiettävästi yleensäkin; he eivät koe muuta mahdollisuutta kuin hoitaa ja auttaa rakastamaansa ihmistä, jolla on ollut tavanomaista huonompi tuuri.

Kabulissa Afghanistanissa toimii Skateistan-rullalautayhteisö (skateistan.org). Sen perusti vuonna 2007 australialainen Oliver Percovich. Hanketta rahoittavat Tanskan ja Norjan suurlähetystöt. Tytöille ja pojille on erilliset tunnit (BBC News, 2.9.2012). Luin Khorshid-nimisestä rullalautailijatytöstä viime vuonna (mahdollisesti liittyen saksalaisen Kaj Sehrin dokumenttifilmiin: "Four Wheels and a Board in Kabul") ja ihastuin tämän valoisaan ja reippaaseen hymyyn sekä ennenkaikkea tytöstä loistavaan asenteeseen. Minusta oli ihmeellistä, että Kabulissa tytöt skeittaavat; kaupungissa, josta olin tottunut lukemaan ja kuulemaan vain karmaisevia sotauutisia. Kabulin arki vaikuttaa mahdottomalta, erityisesti tytöille ja naisille epämielyttävältä. Eri artikkeleissa Khorshidin nimen on sanottu merkitsevän seuraavia: aurinko, auringonpaiste tai onni. Miten vaan, tyttö oli nimensä näköinen. 14-vuotias rullalautailun vapaaehtoisohjaaja Khorshid kuoli Kabulissa 8.9.2012 lauantaiaamuna teini-ikäisen itsemurhapommittajan laukaistua pomminsa Khorshidin, tämän 12-vuotiaan pikkusiskon ja ystävien keskellä. Kuusi lasta tai nuorta menehtyi, neljä näistä oli kuulunut Skateistanin skeittiyhteisöön. Kun 13.9. (The Age, 13.9.2012) luin Khorshidin kuolemasta katsoin samaa kuvaa, jota olin ihastellut ensimmäistä kertaa tytöstä lukiessani. Pitikö tässäkin käydä näin?

Muistelen mielelläni omia koulutukseen liittyneitä rutistuksia ja kertaan niitä ihan selvinkinpäin, jos joku vain antaa pienoisenkin aiheen tehdä niin. Oikeasti niitä ei ole olemassakaan, sillä suomalaisena minulle on kaikki tarjoiltu itsestäänselvyyksinä. Pakistanilainen Malala Yousafzai ehti Khorshidin ikään, kun häntä ammuttiin niskaan ja päähän bussimatkalla kotiin aamupäivän koulutuntien päätyttyä. Köyhä Khorshid Kabulista ansaitsi vaatimattomalla kaupanteolla perheelleen rahaa rullalautailun ohella, kun taas Malala on taistellut tyttöjen koulutuksen puolesta jo kolme vuotta. Pieni 11-vuotias tyttö vaalimassa ja vaatimassa tyttöjen kouluttautumisoikeutta ja koulurauhaa! Rohkea ja aktiivinen Malala Yousafzai oli (ja onneksi voi sanoa, että edelleen on) liikaa Talebanille. Tämä on hullu ja sairas maailma. Toivottavasti tyttö toipuu.

Merkittäviä tyttöjä ja naisia, yhtään poikia tai miehiä vähättelemättä, on paljon. Koska itselläni iski nyt ahdistus, haluan tarkastella merkittävyyttä myös rauhoittavasta ja pelkästään myönteisestä näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että seuraavalla merkkihenkilöllä olisi ollut ihan pelkästään helppoa tai että hänen saavutuksensa olisivat syntyneet aivan tuostaa vaan. Tai ehkä ne ovatkin? Mistäpä minä tietäisin. Tänään ihmetellessäni erästä soitinta, josta en varsinaisesti vieläkään ymmärrä tuon taivaallista, muistin Aija Puurtisen! Kun pääsin (sain paikan siksi, että isäni oli töissä samassa toimistossa ja hän oli siellä ymmärtääkseni niin kovin pidetty henkilö) ensimmästä kertaa mainostoimistoon töihin 1983, kesäksi ennen abivuotta, minulla oli ilo tutustua mainioon henkilöön, jonka apuna keskusneidin assistenttina toimin. Sydämellinen ja lämmin nainen, joka paitsi iskosti minuun kauniit puhelinkäytöstavat myös opasti blues-musiikin ihmeellisen maailman alkumetreille. Opin sellaisista artisteista kuin Muddy Waters ja vaikkapa orkesterista nimeltään Honey B and the T-Bones. Minusta yhtyeen nimi on edelleen yksi maailman parhaista. Aikain saatossa olen aina tuon tuosta lukaissut tai kuullut jotain Puurtisesta ja se, että hän 2010 väitteli ensimmäisenä suomalaisena pop-tohtorina oli komea juttu. En oikein tiedä, mikä siinä on, että olen aina vaikuttunut tietynlaisista tohtoreista, kuten yleensä hyvin nuorista tai vanhoista. Tämä Aija Puurtisen akateemisuus ei liity näistä kumpaiseenkaan, mutta on jotenkin hienon ihmeellinen kuitenkin. Ja jotta syntyisi jonkinlainen kaari, kerronpa tässä senkin, että kirjoitusten yhteydessä en käynyt töissä tai huolehtinut kenestäkään, toisin kuin omaishoitaja Sharla. Tällainen tämä on, maailma.


Eilen satoi rankasti, tänään puolipilvistä poutaa. Palasimme sunnuntaiaamuvarhaisella helteisestä Exmouthista kauniiseen ja keleiltään heittelehtivään Melbourneen. Ihan kivasti pitelee kelejä Helsingissäkin lokakuiseksi varhaisaamuksi.

Love to run - it hurts.

Puolen tunnin juoksusta ei ole mihinkään, tunti pitää mennä. Puoli tuntia päivässä aerobista liikuntaa, niin sitä pitää. Juokse tasavauhtia, meditatiivisesti. Älä koko ajan hölkyttele, muista pyrähdykset. Juokse omaksi iloksesi. Mitä järkeä juosta tavoitteetta. Juokse, juokse, juokse.

Juokseminen on helppo harrastus; ylös, ulos ja lenkille. Missä ja milloin vaan. Aamukuudelta ennen töihin lähtöä pitkin poikin katuja. Lenkkarit tavaratalon hyllyltä, ei ne halvimmat, vaan ei myöskään ne kaikkein hintavimmat. Kyllä se on varmasti ihan hyvä pari. Kanta kumahtaa asfalttiin, polvi nuljahtaa ja selkäranka tärähtää. Aina ihminen juosta osaa, siinä mitään oppeja mennä kyselemään.

Vasen lantionpuolisko ei jousta, venytys jumittaa. Alaselkään alkaa sattua. Vasen jalkapohja on askellusarka. Ihminen on vanhentunut. Kova alusta, väärin valitut juoksujalkineet ja lapasesta karannut, entisestään kiihtynyt juoksuharrastus väärällä juoksutyylillä. Onko juoksut juostu? Mitä seuraavaksi?

Vesijuoksu. Märkäpuku ja kelluntavyö yllään 11 asteiseen altaaseen. Vesi huljahtaa puvun sisään, lämpiää siellä, mutta sittenkin paleltaa. Hölkkää puolituntia. Lihaksissa tuntuu, kipeällä puolella enemmän kuin terveellä. Jatkuva vilustus. Onko kivaa?

Juoksu pellolla. Selkä ja jalka voivat paremmin kuin jos olisi juoksematta. Tiheän heinänurmikon syvyys kolmesta viiteen senttiin. Erinomainen alusta, pehmeä laskeutua. Seitsemän kierrosta, puolituntia, keskimäärin kahdeksan laulua listalta satunnaisesti; Buju, Ramones, ranskalaiset, Mr Cash, The RC Band ja mitä niitä onkaan. Ympärillä metsän hiljaisuus, päässä ääniä. Mutku just tälle parhaalle juoksupellolle on suurimman osan vuodesta vuorokauden matka.

Yksi kertoo harjoittavansa pilatesta. Pukee hauskat varvasjalkineet, paidan ja myssyn. Sanoo menevänsä mereen hölkkäämään. Vettä noin naparajaan. Meri antaa hyvän kitkan, hän kertoo, lantiopohjan lihakset saavat harjoitusta, jatkaa. Tämä on toki yksi vaihtoehto.

Hiekkarannan santa on pehmeä. Nousuveden aikaan se on toisinaan antaa liikaakin myöten, menee kömpimiseksi. Harvoin ylipäätää pääsee kovaa, mutta hölkätä voi. Joskus taas vesiraja on sellainen, että paras alusta onkin kalteva ja vasen tai oikea jalka astuu alemmas kuin oikea tai vasen jalka. Vinolla pinnalla eteneminen on haasteellista.

Kuntosalin juoksumatto on taikalaite. Tasaista ja mäkiä; tasavauhtia ja pyrähdyksiä - ihan mitä mieleen tulee. Lievä kallistus eteenpäin on oikein hyvä. Ehkä se auttaa askeltamaan kantoja enemmän päkijöille? Ainakin spurteissa kallistus etuviistoon on tärkeää, muuten matto vetää ja paiskaa juoksijan taaksepäin. Hyvin kivuliasta. Etukeno on siksikin kätevä, että masun osuessa anturiin laite voi mitata pulssia.

Kuntosalin ohjaaja: "Juoksuongelmat alkoivat kenkien käytöstä." No näin. Jos ei kuitenkaan paljain jaloin, niin ainakin kunnon kengissä, sellaisissa, jotka ammattilainen auttaa valitsemaan ja joissa on kustomoidut pohjalliset. Hyvä sijoitus.


Hyvää Huomenta Helsinki! Victoriassa ehtii vielä keväthangille.


PS Paitsi paljasjalkajuoksu, kaikille takaisin myös vauvajoustavuus - sivuspagaatti jokaiikalle!

Joku se on tämänkin tehnyt.

Vaikka omassa lähiössä onkin mukavaa, vielä kivempaa on, kun välillä lähtee kylille ja keskustaan. Kaupunkiretkiltä jää mainio mieli.

Melbourne on vahva katu(kuva)taiteessa. Toki kaduille ja aukioille rantautuu myös lavataidetta, kuten musiikkia ja huumoriesityksiä - eritoten sitten, kun kevät on ehtinyt pitemmälle. Junareittimme varrella on paljon eritasoista graffitia, osaa on vaikea edes hyvällä tahdolla pitää taiteena ja se onkin vain silkkaa taggausta. Sittenkin huomattava osa on hyvin mielenkiintoista ja katukuvaa parantavaa; monet betoniseinämät ovat saaneet kuvituksen, joka on joko tarkoituksella tai pelkkää hyvyyttään jäänyt pysyväksi. 

Viime viikolla näin ja koin monenmoisia teoksia. Kävin Acca-museossa (Australian Centre for Contemporary Art, accaonline.org.au). Pyrin näkemään kaikki Accan näyttelyt, mikä ei ole sinällään kummoinenkaan saavutus. Pääsen museoon kätevästi, näyttelyt kestävät riittävän kauan ehtiäkseni näkemään ne ja kaikki näyttelyt ovat lisäksi maksuttomia. Useista olen pitänyt. Tällä kertaa näyttelyitä oli kaksi: Pat Brassington "À Rebours" ja "Sculptural Matter" -niminen näyttely, jossa oli töitä usealta taiteilijalta. Pat Brassington on Australian Tasmaniassa syntynyt valokuvataiteilija. Koin Brassingtonin työt unenomaisina, outoina ja pelottavina. Tuntui vähän samalta kuin Christian Boltanskin töiden äärellä, vaikkakin ehdottomasti armottomammalta. Vaikka nyt kun ajattelin noita kuvia, ne alkavat myös vähän huvittaa; etäällä on helppo hihitellä. 

Samalla matkalla piipahdin NGV-museon (National Gallery of Victoria, ngv.vic.gov.au) The Ian Potter Centre -rakennuksen näyttelyssä: Linda Jackson "Bush Couture". Näyttely loppui eiliseen, joten nähdäkseni Jacksonin vetimet minun piti kiirehtiä. Suunnittelijan inspiraatio on kotoisin paitsi Australiasta myös Intiasta, Afrikasta ja Aasiasta. "Bush Couture" tarjosi mainion vastapainon Brassingtonin utuisen harmaaseen maailmaan; räiskyviä värejä ja näyttäviä malleja  1970-luvun puolivälistä 1990-luvulle - Donna Summer olisi vallan hyvin voinut käyttää näitä kuteita!

Näyttelyiden välissä risteilin kaupungilla, lähinnä kujilla (lanes), joilla piisaa taidetta mielin määrin. Kävelen usein kujien läpi käyttäen niitä vain kivana kulkureittinä tai kodikkaana taukopaikkana. Osalla kujista sijaitsee kuppiloita ja putiikkeja, toiset taas ovat vain seinien väliin jääviä reittejä. Kuitenkin melkein joka pinnalla on kuvitusta. Toki mukaan mahtuu töhryjäkin, mutta huomattava osa on sittenkin viitseliästä taidetta. Kujien katutaide on merkittävä turistinähtävyys. Tästä huolimatta tunnetuilta katutaiteilijoilta pyydetään yhä vaan Adrian Doylen (Blender Studios, theblenderstudios.com, The Age 4.9.2012) mukaan teoksia kaljapalkalla. 

Lienee niin, että on vain lyhyen ajan kysymys, milloin katutaidetta aletaan esittää runsain mitoin gallerioissa ja museoissa. Samalla voi pohdiskella, miten paljon elämyksestä menetään, kun kaupunkiympäristössä niin hyvin toimiva taide siirretään galleriaan? Vaikka onhan mahdollisia esitystilojakin toki monenlaisia ja katutaide voi osaltaa vaikuttaa siihen, miten kuvataiteita ylipäätään esitellään suurelle yleisölle. Niin ja sitäkin tässä alkaa miettiä, että miten katutaide enää määritellään sitten, kun se ei enää olekaan kadulla? Ja onhan sekin ristiriitaista, että ihailen luvattomia seinämaalauksia, vaikka en missään nimessä haluaisi lapseni kulkevan kaduilla taidetta suihkuttamassa. Ajatuspolun myötä päädyn siihen, että kaksinaismoralismiani helpottaisi se, että katutaidekin toteutettaisiin pääsääntöisesti vain luvalla, mikä ei taida lainkaan olla tämän taiteen alalajin alkuperäisen ajatuksen mukaista. Tämä meni nyt vähän hankalaksi.

Eilen menin nuorimpamme ja tämän kaverin kanssa kokemaan Acmi-museoon (Australian Centre for the Moving Image, acmi.net.au) "Game Masters" -tietokonepelinäyttelyn. Acmissa rakennetaan yleensä näyttelyt taiten ja niin nytkin. Jos katutaide niin pelitkin herättävät ristiriitaisia tunteita. Näyttelyssä esiteltävien pelimaailman huippusuunnittelijoiden luonnokset, storyboardit ja muut konseptisuunnittelun tuoksinassa syntyneet vaiheteokset ovat komeaa ja hauskaa nähtävää. Toisaalta sympaattisin osio näyttelyssä on mielestäni indiepelimaailma, jossa on pelattavana myös Rovion "Angry Birds". Kaikkia pelejä siis saa pelata ja koska eilen oli aurinkoinen ja lämmin päivä, jollaisia ei vielä tänä keväänä ole ollut montaa, myös näyttelypäivän kaksi viimeistä tuntia olivat rauhallisia ja peleihin pääsi käsiksi jonottamatta. 

Olin aina hyvin onnellinen siitä, että vanhemmat lapseni olivat täysin riippumattomia peleistä. Mitään pelirajoituksia ei tarvittu, sillä nämä kaksi eivät juuri ehtineet pelata. Minä taisin ajatella, että pelaaminen oli joko "on" tai "off" eli lapsi joko vallan vaan pelasi tai sitten ei pelannut juurikaan. Enköhän hyvinkin ollut kallellani suuntaan, että pelit olivat pahasta. En minä nykyäänkään halua, että tämä nuorimmainen käyttää suuren osan vapaa-aikaansa pelaamisen, mutta näen peleissä myös paljon mielenkiintoista suunnitelua ja tarinankerrontaa; hauskoja kulkuja ja monenmoista kuvaa sekä sosiaalisuutta.

Itse en kuitenkaan ole päässyt peleihin kiinni ja pelaan vain "Angry Birds" -ilmaispelisovellusta junassa, jos kirja ei olekaan laukussa. Jos olisin vaikka vain viisikin vuotta nuorempi, ehkä sitten? Tai jos olisin saanut lapset vähän vanhempana ja minulla olisi ollut kaksi-kolmekymppisenä enemmän aikaa, josko siinä tapauksessa? Eilenkin jätin pelaamatta, vaikka olisin voinut kaikessa rauhassa kokeilla tietokonepelejä historiansa alkumetreiltä tai esimerkiksi ruotsalaisen Eric Svedängin "Blueberry Garden" -peliä (eriksvedang.com/blueberrygarden/), joka oli ihan älyttömän hienonnäköinen. Sen sijaan istuin puolet ajasta lueskelemassa. 

Nuori näyttelyemäntä tuli siihen kanssani juttelemaan. Puhuimme nimenomaan pelien mielenkiintoisesta ja ristiriitaisesta maailmasta ja siitä, miten pelimaailma voi joillekin ihmisille olla vain paha (tunnustin myös oman evoluutioni). Nuori nainen kertoi olevansa tyttö maalta. Hänellä oli omat suosikkipelinsä ja hän pelaa mielellään, vastapainoksi hän viihtyy maalla ulkona puuhailemassa. Juteltuamme palasin kirjani pariin, kunnes pojat olivat saaneet tarpeekseen ja kipitimme Federation Square -aukion poikki junalle, joka lähti Flinders Street -asemalta klo 17.32 (tai 5.32pm, kuten he täälläpäin ajan ilmaisevat).

Tänään on taas kaunis ja lämmin ilma, eikä kevään tuloa voi tai haluakaan estää. Helsingin yössä ei ole hallan vaaraa, vaan ei siitä paljon puutu.

PS Jennifer Eganin "A Visit from the Goon Squad" vaikuttaa 138 sivun jälkeen hyvältä kirjalta; hauskaa luettavaa esimerkiksi kaikille meille, jotka emme kokeneet punk-nuoruutta. 

Palaako?

Muutama vuosi sitten istuin pariisilaisessa korttelikahvilassa. Oli kevät tai syksy ja ilma suomalaiselle lämmin. Kahvilan, tai ehkä paikka oli enemmän baari tai pieni bistro, ovi aukesi tämän tästä ja sisäilmaan sekoittui kaupungin tuulta. Suomessa ei tuohon aikaan enää tupakoitu sisällä julkisissa tiloissa, mutta tuossa pariisilaisessa taukopaikassani paloi vielä kessu. Ilma ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tunkkaiseksi, eikä tupakointi häirinnyt, vaikka itselläni ei palanutkaan. Ajattelin, ettei se nyt niin hirveää ollut se baarissa tupakointi. Ja olihan ulkona kadulla kessuttelevat ryhmät melko omituisen näköisiä sekalaisia sakkeja; aikuiset tupakat hyppysissä muiden arvostelevien katseiden alla kuin teinit Arkadian Yhteislyseon ulkopuolella 1970-luvulla.

Australiassa lanseerataan uusi laki, joka kampittaa tupakkayhtiöt. Lain mukaan savukkeita myydään täällä jatkossa brändittömissä pakkauksissa "plain package". Valmistaja ja merkki saa lukea vain huomaamattoman pienellä. Markkinointimahdollisuudet ovat muutenkin vähissä ja uuden lain myötä tupakkateollisuudelle jäänee lähinnä vain mahdollisuus yhteistuumaiseen menekin edistämiseen, mitä se nyt sitten voisikaan olla.

Tupakka tappaa. Kaikki eivät siihen kuole, mutta terveellistä tupakointi ei ole edes pienissä määrin. Kukaan ei tarvitse tupakkaa, mutta monen on pakko polttaa sitä, kun eivät irtikään pääse. Jokainen tupakkateollisuuden palveluksessa oleva länsimaalainen ihminen tietää tupakkatuotteiden vaaroista. Emme hyväksy sitä, että Afganistanissa viljellään ikään kuin hengen pitimiksi ooppiumia, eikä meidän pidä hyväksyä tupakkateollisuuden selitystä, että monet maanviljelijät olisivat muka riippuvaisia tupakan viljelystä. Silkkaa roskapuhetta, jolla puolustellaan moraalisesti rikollista toimintaa.

The Age -lehdessä oli eilen yli kahden ja puolen ison sivun (broad sheet) kokoinen artikkeli siitä, miten tupakkateollisuus taklaa tupakan täyskieltoon tähtääviä länsimaisia toimia. Lehdessä esitellään mm. neljävuotias Dihan Sumatralta. Dihan polttaa 25 savukkeen askin tupakkaa päivässä, hän on tupakoinut 2,5 -vuotiaasta alkaen. Indonesiassa lasten tupakointi on yleistä ja lähinnä indonesialaisten kretek-savukkeita myydään koulujen välittömässä läheisyydessä. Kuitenkin myös länsimaiset jättiyhtiöt ovat lehden mukaan viimeisen 10 vuoden aikana aktivoituneet Indonesiassa, jossa on ollut ja on edelleen nähtävissä vahvat ja kehittyvät markkinat. Naisten osuus tupakoinnista on ollut perinteisesti pientä, mutta naisten aikaisempaa itsenäisemmän aseman myötä naissegmentti vahvistuu tupakkamarkkinoilla. Sama näkymä maalataan Intiasta ja Kiinasta, jossa tupakkamonopoli on valtiolla. Maailman tupakkajätit pyrkinevät rynnimään maailman köyhiin kolkkiin ja rohmuamaan niin paljon voittoa kuin mahdollista siihen saakka, kunnes valistus saa myös kyseisillä markkinoilla nykyistä tukevamman jalansijan. Oikeus voittaa vääjäämättä ja tupakkateollisuus on joka tapauksessa tuomittu kitumaan.

Hyvinvointivaltion aikuisella on vapaus päättää tupakoiko vai ei. Meitä siunataan sivistyksellä. Vaikka nikotiini koukuttaakin, päässee aineesta eroonkin, sillä apuaineita ja vertaistukiryhmiä piisaa. Kun köyhän maan pikkulapsi voi itse ostaa edullisia savukkeita, joiden kokee tuovan hyvänolon, hän polttaa (ja ylläpitää tupakkateollisuuden tulovirtaa), kunnes kuolee - todennäköisesti hyvin nuorena. Siitä voitaneen olla monta mieltä, voiko savuke olla komean miehen tai kauniin naisen pitkien (kellertävien) sormien välissä tyylikäs, mutta rööki raukeannäköisen pikku Dihanin kädessä on tuskin kenestäkään viehättävä näky. Taas on käynyt niin, että meistä pidetään huolta ja ne muut maksavat laskun.

Yksikään tupakkateollisuutta palveleva ei ole syytön ja yhtymäkohdat sopranoksien liiketoimiin ovat ilmeiset. Tupakka pois pariisilaishuulilta, savuke palamaan sumatralaislapsen suuhun.

Kevääseen on enää muutama päivä. Sää on aurinkoinen ja lämpötila nousee päivän mittaan lähelle kahtakymmentä. Helsinkiläinen aamuyö on lämmin, viikostanne tulee sateinen. 

PS Dihan ei The Age -lehden mukaan polta paikallissavukkeita, vaan merkkiä, jonka omistaa kansainvälinen jättiyhtiö. 

Pitkät koulupäivät ja pitkät välitunnit.

Suomalainen koulutus on huippuluokkaa. Lapsista valtaosa selviää koulusta kunnialla; lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen sujuvat mainiosti. Suomalaisella opettajalla on taskussaan maisterin paperit. Suomalaista koulutusjärjestelmää ihaillaan maailmalla. Olin siitä ylpeä asuessamme Norjassa 2003 ja 2004 sekä nyt Australiassa, josta Victorian osavaltion koulutusvastaavia on vastikään käynyt tutustumassa suomalaiseen koulutusosaamiseen. Uskoisin, että suomalaisista kouluista opittua voi siirtää tänne vasta sitten, kun opettajien koulutusvaateet vastaavat enemmän toisiaan; nyt Victoriassa pätevöityy ainakin ala-asteen opettajaksi vuoden kurssilla.

Koulu ei ole huvipuisto, eikä siellä tarvitse olla huvittavan hauskaa. Norjalaiset ja ruotsalaiset lapset menevät mieluummin kouluun kuin suomalaiset. Ainakin norjalaisessa koulussa vaikutti olevan hauskempaa kuin suomalaisessa; lapset lähtivät sinne melko hyväntuulisina, vaikka norjan kieli ei aivan sama olekaan kuin lasten toinen kotikieli eli ruotsi. Vastentahtoisesti aloin myöntää, että akateeminen osaaminen, josta olen suomalaisena aina ollut kovin otettu, ei olekaan ainoa tärkeä asia lasten kouluarjessa. Viihtyminen koulussa auttaa arjessa. Sitä paitsi ainakin ruotsalaisen koulun kasvatit pärjäävät myöhemmin maailman turuilla, eri aloilla loistaen.

Suomalaiset lapset itsenäistyvät varhain, ainakin australialaisiin lapsiin ja nuoriin verrattuna. Itsenäistyminen on myönteinen osa kehitystä. Mutta täytyykö sen alkaa niin varhain, että kaupungille ilman vanhempien seuraa aletaan vonkua jo alle kymmenvuotiaana. Ja onko siihen pakko liittyä muotitietoisuus ja brändien ulkoluku jo alaluokilla. Asioita voi tarkastella usealta eri kantilta ja näin on myös koulupuvun laita. Ennen Australiaan muuttoamme ajatus koulupuvusta tuntui omituiselta, vanhanaikaiselta ja lasta kahlitsevalta. Koulupuku on kaikkea muuta; se vapauttaa paitsi aamut "mitä pukis päälle" -pohdinnoista myös (ajatus)kapasiteettia muodikkuuden arvioimisesta aktiiviseen välituntikohlaamiseen. Nuoret luovat trendejä sittenkin, mutta muoti ei muodostu olennaiseksi osaksi pienten lasten arkea.

Osalle eurooppalaisia täkäläisen koulumme opiskelutahti vaikuttaa olevan liian heppoinen. Ero suomalaiseen kouluun on suuri neljänteen luokkaan asti. Sitten opiskelutahti alkaa kiihtyä ja ainakin osittaista kirimistä tapahtuu. Läksyjä on enemmän kuin aikaisempina vuosina ja ne eivät enää vaikuta lapsellisilta. Toisaalta projekteista ja kokonaisuuksista pidetään edelleen kiinni. Lapsi oppii jo varhain tutkimaan asioita itsenäisesti ja toivottavasti hahmottamaan esimerkiksi sitä, miten luonnonkatastrofia voi tutkia eri näkökulmista ja miten koulussa opittua ja opittavaa voi hyödyntää asioiden pohtimisessa. Edelleen 11-vuotias lähtee joka aamu kouluun hyvillä mielin, kravatti vinossa ja välituntipallo repussa. Jos lapselta kysyy koulupuvusta, puku saa välittömän tuomion. Jos häntä pyytää arvioimaan koulukäyntiä Suomessa koulunkäyntiin täällä, Suomi voittaa. Mutta jos ei kysy, vaan tarkkailee itse, huomaa toisenlaista. Totuus ei liene yksiselitteinen, vaan lapsen näkökulmasta hyvää ja vähemmän kivaa löytyy kummankin mantereen koulupäivistä.

Jos minun pitäisi valita olemassaolevista koulutusjärjestelmä kaikille maailman lapsille, valitsisin suomalaisen systeemin. Koulu on kuitenkin ennenkaikkea oppimista (ja oppiminen elämää) varten. Lasten elämät poikkeavat paljon, mutta periaatteessa tasavertainen koulutus on merkittävä tekijä tasoittamaan eriarvoisuutta. Australiassa keskustellaan kiivaasti julkisten ja yksityisten koulujen saamasta rahoituksesta. Suomalaiselle keskustelu on ajatumassa absurdiksi; yksityisten koulujen tukirahojen vertailu "dollaria dollaria vasten" vaikuttaa ihan pöhköltä; eikö valtion erityisenä mielenkiinnon kohteena pitäisi vahvistaa julkista koulua niin, että se olisi hyvin varteenotettava vaihtoehto. Nyt vaikuttaa siltä, että jokainen edes mitenkuten kynnelle kykenevä perhe rahoittaa lapsen koulunkäynnin yksityisessä koulussa, vaikka velkarahalla. Voi olla että lapsen koulu on yksi perheen statussymboleista, mutta järkiperusteluna käytetään sitä, että yksityisen ja julkisen koulutuksen tasoerot ovat yksityisen sektorin eduksi suuret. Eikö tästä pitäisi nimenomaan päästä pois. Ainakin "Labor"- puolueen pitäisi vimmatusti puolustaa julkista koulutusjärjestelmää ja ylipäätään julkisten toimintojen jatkuvaa parantamista tasa-arvoa puolustaen, vaan niin ei täällä aina vaikuta olevan.


Lakanat kuivuvat nätisti seitsentoista asteisessa talvisäässä. Helsingissä elokuinen sudentunti on sekin leuto ja lempeä.

Ehkä ymmärrän sinua, Tony.

Yöpöydälläni on kasa lukemattomia kirjoja, mikä on suuri onni. Minulla on aikaa vaikka millä mitalla. Voin lukea kaiken, mitä joku väittää mielenkiitoiseksi. Kaiken, mitä kirjakaupan hyllyreunalla suositellaan ja kaiken, mitä mieleen tulee. Yöpöydällä on proosaa, mutta nykyään luen myös asiakirjallisuutta ja jopa elämänkertoja. Melkein kaikki viimeisen vuoden aikana lukemani asiakirjallisuus on liittynyt taiteeseen, digitaalisuuteen, markkinointiin tai näiden sekamelskaan. Riemukkaita lukukokemuksia ovat olleet esimerkiksi Lawrence Lessigin "Remix" ja Frank Rosen "The Art of Immersion". Suosittelen näitä kirjoja. Nyt olen puolessavälissä Walter Isaacsonin Steve Jobs -elämänkertaa.

Olen löytänyt uudestaan myös TV-sarjat. TV-suoltaa ohjelmaa lukemattomilta kanavilta koko ajan. Emme tallenna koskaan mitään. Lapset hoitavat itselleen nopeasti ja kätevästi tarpeellisen TV-sisältölisän verkosta. Minä haluan esineen ja ostan kaupasta levyjä. Kuljetan levyjä ja tietokonetta ympäri taloa ja tarpeen mukaan muuallekin. Kotona elävä kuva on loistosisältö silloin, kun lajittelee pyykkiä, silittää tai tekee ruokaa. Uudessa kodissamme oikea televisio ei näy pesukoneen tai lieden äärellä puuhailevalle kodin hengettärelle, minulle. Mutta nyt kun olen taas löytänyt televisiosarjat, olen viihdyttäytynyt ja onnellinen. En kaipaa enää uutiskanavaa, vaikka se taukomatta kertoisikin tärkeää asiaa. 

Ilman kotiäitiyttä en ikinä olisi tarttunut asiakirjallisuuteen. Kun olin töissä, en viitsinyt tehdä suurta numeroa siitä, että luin aina ehtiessäni vain kuvitteellisia tarinoita. Suositeltujen markkinointiopusten lukemiset jäivät korkeintaan suunnitteluasteelle. Itse asiassa tiesin, etten lukisi sitä, vaikka joskus jonkun asiakirjan sainkin. En ollut saattanut loppuun yhtään liike-elämän kirjaa sitten Kauppakorkeakoulun, josko luin niitä kunnolla tai loppuun sielläkään. Vuosi sitten suorittamani melbournelaisen opintopyrähdyksen tärkein anti oli se, että aloin pitää hyvin kirjoitettua asiakirjaa viihdyttävänä. 

Tämä johtuu olotilasta, ajasta ja välimatkasta.  Kun päivät kuluvat verkkaisesti, kokolailla verkkarityyppisissä vetimissä, bisnesmaailma konsepteineen ja viestintä murroksineen alkaa taas kiinostaa. Anna kotiäidille kirja, hän kyllä lukee sen (jos se on hyvä).

En kesäkuussa 2012 ollut nähnyt ainoatakaan "Mad Men" -jaksoa. Nyt olen tilassa, jossa neljännen tuotantokauden DVD-boksin extratkin katsottuani löysin pakosta silityskaveriksi vanhan ystävän, Tony Sopranon. Kun "The Sopranos" lanseerattiin Suomessa isotkin lapsemme olivat vasta pieniä koululaisia, eikä sarja sopinut heidän silmilleen. Sarjan alun sain vielä hyvin katsottua, sillä lapset olivat yleensä hyvätapaisesti nukkumassa, mutta myöhemmin otteeni lipsui pahoin. Aloitan nyt uudestaan ja katson miten pitkälle pääsen kahdessa kuukaudessa. "The Sopranos" -jaksojen uudelleen katsominen on ollut mielessäni senkin vuoksi, että asumme nyt kaupungissa, jossa suurenmaailman järjestäytynyt rikollisuus on sanomalehtien perusteella täyttä totta. Lokakuun puolessavälissä vaihdan kuitenkin Tonyn Doniin, sillä silloin kaupasta saa "Mad Men" Season 5 -paketin! Tony Soprano, Don Draper tai Steve Jobs ovat mielenkiintoista ja viihdyttävää seuraa, mutta on mukavaa kun heidät voi myös mielivaltaisesti sulkea ulos. Meidän kotona asuu oikeasti paljon miellyttävämpää väkeä, uskoisin. 

Näen henkilöni Ken Cosgroven, Ida Blankenshipin ja Betty Draper / Francisin yhteiskloonina, toivottavasti se on ihan ok. Sadekin juuri loppui, mutta maanantaihin asti lämpötila on säälittävästi korkeimmillaankin vain jokunen aste kymmenen yläpuolella. Ensi viikolla onneksi lämpenee.

Helsingissäkin on ihan kiva ilma. 

Mutta kenelle kellari kuuluu?

Istuin tällä samaisella tuolilla tietokoneen ääressä. Kello oli kaksitoista, päivällä. Kenenkään muun ei pitänyt olla talossa. Yläkerrassa on kolme vessaa. Jossain niissä vessanpöntön kansi sulkeutui pamahtaen. Menin ylös. Kuulin suihkun äänen. Poikien kylpyhuoneessa juoksi vesi valtoimenaan.

Talon alimmassa kerroksessa on kellari. Vuokrasopimukseen sisältyy kyseinen tila viinikellareineen. Meillä ei vaan ole kellarin avainta. Välittäjä on omien sanojensa mukaan yrittänyt monta kuukautta saada sen. Asumme kolmatta kuukautta talossa, jonka kellaria emme ole nähneetkään. 

Tuuli puhaltaa yläkerrassa talon läpi. Ikkunaluukut paukkaavat. Kylpyhuoneiden ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen. Alakerrassa pääoven edessä olevalla sorakentällä rapisee, vaan sitten kukaan ei tulekaan. Meidän makuuhuoneessa yläkerrassa kuulee lapsen huutoa, joka ei kuulu minnekään toisaalle vanhaan taloon. Pihaan johtava rautaportti toimii kaukosäätimellä tai ihan mielensä mukaan.

En pystynyt sulkemaan suihkua. Soitin välittäjälle ja keskustelin putkimiehen kanssa. Lupasivat tulla pian. Menin portin vieressä olevalle päähanalle ja käänsin sen kiinni. Palasin taloon; suihkusta valui edelleen raivokkaasti vettä.

Toisinaan ajattelen, mitä jos... Jos kylyhuoneesta tuulen sijaan tuleekin vieras olento, ihminen tai joku samanoloinen. Viedessäni pimeällä roskia roskahuoneeseen (roskat lajitellaan kahteen astiaan, joista yksi kärrätään kadun varteen kerran viikossa toinen joka toinen viikko) minulta usein putoaa jotain, esimerkiksi muovinen maitopullo. Mitäpä jos nostaessani sitä maasta sen vieressä onkin vieras jalkine. Talossa on paljon kaappeja; mitä niissäkin kaikissa piilee? Näenkö vielä joskus mustan viitan hulmahtavan isossa pimeässä puutarhassa?

Lasten äänet ovat kotoisin läheiseltä pihalta. Huomasin niiden kuuluvan myös ollessani ulkona makuuhuoneen kohdalla pihaa. Ikkunat ovat yksinkertaiset; ne ovat kauniit ja vanhat, mutta niistä vetää vimmatusti - siinä vedossa heiluu raskaampikin ovi tai pytyn kansi. Suihku oli rikki ja nyt jotenkuten korjattu. Päähana hyvin vanha ja vesilaitoksen pitäisi vaihtaa se. Sora kaiketi rapisee opossumin tai ketun alla. Onhan noita eläimiä. Kaappeihin mahtuu vain melko pieniä henkilöitä tai olioita; eivät siis voi olla kovin vaarallisia. Olemmehan perheessämme kaikki melko vahvoja.

Omistajan mukaan kellarissa on viininsä. Miksi niitä vielä sielä säilötään ja mitä välittäjä tekee, kun ei tavoita omistajaa? Ei mitään? Kuka selvittää kellarin arvoituksen? Ja mitä sitten, kun kellari on tarkistettu ja olemme joko saaneet tilan vihdoin haltuumme tai vuokrasta alennuksen? Mitä hauskaa missään sen jälkeen on, kun kummituksia ei ollutkaan?

Päivystän aamupäivällä hankitussa tennishiessäni iltapäivän auringon lämmittämässä talossa. Kävin juuri kuulemassa portin korjaajan loppuraportin. Menin samaa matkaa tervehtimään vesilaitoksen kavereita; päähanamme tänään vaihtanut saman laitoksen huoltomies oli saanut aikaiseksi mittavan vuodon. Kadunpätkämme on liki veden varassa ja vedenjakelu poikki ainakin neljä lisätuntia jo kuluneen kahden lisäksi. Talviasteita 16.

Onko elokuisessa helsinkiläisaamussa vain seitsemän astetta? Se on kesällä liian vähän. Onneksi lapset pääsevät pian kouluun lämmittelemään...

Menkää ja täyttäkää katsomo!

Matti Kurikka oli mielenkiintoinen mies. Hänen lähellään ei ollut helppoa. Rahat ja rakkaus katosivat  ihannepölynä taivaan tuuliin. Jos historian kirjoja tai Masalan Nuorisoteatterin näytelmää on uskominen. Ja miksei olisi.

Matti Kurikka, isoäitini isoisä, oli levoton sielu, matkamies maan. Kaunopuheinen touhottaja, epäkäytännöllinen idealisti. ADHD? Kutsuimme Matin tytärtä vanhamummiksi. Olen sittemmin ajatellut, että "vanhamummi" ei ollut paras nimitys, mutta ei sitä lapsena tai nuorena sellaista tullut ajatelleeksi ja nythän asialle on myöhäistä tehdä mitään... Isäni serkut perheineen kutsuivat häntä isomummiksi. Mutta hän oli aika pienikokoinen, "petite". Olin 19-vuotias, kun vanhamummi vuonna 1984 97-vuotiaana kuoli ja koska oma mummini, isäni äiti, asui jatkosodassa leskeksi jäätyään vanhempiensa kanssa, tapasin vanhamummin aina silloin kuin mumminkin. Hekin asuivat Helsingissä ja tapasimme usein.

Matista ei paljon puhuttu, vaan ei eritoten vaiettukaan. Tiesin, että vanhamummi oli syntynyt Saksassa, mutta muut "vanhamummi lapsena" -tarinat olivat ajalta, jolloin Matti ja Anna olivat eronneet ja vanhamummi eli äitinsä kanssa uusioperheen arkea. Äitini sai ex-isoanopiltaan, vanhamummilta, kirjan Matti Kurikasta, jossa on Ailin omistuskirjoitus - kauniita ja viisaita sanoja isästään. Kirja on nyt minulla. Siitä oli iloa myös viime vuonna, kun tarvitsin kotonamme Melbournessa nuorimmaiselleni yksityiskohtia Matin matkasta Australiaan. Poikani teki maahanmuutto-projektissa oman työnsä ja luokan messuesityksensä Matista, itse Mattia esittäen. Esitys pitäytyi maltillisesti asiasisällössä.

El Dorado -yhteisö Queensländissä oli lyhytikäinen ja eilen näkemäni Masalan Nuorisoteatterin Sointula-näytelmä antaa uskottavan kuvan utopiayritelmän surkeasta ja lyhyestä historiasta. Suomalaisressukat, ajattelin eilen. Todennäköisesti Matin ryhmään suhtauduttiin väheksyen, eivätkä he välttyneet rasismilta. Näytelmän nimi "Sointula" viittaa seuraavaan ihanneyhteisöön, jonka Kurikka perusti lehtimiesystävänsä A.B. Mäkelän avustuksella Kanadaan. Malcolmin saaren kartalta löytää yhä Sointulan, vaikka Matin tie ei vielä sinne päättynytkään.

Kiitos Jukka Pojalle laulusta "Älä Tyri Nyt". Se olisi voinut olla nuoresta Matti Kurikasta. Matin elämä jätti savuavia raunioita; petettyjä ja jätettyjä, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Vai olisiko?

Masalan Nuorisoteatterin näytelmä "Sointula" - parasta kesäteatteria ja siis erinomainen suoritus!


Nyt kun on päivä, Suomen mökkikesässä on paljon lämpimämpää kuin Melbournen talvi-illassa. Tähän on pyritty ja päästy.

Petetty.

”Sitten kun saavun aamun juuri sarastettua mökille Suomeen, otan päivän eli juhannusaaton Hesarin postilaatikosta.” Näin olin suunnitellut. Lehti ei ole perjantaiaamuna laatikossa. Se ei ole siellä maanantainakaan, jolloin soitan lehden asiakaspalveluun ja marisen aiheesta. Ensimmäistä kertaa mökkihistoriani aikana kesälehtien jakelu takkuaa. Anopilla sama juttu Hbl-lehden kanssa; kahtena ensimmäisenä viikkona hän oli saanut yhteensä neljä lehteä. Ja Hbl oli saanut palautetta.

Hesarissa ihmetellään ja asia luvataan tarkistaa sekä jakelu hoitaa. Tiistaina juoksen laatikolle saapuen paikalle 8.40. Ei lehteä. Lähetän palautetta ja saan puhelinsoiton lehdestä. ”Lehtihän tulee postin jakelussa ja olemme riippuvaisia Itellan jakelurytmistä.” Mitäs pelleilyä tämä nyt sitten on? Sekä Hesari että Hbl on aina aikaisemmin jaettu aamuvarhain, kuten aamulehti kuuluukin jakaa. Olemme 45 minuutin ajomatkan päässä pääkaupungista. Ihan väärä paikka säästää! Perun paperilehden, uhkaan suutuspäissäni ehkä peruvani digilehdenkin ja alan mököttää.

Paperilehden piti kruunata aamukahvit mökillä. Olen aina juossut tai pyöräillyt lehdet aamutuimaan ja saanut itselleni sekä naapurinrouvalle eli anopille aamulukemiset. Tämä on nyt sitten loppu ja lojaalisuuteni Hesaria kohtaan kokenut hirmukolauksen. Noh, olin jo muutenkin alkanut kaivata Janne Virkkusen lehtiaikaa, joten sama se. Tai ei se ole "sama" - antakaa minulle heti takaisin rutiinini!

Täällä on kylmä ja satelee. On kesä. Sama sää Melbournessa, mutta siellä onkin talvi ja yö.

Terveisiä ei niin syvältä.

Talon patterit ja vesi lämpiävät kaasulla. Lämmitys on ollut alusta alkaen katkolla jossain osassa taloa ja putkimies korjaili asiaa viimeksi eilen. Illalla ennen yhdeksää jytisi jättimäisesti. Ajattelin, että taitaa koko putkisto räjähtää - niin on paljon ilmaa kaiketi... Sitten kuului jymisevää ääntä, aivan kuin joku olisi rautakengät jalassa juossut pitkin yläkerran käytävää. Kaksi lapsista oli kotona ja pian olimmekin kaikki kolme koossa ihmettelemässä; suihku oli heilunut, sampoopullot liikkuneet, sänky samaten (se on tosin pyörillä).

Sosiaalinen media oli tietysti ensimmäinen. The Geoscience Australia -sivusto kaatui, The Age -sanomalehti pääsi jyvälle jälkijunassa, mutta facebook keräsi nopeasti kokemuksia. Twitter-viserryksestä puhumattakaan; uutismedia paikansi järistyskokemuksia Twitteristä. 

Maanjäristys mitattiin noin 120 km Melbournesta kaakkoon 9,9 kilometrin syvyydessä ja sen voimakkuus oli 5,3 Richterin asteikolla. Se tuntui. Tämä melbournelainen vanhus on jykevä kivitalo, slti täälläkin saattoi tuntea seinien elävän. Edellinen kotimme oli osoittautunut kulissimaiseksi kyhäelmäksi ja voin vain kuvitella, miten se on liki hypähdellyt.

Kokemus oli omituinen. Ensin en tajunnut lainkaan, mitä tapahtui puhumattakaan, että olisi tullut mieleen joku napakka toimenpide. Siinä minä vain seisoin hölmistyneenä. Pitikö tällainen jytinänpoikanen kokea, jotta mahdollisen tosipaikan tullen osaan edes mitenkuten käyttäytyä?

Melbournen aamu oli kylmä seitsenasteinen, myöhemmin aurinko lämmitti hiekkarannan juoksijaa. Sittemmin voimakas tuuli on työntänyt pilvimassat auringon eteen ja ilman lämpeneminen vaikuttaa toistaiseksi keskeytyneen. Helsingissä on nyt aamuvarhaisella likimain samat asteet kuin täälläkin.

Meillä kotona.

Kahdessa minuutissa juoksee junalle. Juna vie keskustaan 4 minuuttia entistä kauemmin. Kouluun voi kävellä. Kodin ja koulun välillä on pieni Were Street –taajama, jossa näppärät pikkupalvelut.

Koti on keskellä puistomaista pihaa. Melkein kaikki  talossa on vanhaa; sukupolvet toisensa jälkeen ovat asuttaneet taloa pihapiireineen 1860-luvulta alkaen. Tallissa oli ennen hevosia ja kanat asuivat ehkä huoneessa, jossa nyt katsellaan telkkaria. Portaat ja yläkerran lattia natisevat, mutta yhtään ei pelota, että lattia antaa periksi. Kukin omistaja on tehnyt omia remonttejaan, joukossa suuria.  Nykyinen omistaja (vuodesta 2008 alkaen) tekee omansa, jahka muuttaa meidän jälkeemme takaisin taloonsa. Sähkökatkaisimia on joka puolella, suurin osa niistä toimii – vie aikansa ennen kuin opimme, mikä katkaisin ohjaa mitäkin valoa. Seinillä on koukkuja, nauloja ja ruuveja; on mihin ripustaa!

Joskus joku on jokseenkin hurmoksessa rakentanut integroituja komeroita ja hyllyjä pitkin poikin taloa, etenkin kaappitilaa on kosolti. Nykyinen omistajakin on tainnut vähän eksyä, sillä yhdestä kaapista löytyi kasa pariskunnan hääkuvia. Nyt kun komeroita on niin paljon, niin yhteen kaappiin voi laittaa roikkumaan pelkän makuupussin ja toiseen asettaa vain yhden matkalaukun. Hassunkurista.

Yksi kylpyhuone on iso ja vessanpöntöltä voi katsella merelle. Ammeen pinnoite on kulunut, mutta ketä se muka haittaa? 

Kaksi hämähäkkiä imuroin; ison ja pienen. Yhdessä huoneessa viipotti pikkuinen sisilisko, sanoin sille ”terve” tai jotain sen tapaista. Onhan tämä aika erikoista asumista kaupunkilaisnaiselle, joka tavan takaa haikailee keskustan isoon ja kiviseen kerrostaloon, mutta verraton kokemus totta totisesti sittenkin! Ja kun junalla siis pääsee keskustan ytimeen reippaassa kahdessakymmenessä minuutissa ja muihin taajamiin nopeammin, niin eikös tässä olla kerta kaikkiaan vallan hyvissä asemissa (melkein asemalla)?

Tämä on ihana koti, tervetuloa kahville!

Helsingissä elettiin ensimmäinen kesä, mutta nyt talvisää Melbournessa on Helsingin keliä lämpimämpi. Pyydän anteeksi.

I get the kicks out of coffee!

Eilen aamulla ehdin kotona tehdä kaksi kahvia isännälle, itselleni en ensimmäistäkään. Kodin hengetär. Hätä ei ollut tuonnäköinen, sillä olin kahvilassa jo ennen yhdeksää. Tiesin, että kaksi espressoannosta olisi liian vähän ja koska kahvila oli melkoisen täynnä, oli tilattava heti riittävästi. Pyysin tarjoilijalta apua: ”Haluan paljon ja vahvaa, mitä teemme?” Hän vastasi: ”Toisinaan jotkun tilaavat kulhon kahvia. Siinä on ymmärtääkseni viisi annosta.” Koska olen käyttäjä, tiedän hyvin, mitä ”five shots” tarkoittaa – se on viisi espressoannosta. No mutta, sehän kuulostaa oikein hyvältä ja kivalta, tilaan sellaisen. Kulho oli pienempi kuin omat aamukahvikulhoni, mutta annos oli täyteläinen ja hyvin tyydyttävä. Totesin ystävälleni, että mitäpä jos hörppäsen toisen samanmoisen ja sitten rupeamma yrityksiä perustamaan. Annos antoi hienon potkun ja hetkellisen kaikkivoipan tunteen. En unohda sitä koskaan ja tarpeen tullen hoidan itseni uudestaan aamukuntoon samalla satsilla.

Vietin pääsiäisen tietämiin lasten kanssa viisi ihanan kaunista päivää Fijillä, Mana Islandilla. Saari on melko luonnonvarainen ja hotellialueen mökit yksinkertaisia. Ravintoloita on kaksi keskitasoista, minkä lisäksi alueella palvelee jäätelökoju ja allasbaari. Kaikkea muuta ruumiin ravintoa on aivan riittävästi ja tarpeeksi maittavaa, mutta kahvin kanssa oli valitettavia ongelmia. Aamukahvista se jo alkoi. Erikoiskahveja ei voi tilata ja tavallista kannukahviakin joutui tavan takaa odottelemaan. Päiväaikaan kahvia sai vain yhdestä ravintolasta, eikä se sielläkään kovin kummoista ollut.  Kahvihampaan kolotus ei ole ihmiskunnan ongelmista vakavimpia. Sittenkin se pikkuisen harmitti. Anteeksi.

Melbourne hemmottelee kahvin ystävää, eikä pettymyksiä juuri satu kohdalle. Kahvi- ja kahvilakulttuurin mantereelle ovat istuttaneet italialaiset siirtolaiset. Perintö on vahva ja tumma. Kahviloita ja baristoja esitellään lehtien palstoilla ja esiteltävää totisesti riittää, sillä kaupunki on kuin monen monta yhteen kasvanutta pientä kylää lukuisine kahviloineen. Pienenkin kadunpätkän varrelle riittää kotoisia kahvilakonditorioita ja juna-aseman portilla palveleva pikkuputiikki sekä kaikkea siltä väliltä. Laatujuomaa saa kaikista. Esimerkiksi matkatessani viime vuoden puolella junalla ja raitiovaunulla yliopistolle olisin pystynyt tyydyttämään kahvihimoni joka etapin alussa tai lopussa, ihan missä vaan. Yleensä kuitenkin vetäisin iltahuikan vasta päätepisteessä juurin ennen luentosaliin menoa. Ja hyvää oli, vielä parempaa teki.

Isäntä osti kolme Starbucks-kirjaa kerralla, sillä sai edullisesti määrätarjouksella Amazon-kaupasta. Lepäsivät hallin pöydällä, koska hänellä ei sitten liennytkään niille aikaa. Tönin niitä aikani, mutta viikko sitten otin ensimmäisen lukemistooni. Se oli hyvä  ja huono päätös. Hyvä sikäli, että kiinnostuin uudestaan kansainvälisistä ketjuista mahdollisuuksineen ja haasteineen; odotan, mitä Howard Schultz on kirjoittanut kirjoista kolmanteen, joka on julkaistu viime vuonna – oletan aikain olevan tyystin toisenlaiset nyt kuin 1980-1990-luvulla, jolloin Starbucks oli innovatiivinen, ihmeellinen ja innostava. Huonoa ja huolestuttavaa taas on se, että nyt kahvi on mielessä tavattoman usein. Ja eritoten eilisen jälkeen, kun kahvi assosioituu viiden annoksen aamumaitokahviin. Iltapuolesta jo ajatuskin vapisuttaa. Vaan kerroinko, että se oli sittenkin hirmuisen hyvä annos?

Melbourne luuli jo syksyn tulleen, vaan tänään tuli sukkahousuissa ja saapikkaissa kuuma. Helsingin kevät yrittää kivuta meidän keliä kiinni. Tsemppiä Helsinki!

Arrivederci Trieste. Bonjour Le Havre.

”Nationalism is an ugly beast everywhere it raises itself.” Lainasin viisauden The Age –lehden tämän aamun julkaisusta. Gabriella Coslovich on puolestaan saanut lauseen Gianfranco Crescianilta, josta ja jonka kirjasta ”Trieste Goes to Australia” Coslovich kirjoittaa.

Trieste on reippaan 200.000 asukkaan satamakaupunki Pohjois-Italiassa. Toisen maailmansodan viimeisinä vuosina Trieste oli käytännössä ensin Saksan hallinnassa vuodesta 1943, minkä jälkeen viimeiset vuodet kaupungissa määräsi Jugoslavian partisaanit. Historian kulku merkitsi näin ollen ensin tuhoa kaupungin juutalaisyhteisölle sekä slaaveille ja antifasisteille. Jugoslavialaisten otettua vallan pidätykset kohdistuivat paitsi fasisteihin niin myös muihin paikallisiin, joiden tiedettiin tai voitiin olettaa vastustavan Jugoslavian kommunistista järjestelmää ja johtoa.

Italialaisten ja jugoslavialaisten kiistellessä kaupungin hallinnasta sitä johti vuodesta 1945 vuoteen 1954 angloamerikkalainen sotilashallitus. Vuonna 1954 Trieste luovutettiin Italialle ja Coslovichin artikkelin mukaan kaupungin valtasi nopeasti kansallismielinen kiihko. Kuitenkin Trieste oli aikaisemmin ollut nimenomaan kosmopoliittinen kaupunki. Kaupunki germaanisen, latinalaisen ja slaavilaisen kulttuurin risteyksessä. Gianfranco Cresciani syntyi Triestessä 1940 ja muutti vanhempiensa kanssa nuorena miehenä vuonna 1962 Australiaan. Triesten väestöstä 10 prosenttia jätti kaupungin vuodesta 1954 vuoteen 1961. Valtaosa lähtijöistä, yli 90 prosenttia, muutti Australiaan, lähinnä Melbourneen ja Sydneyyn.

Lauantaiaamuna kaksi päivää sitten istuin onnellisena elokuvateatterissa. Teatteri sijaitsee parin minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Se on pieni ja viihtyisä. Sittenkin saleja on yllättävän monta ja lauantainen salini Helsingin Maximin permannon kokoluokkaa. Kuten kaikkialla Melbournessa tarjolla on hyvää kahvia ja kahvileipää. Iltaisin elokuvaseuraksi voi ottaa lasin viiniä, jos sattuu maistumaan. Saan vihdoin nähdä Aki Kaurismäen elokuvan  ”Le Havre”. 
Koko lauantain ja milteipä vieläkin olen herkkänä, onnellinen ja liki itkuinen. Satamakaupungin ihmiset ovat kuten toivoisimme olevamme. Lähimmäistä autetaan, vaikka itsellä ei juuri materiaa olisikaan. Le Havre –tarinan Marcel Marx on tarpeen tullen kekseliäs ja toimelias. Hän vaikuttaa aluksi pienten ympyröiden mieheltä, sellaiselta, joka saattaisi ehkä osoittaa välittämistä vain oman korttelin väelle, jos heillekään. Tai ehkä hänen voisi sittenkin olettaa olevan apaattinen sivustakatsoja. Hän on kuitenkin kaikkea muuta ja ystäviensä avulla hän auttaa nuoren ystävänsä, laittomasti maahan matkanneen Idrissan, eteenpäin kohti Lontoota ja äitiään.

Lauantai-iltapäivänä At The Movies –ohjelmassa Margaret Pomeranz ja David Stratton arvioivat hekin Le Havren. Pomeranz alustaa ja liikuttuu kyyneliin. Ja taas, niin (sinipiian varressa) minäkin. Elokuva on puhutellut myös Pomeranzia ja Strattonia. 
Uskallan olettaa, että heidänkin olisi helppo uskoa Gianfranco Cresciania Triesten joukkomuuton motiiveista. Cresciani nimittäin väittää, että maastamuuton taustalla oli taloudellisten syiden sijaan ennen kaikkea epävakaa poliittinen tilanne. Kuvittelen, miltä tuntuisi, jos monikulttuurinen Melbourne muuttuisi kansallismieliseksi ja suvaitsemattomaksi. Tosin Melbournessa kulttuurien moninaisuus on huikea, enkä oikein tiedä, miten kansallismielisyyden täällä voisi määritellä. 

Hyvä niin.

Melbournen yöt ovat jo syksyiset ja koti on näin aamupäivästäkin viileä. Helsingissä herätään plussa-asteiseen maanantaihin, vaikka vielä siellä onkin pakkasyö. 

Kaunis ihminen.

Urheilu on Australiassa tärkeää. Liikuntaa harrastetaan paljon ja erilaiset liigat ovat merkittävää liiketoimintaa. Kahden ääripään väliin mahtuu monenlaista urheilutointa, kuten hyvin aktiivista ja monipuolista junioriurheilua. Kuumimmat puheenaiheet ovat AFL, Australian jalkapalloliiga (aussifutis) ja kriketti. Näistä puhistaan vuodenajasta riippumatta, silloinkin, kun kausi on katkolla. Australialainen jalkis on rugbyn kaltaista fyysistä viuhtomista; voiman, nopeuden ja toki taidonkin näyttöä. AFL-pelaajat ovat tämän tästä julkisuudessa törttöiltyään baareissa. Samaan tapaan kuin suomalaiset jääkiekkoilijat entisaikaan…

En koskaan lue urheilusivuja, mikä on aika saavutus, sillä niitä olisi päivisin tarjolla vaikka millä mitalla. Television uutislähetyksistä saa jo riittävän päiväannoksen. En ennen eilistä tiennyt, kuka on Jim Stynes. Nyt hän on uusin idolini.

Jim Stynes oli alkujaan irlantilanen kaveri, hän jopa taisi irlannin kielen. Stynes kuoli 45-vuotiaana 2,5 vuoden syöpätaistelun jälkeen. Tämä liki kaksimetrinen kaveri pelasi urallaan kausikatkoja lukuunottamatta putkeen 244 liigaottelua jättämättä siis yhtään matsia pelaamatta, mitä on pidetty sisun osoituksena aussifutiksen ollessa todellinen loukkaantumisten tyyssija. Stynesia on medioissa kuvattu särmikkääksi ja vahvatahtoiseksi. Hänen pelaajamoraalinsa on varmasti tarina sinällään, mutta kaverin todellinen suuruus piili toisaalla.

Jim Stynes perusti nuorten auttamiseksi hyväntekeväisyysjärjestön, The Reach Foundation aloittaen toimintansa kierrellen kaduilla pitäen toimistona autoaan. Kahden lapsen isä Stynes huokui elämän viisautta, minkä näkee joka ainoasta hänestä julkaistusta kuvasta, päättäväisyyttä ja lämpöä. Stynesin tunteneet kertovat hänen loppuun saakka positiivisesta asenteestaan sekä muiden asettamisesta ajatuksissaan ja teoissaan edelleen silloinkin, kun syöpä levisi kohtalokkaasti pitkin kehoa ja elimiä.

Mistä ja miten nämä suurenmoiset ihmiset tulevat? Mikä saa menestyneen ihmisen antamaan näin konkreettisesti takaisin itse kokemastaan onnistumisesta? Terve ihminen tuntee empatiaa ja rahan lahjoittaminen silloin, kun se on mahdollista, on tavanomaista. Mutta ihminen joka ohjaa empatiansa, aikansa, rahansa ja ideansa muiden auttamiseen on ihmeellinen, hieno ja kaunis.

Sade piiskaa raivokkaasti Brightonin lähiötä ja lämpötila on pudonnut eilisestä liki 20 astetta. Helsingissä yöllinen nollakeli. 

Nopeat syövät hitaat, eläköön kansanvalta!

Melbournen muotifestivaalit päättyivät viime torstaina. Näytöksiä ja muita yleisötapahtumia järjestettiin noin viikon ajan lähinnä Docklandin festivaalialueella, mutta myös keskustassa. Festivaali poikkeaa perinteisistä muotiviikoista, sillä näihin karkeloihin on koko kansa tervetullutta. Paikalle voi tulla ilman lippua ja osallistua hulinaan hankkimalla ilmaista tarkennusta iltameikkiin sekä tarkkailemalla, josko silmä sattuisi julkkikseen. Mutta näytöksiinkin saa siis ostaa lipun ihan kuka vaan.

Silti paikalla on myös muotimaailman kermaa ja julkisuuden väkeä. Näytösten eturivissä, etuoikeutetulla paikallaan istuu muotimaailman nykyeliitti, muotibloggaajat. Mutta mitä he tekevätkään? Kirjoittavat muistiinpanoja ja analyyseja, ottavat kuvia ja työstävät materiaalia? Ehkä. Mutta kirjaimellisesti ennen kaikkea he twittaavat. Kuvat ja kommentit lähtevät salamana sormen päästä. Myöhemmin kuin nyt kestää liian kauan. ”Sitten kun” tapahtuu jo jotain muuta, tunti sitten on historiaa.

Kirjoitan lämpimikseni muinaishistorialliset kokemukseni. Näin torstaina 8.3. festivaalin avajaisnäytöksen, jossa kauniita ja käyttökelpoisia vaatteita esiteltiin David Jones 

–tavarataloketjun sateenvarjon alla. Festivaalin näytöksissä pystyi matkapuhelimellaan ostamaan verkon kautta näkemänsä tuotteen siltä istumalta. Raikkaan kaupallista ja kätevää, jos kukkaro kestää. DJ-näytöksen vaatteet edustivat nimenomaan ostettavaa muotia.

Ostettavia olivat myös Dita Von Teesen kauniit alusasut, joiden kabareemainen esiinmarssi tapahtui lauantaina 10.3. Teese istui hyvin eleganttina vastapäätäni torstain näytöksessä ja esiintyi runwaylla oman mallistonsa näytöksessä. Burleski on toisinaan vaikuttanut aavistuksen riettaalta, mutta näytös oli varsin elegantti. Erityisen ilahduttavaa oli erilaisten mallinaisten kirjo, lavalla keimaili naisia petit-petit-koosta runsasmuotoisiin rubens-leideihin. Dita Von Teesen malliston on lanseerannut australialainen Target-ketju, Anttilan henkinen. Näin ollen Von Teese lienee tavoittelemassa massamarkkinoita, sillä tuskinpa hän on valinnut yhteistyökumppania tietämättömyyttään. Mielenkiintoista.

Viimeinen kokemani oli festivaalin päätösilta torstaina 15.3. Pidin tästä näytöksestä eniten. Toni Maticevski on melburnelainen muotisuunnittelija, jonka juuret ovat Makedoniassa. Näytöksessä esiteltiin Maticevskin luomuksia viimeisimmän kymmenen vuoden ajalta. Lavalla ei nähty värikylläisyyttä, sillä mallistojen päävärit olivat mustan, harmaan, beigen ja vaalean eri sävyt (nyt ottaa ohraleipä, jos joku alkaa tarkistella tätä onnetonta värianalyysiä). Muodoissa ja malleissa oli sitäkin enemmän vauhtia; jänniä leikkauksia, laahuksia ja muita puhuttelevia yksityiskohtia. Näin fantasiaa, mikä viihdytti kovin. Serkkutyttöni teatterinvaatteiden osaajana olisi ollut nainen paikallaan tässä näytöksessä!

Twitter on ehdoton, jos haluaa olla ensimmäisten joukossa, kun kiinnostavia tiedon murusia jaetaan. Uskollinen uutiskanavan seuraaminen tai verkon uutissivustojen lukeminen ei ole riittävän nopeaa ensimmäisille. Peruskanavani televisiossa ABC News 24 julkaisee taukoamattoman uutisvirran ohessa uutistekstinauhaa lähetyskuvan alareunassa ja myös twittereitä uutisoitaviin aiheisiin liittyen. Uutislähetyksiä toimittavat kaikki. Muotinäytöksen blogisuuruudet visertävät reaaliaikaisesti ja analyysien tekeminen jää seuraajille. Kansa tietää ja jalostaa. Minulle piisaa hyvin jalostettu blogi, mutta sen ymmärrän, että muotilehtien artikkelit ovat auttamatta pahasti jäljessä, vaikka hyvin kaunista katseltavaa ovatkin.

Tässä teille kirjoittaa muotiguru, jonka kaunein Melbourne-kenkäostos on tehty vintage-liikkeestä ja jonka vaatekaapin helmet ovat mummon 1960-luvulla äidille ompelemat vetimet. Ne kauniit punaiset kengät jalassani olin vetää lipat Von Teesen näytöksen lopputaputuksissa. Vaikka vierastan kalliita kolttuja, tykkään katsella niitä. Lasken aina näytökseen mennessäni paljonko oma asuni on maksanut yhteensä, aina vähän,  ja näytöksen aikana mekkoja ihaillessani myhäilen säästämääni vaurautta.

Poden vielä helleflunssaa, mutta huomenna sää tarjoilee melbournelaisille 20-asteisen syksyn. Vielä säämme eivät kohtaa, vaan helsinkiläiset heräävät muutaman tunnin jatkounosten jälkeen sateiseen parin asteen kevätkeliin. Hyvää huomenta Helsinki!

PS Festivaalijohtaja Graeme Lewseyn puhelimesta silmäilimme päätösillan viserrystä ja näin isäntäni löysi tapahtumapaikalta eräänkin etsimänsä henkilön. Kohta vuoden ja kahdeksan kuukautta olen ihmetellyt australialaisten vimmaista sirkutusta. Pitäisikö liittyä?

Tänään on syksyn ensimmäinen päivä, vaan huihai.

Kirjan takakannen ja kirjakaupan hyllynreunan esittelyn perusteella ajattelen, että tässäpä takuulla hauska kirja. Outo ja viihdyttävä vähän Mark Haddonin tapaan ja paljon Erlend Loen tyyliin. Väärin. Englantilaisen Steven Hallin ”The Raw Shark Texts” (Haiteksti) on ihan erilainen. Myöhemmin selviää, että sitä rinnastettu ”Matrixiin” ja ”Da Vinci Codeen”. ”Matrix” ei kiinnosta minua lainkaan, enkä erityisesti pitänyt ”Da Vinci Code” –teoksesta. Minä en kuitenkaan ole tästä kirjasta koskaan kuullutkaan, vaikka se onkin julkaistu jo 2007. Harhautuneena ostan kirjan ja alan lukea.

Lukiessa mietin, miksi annan kirjailijan viedä minua mokomaan satumaailmaan; muistoja ja sanoja rohmuava käsitteellinen hai (hmm)? Kirja ei vaikuta juuri lainkaan hauskalta, vaan ahdistavalta. Mutta sittenkin olen sen tiukassa otteessa. Poljen kuntopyörää salilla neljänä peräkkäisenä päivänä puolituntia kerralla saadakseni viikonloppuna aloittamani kirjan loppuun. Alkuun tuumaan, että luetaan pois kuleksimasta, mutta mitä pitemmälle pääsen, sitä enemmän alan saada.

Salilla kuntopyörät ovat ikkunan edessä. Ikkuna antaa merelle. Edessä on suuri kalterein aidattu uima-alue, jota reunustaa laituri. Merenlahdella näkyy pienveneitä ja rahtialuksia. Tuuli puhaltaa pienelle kuntosalille ja raikas meri-ilma tekee liikunnasta mieluisaa. Jos polkee viisi minuuttia, kirja on turha, sillä sen aikaa jaksaa hyvin tuijotella merelle. Mutta puolituntinen on oivallinen lukutuokio.

Epäesteettisesti hiki valuu kirjalle ja kuntopyöräkin saa osansa, kun en ehdi pyyhkiä riittävän tiuhaan. Mutta ihan sama, nyt minä luen! Luen, luen ja luen, kunnes ”The Raw Shark Texts” on loppunut. Kirja on mielestäni edelleen ahdistava, mutta etenkin siinä selitetyt kummalliset (mielikuvitus)laitteet ovat aika hauskoja. Tuntuu epämiellyttävältä seurata sellaisen yksinäisen ihmisen vaiheita, jonka muisti vaikuttaa ihan tyhjältä ja jolle lisäksi tapahtuu (tai on tapahtuvinaan) outoja ja pelottavia asioita. Mutta seurassa seikkaileva ja ratkaisuun pyrkivä ihminen on paljon miellyttävämpi kirjakaveri. Kirjan lymyävä ahdistus muuttuu mainioksi laukaksi. Lukiessani ajattelen vähän väliä, että ”The Raw Shark Texts” on tehty nokkelille roolipelaajille ja nörteille. Itseäni paljon nuoremmille - niin ja sellaisille, joiden mieli on hyvin paljon romanttisempi kuin minun. Jos Steven Hall julkaisee uuden kirjan, en minä sitä lue. En ole ikinä ennen pitänyt mistään kirjasta näin paljon haluamatta enää lukea saman kirjailijan muita teoksia. Omituista.

Häilyn usein skeptikon ja oudolle avoimen välimaastossa. Pidän omituisesta, jos se on kummallisen hauskaa. Mystiikka ei tee vaikutusta meikäläiseen. En tutki ennustuksia tai pohdi kovin usein tuonpuoleista. Uskon älykkääseen elämään muissa aurinkokunnissa ja mielestäni on aivan mahdollista, että meitä viisaammat muun planeetan asukit hyvinkin voivat touhuilla niin, että ovat tietoisia meistä, vaikka me itse emme heistä tuon taivaallista tiedäkään. Edesmenneellä isoäidilläni oli yli neljänsadan kirjan ja useiden lehtien, monien vuosikertojen kokoelma parapsykologiaa ja ufoja käsitteleviä tekstejä. Hän oli näistä aiheista kriittisen kiinnostunut ja sai minutkin ymmärtämään, ettei sotaisa ihminen voi olla älyllisen elämän huipuin tuote. Mutta mummin jutut eivät olleetkaan mielikuvituksen tuotetta, vaan ehtaa faktaa.

”The Raw Shark Texts” on hullu seikkailu, joka päättyy tuonpuoleiseen. Asiat on armollisesti selvitetty, eikä ahdistus enää vaivaa. Ihan sama, missä ja miten muka kaikki tapahtuu. Kirjoitinko minä tuon äskeisen? Voi hyvä tavaton! Mikä kumma minua vaivaa? Kiinnostun ja kiitän jutuista, joilla en olisi uskonut olevan itselläni mitään merkitystä. Suomesta Melbourneen ja hommat päälaelleen; pragmaatikosta skifi-intoilijaksiko, alanko harrastaa roolipelejä, tuleeko minusta keskiaikainen ritari, osaanko kohta koodata mitä vaan ja olenko pian hakkereiden aatelia? Siihenkö tällä pyritään? Ja kenen on vastuu?

Helsingissä aurinko on jo tunti sitten noussut, vaan pilvet (vielä) peittää sen. Työmatka taittuu neliasteisessa pakkassäässä.

PS Steven Hall käsitetaitelija alkaa kiinnostaa; kirjansakin on käsitetaidetta. Tilda Swinton lukemassa ”The Raw Shark Texts” –otetta on hieno kolme ja puoliminuuttinen teos sinällään. Elokuvankin sanotaan olevan tekeillä, vaan onko?

Heja Vi!

Näin voi käydä ja kävi; luin kolumnin aamun sanomalehdestä ja niin iski Suomi state of mind. Varmasti pääsen taas sen yli rientämällä rantaan ja kohtaamalla ystävällisiä ihmisiä pitkin matkaa.

The Australian on konservatiivinen, konservatiivien oma lehti. Väitän, vaikka jätänkin sen usein muovikelmuunsa. Minulle riittää The Age, jonka varaan heti aamusta nostamalla sen päälle aamukahvikulhoni. Yleensä kulhoa ei siitä sitten siirrä kukaan muu kuin minä itse.

Tänään The Australian –lehden etusivun yläreunassa oli seuraava nosto: ”Beware the sick man of Europe – Janet Albrechtsen on the evils of social democracy.” Otsikko ja kolumnistin kuva näkyivät muovikelmun läpi lehtirullan pinnalla. Jaahas, ajattelin, taitaa olla aika provosoitua, ja niin myös tapahtui.

Eurooppa on nyt helppo uhri sanan miekalle. Ajat ovat huonot ja Euroalueen kannattelemiseksi joudutaan pitkin mannerta maksamaan kalliisti. Tämänaamuinen kirjoitelma on sittenkin jopa lajissaan mielestäni varsin vastenmielinen. Eurooppalainen sosiaalidemokratia Albrechtsenin mukaan kalliine keskushallintoineen ja kulttuurisnobismineen on nyt osoittautunut toimimattomaksi. Kirjoittaja analysoi, miten Euroopassa verotus on korkeaa ja julkinen kulutus samaten; miten ihmiset on totutettu tekemään vähemmän työtä ja eläköitymään entistä nuorempina.  On uskottu valtion päätäntävaltaan yksityisen sijaan. Kyytiä saavat toimittajan kynästä valtion velanotto ja se, miten sillä on rahoitettu sitä elämää, johon kansat on totutettu, siis poispilattu.

Tietysti Euroopassa on käsillä iso ongelma ja kolumnin kirjoittajan kanssa voisi heittäytyä myhäilemään samaa mieltä, sillä väittämissä onkin paljon totta ja toki maailman olisi hyvä kriiseistään jotain oppiakin. Sittenkään totuus ei ole niin yksiselitteinen kuin kolumnissa annetaan ymmärtää.

Suomessa on korkea verotus. Kiitos sen, minäkin muusikon ja mainosmiehen lapsi, sain käydä ihan yhtä hyvät koulut kuin vauraampienkin perheiden kasvatit. Sama mahdollisuus oli periaatteessa myös kaikilla varattomilla lapsilla. Lapset kasvavat erilaisissa perheissä ja eriarvoisuus on ennen kaikkea kiinni siitä, miten paljon voimia ja aikaa vanhemmilla tai muilla läheisillä aikuisilla on satsata jälkipolveen. Sikäli lähtökohdat vaikuttavat lapseen jo ilman sitäkin, että eriarvoisuutta pitäisi vielä tietentähden lisätä. Meikäläisen ensimmäinen kirjasto oli Punavuoren sivukirjasto ja vähän kasvettuani sain mennä myös Rikhardinkadun kirjastoon kirjoja ja maailmaa ihmettelemään. Kustansin itseni maisteriksi ja se oli niin halpaa lystiä, että minulla riitti rahaa milloin mihinkin Kauppakorkean maksukuitissa suositeltuun hyväntekeväisyyskohteeseen, vapaa-ajan riennoista puhumattakaan. Toki tein töitä sekä nostin tukea ja lainaa. Mutta silti; minulla ja kaikilla muillakin oli opiskeluun yhtäläiset mahdollisuudet. Olen käyttänyt ratikkaa ja bussia koko ikäni. Lapsena ja nuorena en olisi päässyt juuri minnekään ilman niitä. Eivät ne erityisesti silloin kalliita olleet ja kaiketi melko monilla meistä oli niihin varaa.

Olen synnyttänyt sopuhintaan, silti turvallisesti, kolme lasta. Lapsillani on yksityiset vakuutukset ja olen iloinen siitä, että meillä on ollut mieheni kanssa mahdollisuus viedä lapset yksityiseen sairaanhoitoon sen sijaan, että olisimme joutuneet esimerkiksi yölliseen aikaan pitkiin terveyskeskuksen päivystysjonoihin. Yhtään ei ole silloinkaan harmittanut se, että meidänkin maksamilla veroilla pidetään kunnallista terveydenhoitoa. Sitä paitsi silloin, kun lapset ovat tarvinneet kirurgin apua, olemme toisinaan olleet Lastenlinnan sairaalassa, jossa on ollut tarjolla paras mahdollinen hoito.
Tunnetko ketään, joka olisi sairastunut vakavasti Suomessa? Melkein jokainen valitettavasti tuntee. Ihminen, joka itse tai jonka läheinen on sairastanut vuosia ja saanut kunnallisesti kustannettua hoitoa, ymmärtää sen arvon. Ja kaikki hoidetaan, sillä kaikki ihmiset ovat saman arvoisia riippumatta siitä, onko ollut varaa yksityiseen vakuutukseen.

Miksi sen, joka on tsempannut paljon ja yltänyt hyväpalkkaiseen toimeen tahi virkaan pitäisi verojen kautta maksaa sellaisenkin ihmisen elämää, joka ei näyttäisi edes viitsivän yrittää? Siksi, että kaikki eivät ole yhtä vahvoja. On myös lähes mahdotonta arvioida, koska joku yrittää käyttää järjestelmää hyväkseen ja täytyy myös voida luottaa ihmisen lähtökohtaiseen rehellisyyteen. On hienoa, että ihminen voi taistella itselleen parempaa elämää ja jossain menee raja, miten paljon yhteiseen verokekoon pitää kantaa. Ja niin Suomessa mielestäni onkin.

Vaikka olenkin vankkumaton pohjoismaisen järjestelmän kannattaja, hyväksyn senkin, että maailma muuttuu. Myönteinen esimerkki on taiteen ja muiden kulttuuritapahtumien ja –instituutioiden rahoittaminen paitsi julkisella myös yksityisellä rahalla. Valtion kassa ei ole ilman yletöntä velanottoa tai järjetöntä verotusta pohjaton ja sen vuoksi valintoja on tehtävä. Julkisesta terveydenhuollosta tai vanhustyöstä (vähän respektii hei!) ei voi tinkiä. Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja hyvä sekä arvostettu koulutus on Suomen kulmakiviä; päivähoito ja koulutus on oltava tärkeysjärjestyksen kärjessä. Miten muutenkaan jälkipolvemme kehittyvät luomaan ja innovoimaan, emmekä ilman näitä kahta menesty tai pysty ylläpitämään yhteiskuntaamme. Sivistyminen ei kuitenkaan tapahdu vain koulurakennusten tai ylipäätään rakennusten sisällä, vaan tarvitsemme myös monenkirjavaa kulttuuria – missä määrin kulttuuritarjontaa ylläpidetään ja kehitetään julkisin, miltä osin yksityisin varoin, on mielestäni kiehtova kysymys. Mietipä kuule sitä!

Maailma on minun ja haluan, että se voi hyvin. Ei edes tällainen pienen maan pieni kansalainen voi käpertyä pelkästään tuijottamaan omaa suolaisen suloista Suomenniemenään ja huokailla, että onneksi meillä on nämä jutut tällä tavalla kivasti kunnossa. Tänään hörppäsin sittenkin aamukaffet Suomelle ja muille Pohjoismaille. Suomalaisena olen tavannut olla totinen torvensoittaja, vakavikko ja tosikko, luotettava, mutta tylsä. Toivonkin, että Melbournen hymy jättää minuun jälkensä sittenkin, kun taas tarvon läpi loskan ja harmaatakkisten kanssatallaajien joukon. Mutta silloin kuin myös nyt olen ylpeä ja onnellinen solidaarisuudestamme, sivistyksestämme ja suvaitsevaisuudestamme. Ugh.

Ja totta tosiaan, Helsingin aamuyö on loskainen, mittarin lukema liki nollaa.