B.h&m.

Viime viikon Melbournen festivaali innoitti paitsi näytöksiin myös lukemaan paljon artikkeleita aiheesta. Nykymaailma on bloggareiden, joiden twiitit ja ennen kaikkea instagram-lataukset ovat reaaliajassa aiheesta kiinnostuneiden koettavilla. Toisaalta nopeassakin virrassa alkaa erottua tekijät, jotka panostavat laatuun ehkä nopeudestakin tinkien. Yksi nuori some-toimittaja kertoi käyttävänsä päivän jutun kuvaamiseen ja editointiin sekä julkaisevansa vain 2-3 juttua viikossa. Nuorella naisella on yli puolimiljoonaa seuraajaa ja hallussaan sosiaalisen median koko kirjo.

Mitä perinteinen media voi tehdä kiinnostaakseen mediankuluttajia? Ainakin sen pitää edelleen luottaa laatuun. Reaaliaikaisuutta ei voi unohtaa. Toisaalta näkökulma on huikean tärkeä. Muotikirjoittelua kautta maailman hallitsi viime viikolla L’Wren Scottin itsemurha. Australiaa tapaus kosketti sikälikin, että Rolling Stonesin konserttikiertue siirrettiin. Scottin assistentti löysin naisen kotoaan New Yorkin Manhattanilta paikallista aikaa maanantaiaamuna. Silloin Mick Jagger eli tiistain alkuyötä Australian Perthissä.  Kiertueen oli tarkoitus alkaa kaupungista keskiviikkona.

Maanantai-iltana starttasi Melbournen Fashion Festival. Avajaisnäytöksessä oli paikalla myös muotisuunnittelija Camilla Franks, jonka oma showcase-näytös oli ajoitettu keskiviikoksi. Näytöksen tähtimalliksi oli sovittu Georgia May Jagger. 22-vuotias malli laskeutui Sydneyyn tiistaina, mutta saatuaan tiedon Scottin kuolemasta kääntyi kotimatkalle.

Camillan show keskiviikkona oli huikea. Näytöstä säesti Melbournen sinfoniaorkesterin torviryhmä ja kaksi rumpalia. Projisoinnit olivat vaikuttavat ja myös näytöslava oli konseptinmukainen. Vaatteet ovat näyttäviä (etsi verkosta ja katso itse) ja esittelyssä oli myös mukana fantasiarekvisiittaa. Lehdessä kirjoitettiin suunnittelijan vakavasta sairaudesta, jota hän itse jälkikäteen myös kiitteli; sairaus oli mukaansa auttanut suhteuttamaan työnteon muuhun elämään ja siten auttanut aikaisempaa parempaan jaksamiseen. Luettuani artikkelin ymmärsin, miksi ja millä tavoin Franks näytti erilaiselta kuin viime vuona.

L'Wren Scottilla oli julkaisujen mukaan miljoonien velat (arviot ovat vaihdelleet niin paljon, etten kehtaa kirjoittaa mitään summaa). Muotimaailma on täälläkin kurimuksessa ja useat nimekkäät suunnittelijat ovat panneet kynät pussiin. Jo harvinaisuudeksi voin julistaa esimerkiksi Lisa Hon  mekon, jonka sain lähikaupan jäännösmyynnistä aitoon pilkkahintaan. Todella ikävää, ettei indie-suunnittelu oikein kannata. Toisaalta ymmärrän tämän varsin hyvin oman kukkaroni kautta. Vaan ei tekijöille näin ankeaa todellisuutta mielellään hyväksy, paljon mieluummin näkisin itsenäisen yrittämisen kannattavan. Jopa sitten niinkin, että itselläni ei (edelleenkään) olisi varaa indie-kolttuihin, mutta riittävän monella muulla kuitenkin olisi.

Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta viimeisen viikon aikana Australian muotiteollisuuden haasteet eivät ole korostuneen ainakaan The Age –lehdessä. Lehden artikkelit ovat silti polveilleet tavattoman mielenkiintoisista aihepiireistä. Esimerkiksi vaateteollisuuden eettisyys siten, että vaatteiden ostopäätöstä voisi tukea elintarvikkeista tutuilla merkintätavoilla – reilu kauppa, lähituotanto, luomu… Toisaalta American Apparel –ketjun konseptinsa mukainen (amerikkalaisen) kotituotannon korostaminen yksinkertaistamalla kaikki bangladeshilainen vaatetuotanto huonoksi oli eräänkin toimittajan mukaan kokolailla kyseenalaista.

Tänä aamuna muotiartikkeli ei käsitellyt kyseisen teollisuudenalan etiikkaa, vaan sitä, miten ja miksi pukeutua röntösti. Hyvin tuttua itselleni, eikä pelkästään mökillä. Artikkelissa oli tyylin airuita, joiden motiiveja kirjattiin. Ei niin kovin kiinnostavaa. Jännää sen sijaan se, että kalliita merkkitavaroita myyvissä liikkeissä osataan jutun mukaan tunnistaa vauraat jumppavaatteissa tai lököttävässä ja rikkinäisessä T-paidassa saapuvat asiakkaat. Tai ainakaan näitä, toisinaan epämääräisen näköisiä hyypiöitä, ei suoralta kädeltä heitetä ulos tai painosteta poistumaan.

Toisaalta kun (Melbournen) brightonilainen perheenäiti (varakkaampi, tyylikkäämpi ja nuorempi kuin allekirjoittanut) astelee kauppaan kuin kauppaan kanadalaisen Lululemonin joogareleissä, ymmärtää kauppias ja kauppa-apulainen palvella. Usein olemuksesta heijastuu rouvan sormuksessaan kuljettaman ison timantin säihke. Ja nyt kun Lululemon lanseeraa uuden mallistonsa, vetimet, joissa tyylikäs ja venyvä jumppatäti voi painella suoraan salilta toimistolle, niin kenellekään ei voi jäädä epäilyksen siementä. Vai kävikö tässä nyt niin, että aloin kirjoittaa ”dressing down” –trendistä, mutta päädyinkin jonkinlaiseen ”dressing up” –uutiseen?

En malta olla mainitsematta yhtä mielestäni vähän kummalista yksityiskohtaa festivaaliviikolta. Pitsi. Muistan kolmen vuoden takaa, miten ihastelin Alex Perryn klassisia viisikymmentälukuun kallellaan olleita leninkejä. Perryn näytös järjestettiin kauniissa vanhassa Royal Exhibition –rakennuksessa (jossa järjestetään mm. taiteen myyntimessut ja parahultaisesti nyt kukka- ja puutarhamessut). Tuolloin malleilla oli kaikilla terhakkaan ponnarit, jotka heilahtelivat veikeästi reippaan kävelyn tahtiin. Nyt Perryn vaatteet olivat osana toista näytöstä ja niistä jäi mieleeni vain keltainen pitsi. Minusta mekot näyttivät halvoilta, vaikka eivät tokikaan sitä ole. Ihmettelin myös, miksi takahuoneesta oli päästetty lavalle malli yllään leninki, jonka selässä kulkeva vetoketju oli rikki. Jäin arpomaan, oliko tarkoitus. Tuskin, sillä mallistossa ei ollut mitään punkahtavaa. Samassa näytöksessä ihmettelin yleisön joukossa yhtä pitsistä jakkupukua, jota kantoi eräs kaunis, yleensä hyvin tyylikäs nainen. Jakkupuku ei istunut mistään, marjapuuronväri oli kuin Kuningatar Elisabethin vaatepaletista. Onneksi kuitenkin olen edelleen säästänyt mummon äidille tekemän mustapitsisen tunikan; aion siihen taas joku päivä ahtautua, vaikka se kainaloista kuristaakin. Kiitos ja näkemiin.

   

Ja tämän maan historia alkaa vuodesta…

Kaikenlaista kuulee, lukee ja näkee, kun vanhaksi elää: Kiinalaiset vie meidän kodit, lastemme opiskelupaikat ja kaikkien työt. Ottaa meiltä maan, jonka olemme itse varastaneet. Puhuvat hassulla aksentilla, pätevät ja tekevät ympäristöstämme toisenlaisen, uutteramman. He eivät lepää, vaan puskevat ja pyrkivät. Mitä jää lapsillemme? Ei mitään, vaikka yrittäisivät.

Mutta kun (kaikki) eivät edes yritä. Kuten muissakin elintasoyhteiskunnissa ovat tottuneet saamaan haluamansa. Koulutuksen, viikkorahan, harrastuksia ja huumeita. Ihan mitä tahansa, mikä milloinkin on haluttavaa ja muodissa. Eivätkä kiinalaiset edes ole kiinalaisia, vaan joka puolelta pitkin poikin Aasian maanosaa. Eivätkä itse asiassa edes sieltä, vaan Australiasta; täällä syntyneitä, kasvaneita ja kasvatettuja.

Hyvin kasvatettuja. Työntekoon, vastuuseen ja tsemppiin opetettuja. Kauniita, toimeliaita, osaavia ja älykkäitä. Oikein iso osa, joukossa ylilyöntejä(kin). Ihmekös se, että joitain australialaisia kadun miehiä ja naisia hirvittää. Pelko ja tyhmyys puetaan rasismiin. Sitä sitten revitellään junassa ja television kyselyohjelmissa. Esitetään väitteitä ja älyvapaita kysymyksiä. Sellaisia, joissa ei ole päätä tai häntää. Höpötystä, jolla mokataan ja paljastetaan oma onnettoman hinaajan olemus.

Englanninkielisistä maista, paitsi Afrikan mantereelta (aksentti ja ihonväri on niin kovin vääränlainen), maahan muuttaneet selviävät paremmin. He eivät koe rasismia siten kuin moni muu sanoo kokevansa. Kanadalaiset ja amerikkalaiset ostavat ulkomaalaisista eniten australialaisia kiinteistöjä. Heitä ei syytetä mistään. Heitä ei mielletä ulkomaalaisiksi, vaikka kansalaisuus puuttuukin? Kun englanninkielinen ostaa huutokaupassa kiinteistön, ei vieressähuutaja tai naapuri edes hieman vieraan aksentin perusteella ala vihata ulkomaalaista. Eivät he kaiketi sitä olekaan yhtään sen enempää kuin vuodesta 1788 alkaen tänne rahdatut brititkään? Kysytäänkö alkuperäisiltä australialaisilta, mitä mieltä he ovat?

Kun reippaat kolme ja puoli vuotta sitten muutin Melbourneen, kuvittelin ettei täällä juurikaan esiinny rasismia. En ole joutunut kärsimään siitä vieläkään. Mutta kauan ei vettä virrannut katon vuotokohdista, kun silmäni jo avautuivat. Luin toisenlaisesta kaupungista ja maasta; toisten kokemuksista. Kuuntelen korvat punaisina joidenkin epäluuloisia höpinöitä ja saan kilareita. 

Mitä sanoo valtiovalta? Australian oikeusministeri on alkanut puolustaa sananvapautta kummallisin ja pelottavin keinoin. Hän on valmis tukemaan ihmisten oikeutta rasistisiin loukkauksiin ja siten tukee näitä mieluummin kuin heitä, joihin loukkaukset ja hyökkäykset kohdistuvat. Niin että eläköön vihapuhe? Sillä jokaisella on oikeus – niin, mihin?

Australian seuraavia valtakunnallisia vaaleja seuraan vain etäältä. Odotan niitä sittenkin. Australialaisten enemmistö näyttää silloin, että he ovat inhimillisiä, viisaita, suvaitsevaisia ja solidaarisia.

Kiitos. Ja hyvästi (jää).

Talo pidätteli raivoaan. Liian harva asukas, erityisesti aivan liian vähän lapsitunteja. Hiljaista. Ei riittävän monta jalkaparia juoksemassa tai kopisuttelemassa. Ei koiria, ei edes kissaa. Hiljainen täti-ihminen. Varhaisteini, hyväkäytöksinen. Piipahteleva herra. Jo on perkele, kohta repeän! Tuokaa tänne iso perhe! Minut pitää kunnostaa, tarvitsen huoltoa – se huusi, vaan kukaan ei kuullut.

Talo rapisutti soraa, natisutti ja paisutti lautalattioita. Se paukutti ikkunaluukkuja ja valutti suihkusta vihreää vettä. Se kutsui kylään liskoja, hämähäkkejä, kuoriaisia, koiperhosia toukkineen ja lopuksi takan kautta variksen. Se pani hanat valumaan itsestään, avasi ikkunoita, lukitsi ovia ja haistatti hometta. Se taittoi oksia ja kaatoi puita. Vihoissaan se irrotti ikkunaluukkuja ja heitteli palasia katostaan. Ja se kärsi, voi miten se kärsi.

Mutta talo ei tiennytkään, että ihan pian sille koittaisi uusi aika. Koska se ei tiennyt, se ei myöskään ymmärtänyt lopettaa, vaan jatkoi rettelöintiään. Kunnes koitti se onnen päivä… Vaan ennen sitä päivää, talon elämä ehti hiljentyä tyystin. Jo se luuli, että paha peri ja kiukuttelija saisi palkan ansionsa mukaan. Että varhaisteini, täti ja herrakin sen olivat jättäneet eikä se saisi muita.

Palataan siihen päivään, kun elämä isolla E-kirjaimella (with capital E) rymisi taloon. Talo sai seurakseen kuusi uutta ihmistä, joukossa pieniä. Eikä tässä vielä kaikki, vaan kaksi koiraakin muutti mukana. Tosin kultakaloista yksi toisensa jälkeen näivettyi, kun niitä ei kukaan arvannut ruokkia. Vain kolme vantterinta selvisi hengissä. Itse asiassa taloa eivät selkärangattomat olisi voineet vähempää kiinnostaa. Mitä se niistä.

Nyt taloa riepotetaan ja revitään. Sen lattioilla ravataan ja laukataan. Sen seiniä tönitään ja kulmiin törmäillään. Sen sisuksia raastetaan ja pihaa myllerretään. Nyt sitä pelottaa, että tästä kaikesta ei tule loppua lainkaan. Talon mielestä pahin saisi jo olla ohi ja se toivoisi ihmisten asettuvan arkeensa. Sisimmissään, jota siis raadellaan rankalla kädellä, talo aavistaa, että tällaisena sen elämä tulee jatkumaan ehkä jopa vuosia. 

Talo turvautuu vanhoihin keinoihinsa; se natisuttaa lankkuja, paukuttaa ikkunaluukkuja, availee hanoja ja kutsuu liskoja kylään. Mutta koirat syövät liskot, lapset sulkevat kraanat (ilman että aikuiset tietävät niiden edes olleen auki), eikä kukaan ehdi huomata natisevia lankkuja tai paukkuvia luukkuja…