Olen minä monasti ennenkin väärässä ollut

Pelastetaan Stocka – siellä on kaikki. Sellainen facebook-ryhmä tänne oli perustettu muuttaessani takaisin kotiin Helsinkiin. Siinä oli ihmeteltävää, kun kuluttajat sankoin joukoin osallistuivat yrityksen pelastamiseen. Minusta se oli outoa, sillä kaupalliset toimijat eivät tapaa saada kansanliikkeiden tukea, vaan yhteisöllisyyden voimavarat suunnataan enemmän ruohonjuuritason toiminnan tukemiseen tai isojen yritysten vastustamiseen.

Olin neljän vuoden aikana käynyt kotona kesäisin, kuukauden kerralla ja viettänyt ajan metsässä ja merellä. Kuitenkin kävin joka kerta myös muutaman kerran Stockalla, mutta en minä ottanut tavaratalon kurimusta omakseni. Viime syksystä kaikki oli toisin kuvitellessani, että voin jatkaa helppoa hankintaa yhden katon alla samalla tavalla kuin vuoteen 2010 asti. Valikoimat ovat huonontuneet kuukausi kuukaudelta ja palvelu kurjistunut hirveällä laukalla. Nyt Stocka on repivien säästöjensä myötä vain luuranko entisestään.

Yritys, joka saa kansanliikkeen tuekseen on totta tosiaan tavanomaisesta poikkeavassa erityisasemassa. Kuluttajat panostivat omaa aikaansa. Esimerkiksi markkinoinnin ja myynnin ammattilaiset heittivät irtoideoita, suunnittelivat sekä jopa rakensivat strategioita Stockmannin käyttöön. Stocka oli ryhtyvinään vuoropuheluun, mutta vesitti esimerkiksi palvelulupauksensa karsimalla henkilökuntaa. Valikoiman kattavuuden lisäämisen sijaan tavaratalo viljelee kuponkeja joka lähtöön kiivaammin kuin hampurilaisravintolat yhdeksänkymmentäluvun lamavuosina.

Stockan Herkku oli ennen takuuvarma ruoanostopiste, mutta nyt sieltä puuttuu, jos ei nyt ihan kaikki, niin luokattoman moni tuote. Luomu-tuoretuotteet ovat aliedustettuina, salaatti on luvattoman usein nahistunutta, kalliit kotimaiset pikkutomaatit surkastuneita ja avokadot ruskeita, saaristolaislimpun yli viikon myyntiajasta kaksi päivää jäljellä sekä kuivatuotehyllyissä kahta tai muutama tuotetta tuupitaan hyllynreunan lähelle, ettei tyhjyys paistaisi ihan niin pahasti. Lähikaupasta saa tuoreempaa luomu-maitoa, kermasta puhumattakaan ja inkoolaisesta supermarketista Twiningsin Earl Grey –irtoteetä pahvilaatikossa vaikka miten monta pakettia Stockan pyörittäessä neljä kuukautta kahta peltipurkkia teehyllyn reunalla.

Stockmannin muutamat nojatuolit on aina käytössä ja vähääkään kaupan tuoksinassa tai sen välittömässä läheisyydessä olevat kahvilapöydät varattu. Aika vähän, jos yhtään, hyvittää eristetty First-lounge kerroksessa, josta muuten saisi pienin viilauksin hyvinvoinnin ja kauneuden hehkeän keskuksen kaikille. Nyt kerroksessa pyöritään ympyrää ja ollaan ullakolla. Mihin tavarataloa pian tarvitaan, jos se ei pysty lisäämään ihan kaikkien kävijöittensä viihtyvyyttä. Kun valikoimia karsitaan, tilaa jäisi uusille istuinryhmille, pienbaareille, kahvilavaunuille, leivoskärryille ynnä muille. Tai kuten Stocka näyttää esimerkkiä, ei olla millään linjalla, karsitaan valikoimia sekä lisätään epämääräisiä röykkiöitä, enemmän samaa ja mitäänsanomatonta.

Stockan aktiivisimmat ja asiaan eniten paneutuneet ystävät ovat varmasti tuoneet lukemattoman määrän ajatuksia, joista aivan varmasti osa olisi toteuttamiskelpoisia. Voihan olla, että joku yritelmä onkin päässyt kauppalattialle asti, mutta kurjistuminen on ollut niin reipasta, että mahdolliset pikkuasiat ovat jääneet sen taakse pimentoon.

Digitaalinen kaupankäynti on mahdollisuus ja Stockmann voisi olla trendikäs edelläkävijä, antaa mahdollisuuden tehdä sähköisiä hankintoja paikan päällä viehättävissä esittelytiloissa. Kanta-asiakkuuden kruunuksi on tuotu yhteistyö Finnairin kanssa. Kumpikin suomalainen branditalo tekee avainasiakkaittensa kanssa perustavanlaatuisen virheen pudottamalla ohjelmassaan välittömästi kuluttajan, jonka ostot eivät vuoden aikana ole riittävän suuret. Nakerretaan tyhmästi sitoutuneisuutta, vaikka ihmisestä kiinnipitäminen ei olisi yritykseltä iso uhraus. Ja toisinpäin, menettäessään Stockan First-asiakkuuden vaikkapa elämäntilanteen muuttumisen myötä kuluttaja varmasti myös huomaa, ettei itse asiassa mitään merkittävää menettänytkään.

Sitä Stockmannia ei enää ole, jonka paljasjalkaisena helsinkiläisenä olin keskustan tavaratalon kautta tottunut kokemaan. Menen tavarataloon enää vain sen vuoksi, että se on sopivasti kodin, työpaikan ja harrastusten välimaastossa. Petyn joka käynnillä johonkin, enkä ole enää sitoutunut asiakas. En tiedä, harmittaako minua muuten kuin työntekijöiden puolesta, jos Stockaa ei kohta enää ole lainkaan. Viime kesänä vaikutti siltä, että tavaratalon pelastamiseksi oli toivoa ja käsittämätön määrä vapaaehtoispuhtia. Kuluneen vuoden alamäki on ollut jyrkkä ja jyrkemmäksi käy, kohta ainakaan tämä kuluttaja ei enää pysty jarruttamaan, vaikka miten poraisi kantapäitään maa-ainekseen.


PS Myöhemmin samana päivänä allekirjoittanut sai vihdoin saaristolaisleipää Stockmannilta, sillä nyt piisasi myyntiaikaa! Joskus narina kantaa jo ennen kuin sen pukee kitkeriksi sanasiksi.

Hämähäkin viimeinen hetki

Helmikuussa 1845 Le Petiten, Jéromen puoleinen sukuhaara lakkasi vaikuttamasta Pariisissa tai ei se sen kummemmin jatkunut missään muuallakaan tämän kurjan planeettamme kolkista. Jéromen ainoa lapsi, keskosena 39 vuotta aikaisemmin maailmaan tupsahtanut poika, Jean Claude menehtyi keuhokuumeeseen ryypiskelyjakson päätteeksi pienessä pariisilaisessa murjussaan, 20. kaupunginosan ahtaan kadun varrella olevan ränsistyneen kerrostalon pihan perimmäisessä nurkassa.

Jean Claude oli tuhonnut perintönsä niin vauhdikkaasti kuin heiveröinen ja jo pienestä viinimäärästä humaltuva vartensa mahdollisti. Hän oli elänyt kulmakuntansa pikkuprinssinä, anteliaana ja auliisti hyväksikäytettynä antisankarina.

Orvoksi jäätyään Jean Claude oli satunnaisina runollisina jaksoinaan hortoillut laskuhumalassa Père Lachaisen hautausmaalla. Tuolloin hän oli aina kierroksensa lopuksi kaivanut taskustaan avainnipun, ottanut kolmesta avaimesta isoimman ja avannut isänsä rakennuttaman kammion oven sekä astunut sisään neliön kokoiseen hartaaseen tilaan. Hän oli joka kerta pannut merkille kammiossa kuivuneet, äitinsä hautajaisia varten ostamansa kukat ja päättänyt seuraavalla kerralla tuoda mukanaan tuoreet pionit. Hän ei yhdeksän vuoden aikana koskaan tuonut niitä. Ja kun hänestä itsestään aika sitten jätti, hänen omaksi muistokseen ei kukaan tuonut kukkasia. Sanotaanko näin, että siunaavan papin aamenen jälkeen ei Jean Clauden nimeäkään enää koskaan mainittu (paitsi nyt). 

170 vuotta myöhemmin hautausmaalla haahuilee turistinainen. Tämä haluaa miljoonien muiden tavoin katsella hetken pää kallellaan 27-vuotiaana pariisilaiseen kylpyammeeseen vuonna 1971 kuolleen Jim Morrisonin hautaa. Jean Clauden reinkarnaatio, hautausmaan mustempaakin mustempi korppi, puistelee päätään, rääkäisee ja lentää takaisin kammioonsa. ”Amerikkalainen päihderiippuvainen, jo vainaa, ja taas yksi turisti, mitä moukkia!” Se tuhahtaa napatessaan nokallaan kammionsa repsottavan oven pielessä verkkoaan kutovan hämähäkin.