Olen minä monasti ennenkin väärässä ollut

Pelastetaan Stocka – siellä on kaikki. Sellainen facebook-ryhmä tänne oli perustettu muuttaessani takaisin kotiin Helsinkiin. Siinä oli ihmeteltävää, kun kuluttajat sankoin joukoin osallistuivat yrityksen pelastamiseen. Minusta se oli outoa, sillä kaupalliset toimijat eivät tapaa saada kansanliikkeiden tukea, vaan yhteisöllisyyden voimavarat suunnataan enemmän ruohonjuuritason toiminnan tukemiseen tai isojen yritysten vastustamiseen.

Olin neljän vuoden aikana käynyt kotona kesäisin, kuukauden kerralla ja viettänyt ajan metsässä ja merellä. Kuitenkin kävin joka kerta myös muutaman kerran Stockalla, mutta en minä ottanut tavaratalon kurimusta omakseni. Viime syksystä kaikki oli toisin kuvitellessani, että voin jatkaa helppoa hankintaa yhden katon alla samalla tavalla kuin vuoteen 2010 asti. Valikoimat ovat huonontuneet kuukausi kuukaudelta ja palvelu kurjistunut hirveällä laukalla. Nyt Stocka on repivien säästöjensä myötä vain luuranko entisestään.

Yritys, joka saa kansanliikkeen tuekseen on totta tosiaan tavanomaisesta poikkeavassa erityisasemassa. Kuluttajat panostivat omaa aikaansa. Esimerkiksi markkinoinnin ja myynnin ammattilaiset heittivät irtoideoita, suunnittelivat sekä jopa rakensivat strategioita Stockmannin käyttöön. Stocka oli ryhtyvinään vuoropuheluun, mutta vesitti esimerkiksi palvelulupauksensa karsimalla henkilökuntaa. Valikoiman kattavuuden lisäämisen sijaan tavaratalo viljelee kuponkeja joka lähtöön kiivaammin kuin hampurilaisravintolat yhdeksänkymmentäluvun lamavuosina.

Stockan Herkku oli ennen takuuvarma ruoanostopiste, mutta nyt sieltä puuttuu, jos ei nyt ihan kaikki, niin luokattoman moni tuote. Luomu-tuoretuotteet ovat aliedustettuina, salaatti on luvattoman usein nahistunutta, kalliit kotimaiset pikkutomaatit surkastuneita ja avokadot ruskeita, saaristolaislimpun yli viikon myyntiajasta kaksi päivää jäljellä sekä kuivatuotehyllyissä kahta tai muutama tuotetta tuupitaan hyllynreunan lähelle, ettei tyhjyys paistaisi ihan niin pahasti. Lähikaupasta saa tuoreempaa luomu-maitoa, kermasta puhumattakaan ja inkoolaisesta supermarketista Twiningsin Earl Grey –irtoteetä pahvilaatikossa vaikka miten monta pakettia Stockan pyörittäessä neljä kuukautta kahta peltipurkkia teehyllyn reunalla.

Stockmannin muutamat nojatuolit on aina käytössä ja vähääkään kaupan tuoksinassa tai sen välittömässä läheisyydessä olevat kahvilapöydät varattu. Aika vähän, jos yhtään, hyvittää eristetty First-lounge kerroksessa, josta muuten saisi pienin viilauksin hyvinvoinnin ja kauneuden hehkeän keskuksen kaikille. Nyt kerroksessa pyöritään ympyrää ja ollaan ullakolla. Mihin tavarataloa pian tarvitaan, jos se ei pysty lisäämään ihan kaikkien kävijöittensä viihtyvyyttä. Kun valikoimia karsitaan, tilaa jäisi uusille istuinryhmille, pienbaareille, kahvilavaunuille, leivoskärryille ynnä muille. Tai kuten Stocka näyttää esimerkkiä, ei olla millään linjalla, karsitaan valikoimia sekä lisätään epämääräisiä röykkiöitä, enemmän samaa ja mitäänsanomatonta.

Stockan aktiivisimmat ja asiaan eniten paneutuneet ystävät ovat varmasti tuoneet lukemattoman määrän ajatuksia, joista aivan varmasti osa olisi toteuttamiskelpoisia. Voihan olla, että joku yritelmä onkin päässyt kauppalattialle asti, mutta kurjistuminen on ollut niin reipasta, että mahdolliset pikkuasiat ovat jääneet sen taakse pimentoon.

Digitaalinen kaupankäynti on mahdollisuus ja Stockmann voisi olla trendikäs edelläkävijä, antaa mahdollisuuden tehdä sähköisiä hankintoja paikan päällä viehättävissä esittelytiloissa. Kanta-asiakkuuden kruunuksi on tuotu yhteistyö Finnairin kanssa. Kumpikin suomalainen branditalo tekee avainasiakkaittensa kanssa perustavanlaatuisen virheen pudottamalla ohjelmassaan välittömästi kuluttajan, jonka ostot eivät vuoden aikana ole riittävän suuret. Nakerretaan tyhmästi sitoutuneisuutta, vaikka ihmisestä kiinnipitäminen ei olisi yritykseltä iso uhraus. Ja toisinpäin, menettäessään Stockan First-asiakkuuden vaikkapa elämäntilanteen muuttumisen myötä kuluttaja varmasti myös huomaa, ettei itse asiassa mitään merkittävää menettänytkään.

Sitä Stockmannia ei enää ole, jonka paljasjalkaisena helsinkiläisenä olin keskustan tavaratalon kautta tottunut kokemaan. Menen tavarataloon enää vain sen vuoksi, että se on sopivasti kodin, työpaikan ja harrastusten välimaastossa. Petyn joka käynnillä johonkin, enkä ole enää sitoutunut asiakas. En tiedä, harmittaako minua muuten kuin työntekijöiden puolesta, jos Stockaa ei kohta enää ole lainkaan. Viime kesänä vaikutti siltä, että tavaratalon pelastamiseksi oli toivoa ja käsittämätön määrä vapaaehtoispuhtia. Kuluneen vuoden alamäki on ollut jyrkkä ja jyrkemmäksi käy, kohta ainakaan tämä kuluttaja ei enää pysty jarruttamaan, vaikka miten poraisi kantapäitään maa-ainekseen.


PS Myöhemmin samana päivänä allekirjoittanut sai vihdoin saaristolaisleipää Stockmannilta, sillä nyt piisasi myyntiaikaa! Joskus narina kantaa jo ennen kuin sen pukee kitkeriksi sanasiksi.

Hämähäkin viimeinen hetki

Helmikuussa 1845 Le Petiten, Jéromen puoleinen sukuhaara lakkasi vaikuttamasta Pariisissa tai ei se sen kummemmin jatkunut missään muuallakaan tämän kurjan planeettamme kolkista. Jéromen ainoa lapsi, keskosena 39 vuotta aikaisemmin maailmaan tupsahtanut poika, Jean Claude menehtyi keuhokuumeeseen ryypiskelyjakson päätteeksi pienessä pariisilaisessa murjussaan, 20. kaupunginosan ahtaan kadun varrella olevan ränsistyneen kerrostalon pihan perimmäisessä nurkassa.

Jean Claude oli tuhonnut perintönsä niin vauhdikkaasti kuin heiveröinen ja jo pienestä viinimäärästä humaltuva vartensa mahdollisti. Hän oli elänyt kulmakuntansa pikkuprinssinä, anteliaana ja auliisti hyväksikäytettynä antisankarina.

Orvoksi jäätyään Jean Claude oli satunnaisina runollisina jaksoinaan hortoillut laskuhumalassa Père Lachaisen hautausmaalla. Tuolloin hän oli aina kierroksensa lopuksi kaivanut taskustaan avainnipun, ottanut kolmesta avaimesta isoimman ja avannut isänsä rakennuttaman kammion oven sekä astunut sisään neliön kokoiseen hartaaseen tilaan. Hän oli joka kerta pannut merkille kammiossa kuivuneet, äitinsä hautajaisia varten ostamansa kukat ja päättänyt seuraavalla kerralla tuoda mukanaan tuoreet pionit. Hän ei yhdeksän vuoden aikana koskaan tuonut niitä. Ja kun hänestä itsestään aika sitten jätti, hänen omaksi muistokseen ei kukaan tuonut kukkasia. Sanotaanko näin, että siunaavan papin aamenen jälkeen ei Jean Clauden nimeäkään enää koskaan mainittu (paitsi nyt). 

170 vuotta myöhemmin hautausmaalla haahuilee turistinainen. Tämä haluaa miljoonien muiden tavoin katsella hetken pää kallellaan 27-vuotiaana pariisilaiseen kylpyammeeseen vuonna 1971 kuolleen Jim Morrisonin hautaa. Jean Clauden reinkarnaatio, hautausmaan mustempaakin mustempi korppi, puistelee päätään, rääkäisee ja lentää takaisin kammioonsa. ”Amerikkalainen päihderiippuvainen, jo vainaa, ja taas yksi turisti, mitä moukkia!” Se tuhahtaa napatessaan nokallaan kammionsa repsottavan oven pielessä verkkoaan kutovan hämähäkin.

Ripillä.

Esitit keskenkasvuisena homofobisen laulun. Se olis voinut olla nuoren törppöilyy ja tyhmä vastaisku niihin tapahtumiin silloin. Mutta levytitkin sen uudestaan aikuisena. Pyysit sit anteeks. Hillooko halusit, pääsyn maailman estradeille? Ootsä sittenkin anti gay?

Aina sua saa hävetä!

Mä löysin sun musiikkis 20 vuotta sitten, enkä tiennyt sun ajatuksistas. En heti kuullut sun aikaisempii levytyksiis. Sun englanninkieles on haasteellista ja kun aloin ymmärtää sitä, ja tietää sun aikaisempii juttujas, oli jo myöhästä. Kumarran sun ääntäs.

Aina mua saa hävetä!

Jätkä sähläs huumeiden kanssa. Ahneuttakos sä kävit kokkelikauppaa? Jäit kiinni ja jouduit lusiin. Istut siellä ja sun lukemattomat lapses ehkä kaipaa sua. Kelaaksä yhtään, mitä huumeet tekee lapsille ja nuorille? Tajuutsä olla nolo?

Aina sua saa hävetä!

Pääse linnasta, tee biisei. Älä silti mölise suivaitsemattomuuttas. Muista, ettei kukaan usko sun väkivalta- tai rasisimikielteisii juttujas, jos sä oot avoimen homovastainen. Mä kuuntelen sua (vaikka epäilen edelleen, että sä kelaat sittenkin väärin).

Aina mua saa hävetä!

©

Kauppias ennen kuin mietit, annanko sinun tietää missä milloinkin kuljen ja että saatko lähettää minulle viestejä, jotka saan ehkä oikeassa paikassa, ehkä oikeaan aikaan, minä pyydän sinulta näitä yksinkertaisia mobiilipalveluita. Pyydän juuri nyt niin vähän. Kohta pyydän enemmän. Ja kellä tällainen onni jo on, sitä älköön kätkekö.

Kampaamostani voi lähettää tiedon silloin, kun yllättäen on vapautunut aika; pelkkään kampaukseen, leikkaukseen tai sekä leikkaukseen että värjäykseen. Vastaava järjestelmä toimii myös kauneushoitolalle, hierojalle, ravintolalle sekä konsertti- ja muille näyttämöille. Minä valitsen, keneltä vastaanotan viestit. Kaikki palveluntarjoajat (myös lääkärit) lähettävät vuorokautta ennen varattua aikaa vahvistusviestin ja lakkaavat korostamasta ”peruuttamattomista aikavarauksista velotetaan” –ukaasia.

Synttäriviikkonani saan ainakin jonkun valitsemani brandin tarjoushintaan lähitavarataloni tai kivijalkakauppani sitä tarjotessa. Voi minua hemmotella verkkokauppakin. Ja aivan erityisesti muistutan mahdollisuudesta palveluntarjoajia (yllä). Tarjousta on turha lähettää, jos se ei ole minulle merkittävä. Antaessani lahjomiseen luvan määrittelen paitsi tuoteryhmät myös tarjouksen suuruusluokan alarajan. Saan myös valita, otanko riittävän suuria lahjoja vastaan ympäri vuoden.

Vakituinen ruokakauppani saa olla valmiudessa päivittäisen reseptin kanssa. Halutessani nappaan reseptin puhelimeeni mennessäni kauppaan ja löydän ohjeen raaka-aineet helposti, koska hyllypaikat on merkitty ainesosien viereen. Voin myös katsoa, minkälaisen jälkiruokajuuston tai muun herkun sekä minkä viinin kauppa minulle annoksen seuraksi suosittelee.

Voin myös valita, että kauppa kerää minulle suositelemansa aterian osaset (ja muun haluamani) ja toimittaa kotiin.

Matkanjärjestäjä lähettää minulle viikolla tiedot seuraavan viikonlopun tarjouspaketeista kotimaassa ja ulkomailla. Olen palveluun kirjautuessani valinnut, minkälaisista matkatarjouksista haluan tiedon; matkan kesto- ja hintahaitari sekä majoituksen kelvollinen skaala. Matkojen kesto on nimenomaan noin viikonloppu. Pakettien hinta on aidosti houkutteleva eli minulle syy ostaa matka juurin tämän palvelun kautta on sekä helppous että hinta. Matkanjärjestäjä pystyy tarjoamaan edullisia, kuitenkin hyvätasoisia reissuja rakentamalla loistavan verkoston ja pyrkimällä paketeilla täyttämään vajaakapasiteetteja. Minä taas saatan lähteä lyhyelle matkalle, vaikka en sitä ollut suunnitellutkaan.

Palveluntarjoaja saa ihan itse laskea ansaintalogiikkansa sen perustalle, mitä minä haluan. Ja jos en ymmärräkään ihan kaikkea mobiilipalvelua tässä ja nyt pyytää, minulta voi kysyä, tykkäisinkö tästä tai tuosta. Minä kuitenkin olen se, joka päättää, mitä aina ja joka paikassa mukanaolevaan laitteeseeni lähetetään. Mutta hyvänen aika sentään, suoramyykää nyt sen kautta joku sentään jotain haluamaani!

Ja lopettakaa jo viimeisetkin sen kysyminen, haluanko postituslistalle. En halua.

Painoarvo.

Synnyin syyskuussa 2005 Facebookissa. Elämäni reaalimaailmassa oli alkanut jo kesäkuussa 2003, mutta ensimmäistä kahta vuotta ei lasketa täysimääräisinä mukaan. Äitini hurmaantui yhteisöpalvelusta täysin ja jakoi kaiken alati kasvavan kaverijoukkonsa kanssa. Ja siihen joukkoon olivat melkein kaikki tervetulleita.  

Ätini on varsin harmissaan, että ensimmäiset kaksi vuotta elämääni oli jäänyt jakamatta heti siinä ja silloin. Onnekseen hän kuitenkin oivalsi, että herttaiset kuvat synnytyslaitoksen vauvavaalta, neuvolasta, potalta, ensiaskelista, imettämisestä, päiväunilta, sotkuisesta soseruokailusta, pökäleestä, päiväkotiaamujen itkupotkuraivareista ja kahdesta ensimmäisestä synttäriaamusta- ja juhlasta voi julkaista jälkikäteenkin. Vaikka onhan tosiaan äidin mukaan elämänmakuista nimenomaan se, kun jakaa ja kommentoi kaikkea merkittävää reaaliaikaisesti.

Olen söpö, liikuttava, hurmaava, hassu, hauska, suloinen, höpsö, lapsukainen, ihastuttava, ihanäitininäköinen, tarmokas ja osaava sekä nyttemmin myös kaunis, fiksu, reipas, tyypillinen varhaisteini ja nuori nainen.

Äiti valvoo verkon käyttöäni ja tarkistaa viikoittain laitteeni siltä varalta, että en ole kirjautunut yhteenkään palveluun. Koneaikani on rajoitettu, eikä puhelimessani saa olla pelejä. Äiti sanoo, että tämä on omaksi parhaakseni.

Onneksi äiti on paljon töissä ja saan kaikessa rauhassa katsoa sinkkulaivaa, matkaopasta, kultasinustaontullutpullukkaa ja treffejäalttarilla. Äidin mielestä tosi-TV on älyllisesti vajavaista ja julmaa ihmisten hyväksikäyttöä sekä sen tirkistelyä, minkä hän myös on muistanut jämäkästi Facebookissa ja Twitterissä kertoa.

Instagramin kautta äiti jakaa kuvan meistä kahdesta lukemassa iltasatua. Kuva on herttainen.

Valinnan yksinkertainen helppous.

Tänään aurinko paistaa kaikille helsinkiläisille. Ikkunoissa näkyvät syksyn ja talven tuhrut.    

Pirkolla on sairaalassa yövuoro. Hän herää kymmenen aikaan auringon paistaessa makuuhuoneen ikkunasta. Vielä kotona asuva, lapsista nuorin on jo lähtenyt kouluun. Lasi on likainen. Pirkko nousee, laittaa kahvinkeittimen päälle ja käy vessassa. Hän toteaa mielikseen, että pienehkö koti ja melko vähän ikkunoita on ihmisen onni. Pirkko laskee keltaiseen kymmenen litran muoviämpäriin kuumaa vettä, ottaa lasipintojen pesunesteen, pari rättiä ja ikkunanpesulastan. Ennen kuin kahvi on tippunut kannuun ensimmäisen ikkunan neljä lasipintaa on pesty.

Pirkko hakee aamulehden kynnysmatolta, avaa sen pääsivulle ja katsoo otsikot. Hän kaataa ensimmäisen kahvimukillisen, hörppii ja lukee ingressit. Kofeiini alkaa vaikuttaa ja Pirkko pesee kolme seuraavaa ikkunaa euforisessa mielentilassa. Hän petaa sängyn muistamatta ottaa kumihanskoja kädestään. Hän venyttelee hetken hymyillen kirkkaassa auringonpaisteessa, joka tulvii sisään puhtaan ikkunan läpi. Vielä viimeiset kaksi ikkunaa ja reippaassa tunnissa koko homma on hoidettu.

Pirkko panee leipäsiivun paahtimeen, kaataa toisen kupillisen kahvia ja istuu alas. Hän jatkaa lehdenlukua. Lehdessä on artikkeli ikkunanpesusta. Siinä pohditaan, miten ratkaista ikkunanpesu. Pestäkö ne koko perheen voimin viikonloppuna? Palkkaatko vihdoin siivoojan, vaikka et aikaisemmin ole raaskinut? Raadatko ikkunat puhtaaksi itse ja kaadut sen tehtyäsi lopen uupuneena marttyyrina sohvalle hörppimään viiniä?

Pirkko nostaa tiskit altaaseen, jättää ikkunan auki ja lähtee kävelylle lähiömetsään.

Kuolema (tai kaksi) Kaivarissa.

Ursula tammikuussa 2015

Kaivopuisto on umpijäässä. Ilma on sahannut edestakaisin muutaman lämpöasteen ja pienen pakkasen välillä. Lämmintä oli melkein koko viime viikon ja kaikki lumi joko ehti sulaa pois tai jäädä loskana maahan. Nyt maa on jäinen ja epätasaisen vaikeakulkuinen. Lähdin aamulla töihin liian kevyesti vaatetettuna ja yritän nyt päästä mahdollisimman nopeasti puiston halki kohti Punavuorta ja kotia. Jalkani lipsuvat jatkuvasti ja vaikka olenkin ollut jo usean kerran kaatumaisillani, pysyn edelleen pystyssä. Kello on vartin yli viisi ja työpäiväni Ursulan kahvilassa päättyi tuntia myöhemmin kuin mitä sen piti. Paikalle oli pelmahtanut turistibussillinen ja työpäivä siis venyi. Kiedon kaulaliinaa tiukemmin, sillä heikkokin tuulenvire paleltaa lisää jo muutenkin kylmää kroppaani. Vaikka kello onkin vasta vähän, puisto vaikuttaa tyhjältä. Kukaan ei ole laskemassa mäkeä tai ulkoiluttamassa koiraa. Puiston keskellä, kallioiden suojassa olevaa leikkipuistoa en vielä näe, mutta veikkaan, että sekin on tyhjä. Päiväkoti on juuri sulkenut ovensa tältä päivältä, joten senkään pihalla en usko näkeväni ketään. Parin kuukauden päästä puistossa on tähän aikaan valoisaa ja kauniilla säällä käyskentelijöitä on paljon. Jos pakkanen jatkuu ja lunta sataa niin, että kova jäinen maasto peittyy pehmeään lumeen, mäenlaskijatkin palaavat.

Kaivohuone jää takaoikealle. Olen edelleen yksin tai en ainakaan näe ketään muuta. Kävelen muhkuraisella ja jäisellä nurmikolla, sillä hiekkakäytävät vaikuttavat vielä nurmikkoakin liukkaammilta. Pidän leukaani lähellä rintaa ja näkökenttäni on pieni. Olen taas kaatumaisillani ja nostan samalla katseeni vähän ylemmäs. Olen melkein ravintolan takana olevan huoltorakennuksen kohdalla. Se varjoissa, noin puolitoista metriä takaseinästä makaan ihminen. Otan muutaman askeleen lähemmäs maassa makaavaa. Naisella on myssy silmillään. Hän makaa selällään oikea jalka vääntyneenä polvitaipeesta sivulle. Musta muhkea toppatakki on pöyhkeä hoikan hahmon yllä. Naisen vasemmassa käsivarressa on heijastinnauha. Hän on pukeutunut kireisiin farkkuihin ja läskipohjaisiin curling-kenkiin. Yksi lapanen on vielä kädessä, toinen pudonnut metrin päähän ruumiista. Ruumiista? Säikähdän, sillä olen aivan varma, että nainen on kuollut.  Alan voida pahoin, mutta hengitän pari kertaa rauhallisesti, menen naisen luo ja etsin kaulasta pulssia, sitä ei ole. Nostan katseeni ja näen ison mustiin pukeutuneen hahmon etenevän rivakasti Puistokadun suuntaan.

Katariina elokuussa 2014

Elokuun lopussa sunnuntai-iltaisin purjeveneet palasivat kotisatamaan. Työssäkäyvistä valtaosalla oli kesäloma vietetty ja veneilylle aikaa enää viikonloppuisin. Illat hämärtyivät ja jäätelönsyöjät palasivat koteihinsa alku- ja keskikesää aikaisemmin. Meri-ilman väsyttämät purjehtivat rantautuivat hiljaa, kiinnittivät purtensa, nostivat tavaransa laiturille ja poistuivat paikalta. Kohta jäljellä oli enää satunnainen juoksija tai koiran pissittäjä. Ilma oli lämmin ja rauha rikkumaton. Hiljaista intiaanikesän iltailmaa halkoi paukahtava ääni. Ilmari keräsi Napero-koiran kakan pussiin ja nosti katseensa maasta. Maijan askel oli hetken epäröivän verkkainen naisen pälyillessä Uunisaaren suuntaan, sieltä pamaus oli hänen mielestään kuulunut. Maija vilkaisi olkansa yli tulosuuntaansa ja hetkellisesti Ilmarin ja Maijan katseet kohtasivat.

Katariina pysäköi autonsa, kymmenen vuotta vanhan Renault Clion Hangon Regatta-hotellin sivustalle. Hän oli itkenyt koko ajomatkan. Päänsärky ja oksetus pahenivat koko ajan eikä vapina loppunut. Kello oli kolme maanantaiaamuna. Katariina oli juossut koko matkan Kaivopuistosta Bulevardille, syöksynyt sisään pihan perällä olevaan ensimmäisen kerroksen pieneen kaksioonsa. Hän oli pakannut hätäisesti joitain vaatteita, napannut auton avaimet ja lompakon. Kymmenessä minuutissa hän oli istunut auton ratissa matkalle jonnekin. Katariinan ajatus ei ollut kulkenut ja matka Hankoon alkoi siksi, että tuntui turvallisemmalta päästä nopeasti moottoritielle kuin jäädä keskustaan, jossa hidas ajonopeus tekisi ehkä ulkona liikkuville mahdollisuuden nähdä sisään autoon ja tunnistaa kuljettajan.  Hän oli lähtiessäänkin ollut niin sekaisin, että muiden moottoriteiden löytyminen tuntui mahdottomalta.

Hotellihuoneen sängyllä vapina yltyi entisestään ja Katariinan oli vaikea pidätellä huutoaan. Tärisevin käsin hän etsi minibaarista pienen konjakkipullon, jonka sisältö tyhjeni hetkessä. Katariina kääriytyi päiväpeittoon nousematta sängystä ja nukahti.

Katariina ja Elias, maaliskuusta 2011 helmikuuhun 2015

Vihdoinkin töitä! Työnhaku on ollut raskas prosessi viisikymppiselle naiselle, joka saneerattiin ulos mainostoimistosta keväällä 2011. Katariina oli jo pari vuotta tuntenut kuuluvansa suomalaisittain keskisuuren toimiston siihen ryhmään, jonka osaaminen kyseenalaistettiin. Tuolloin 48-vuotiaana hän ymmärsi, että olisi työttömänä ikänsäkin puolesta hankalassa tilanteessa. Lapsettomana hän oli aina omistautunut työlleen ja kuitenkin ehtinyt viettää vapaa-aikaakin. Perheettömyys ei ollut Katariinalle valinta, vaan sattumaa. Hän kamppaili säilyttääkseen työnsä; osallistui kursseille, luki vapaa-aikanaan valtavan määrän digitalisoitumisesta ja oli osallisena sosiaalisessa mediassa. Hän teki kaikkensa näyttääkseen itselleen ja maailmalle iän todellakin olevan muuta kuin numeroita. Ei auttanut, työt vähenivät, ja toimistosta saneerattiin muuttamalla työnimikkeitä ja näin esimerkiksi Katariina sai lähteä.

Ennen uutta työtään Katariina kirjoitti kymmeniä hakemuksia joka kuukausi yli kolmen vuoden ajan. Hän pääsi toisinaan haastatteluun, mutta viimeistään toisen tapaamisen jälkeen hänen tiensä päättyi. Taloudellisesti hänellä ei ollut hätää, sillä asunto oli oma ja maksettu, yhtiövastike kohtuullinen. Ensimmäisen vuoden harrastukset ja ystävien tapaamiset täyttivät kaiken työnhaulta jäävän ajan. Toinen vuosi oli tuskainen ja epävarmuus kasvoi. Masennus alkoi hiipiä, mutta Katariina kielsi sen ja esitti läheisilleen pirteää. Itsevarmuus oli nollassa. Kolmas vuosi oli alistuneisuuden, neljäntenä markkinointitoimiala alkoi osoittaa pientä piristyneisyyttä ja Katariina sai valettua itseensä uutta uskoa.

Eliaksella oli vakavarainen perhetausta ja kattava verkosto. Hän oli 26-vuotiaaksi elänyt suurimmaksi osaksi vanhempiensa rahoilla tienaten vain satunnaisesti pienillä keikoilla. Hän alkoi erikoistua pelimusiikin säveltämiseen, vaikka ei soittanutkaan yhtään instrumenttia ja musiikin teoriankin hän opiskeli itse. Elias alkoi saada nimeä ja hänelle tarjottiin hyväpalkkaista työtä samoihin niihin aikoihin, kun Katariina jäi ilman työpaikkaa. Nousukiitoa kesti reippaat kaksi vuotta; Eliaksen työnantajan edustamien pelien lippulaiva nousi maailman maineeseen ja rahoittajat työnsivät lisää varallisuutta yritykseen. Eliaksella itselläänkin meni kovaa. Satunnainen ruohon poltto ja kaljoittelu vaihtui kovempiin aineisiin. Aluksi miehelle riitti whisky kaljan sijaan, mutta kokeiltuaan kerran puhdasta metaa (ice, crystal meth) hän oli koukussa. Huumaava voittamattomuuden tunne, mieletön energialataus! Elias alkoi lisätä salitreenejä, ahmi proteiinia ja käytti viikonloppuisin aineita. Perjantaina pikkujouluissa hän sekopäisenä ravisteli naispuolista yökaveriaan yökerhon tanssilattialla, heitettiin ulos kadulle ja maanantaina tuli kenkää. Toki merkkejä oli ollut aikaisemminkin ja Eliasta oli varoitettu, mutta nyt mitta oli täynnä ja Elias sai lähteä.

Koska huumeiden käyttö oli vielä jokseenkin hyvin hallinnassa, Elias ymmärsi olla riitelemättä, otti loppupalkkansa ja lähti paiskaten oven perässään. Hän palasi viikoksi kaljoitteluun ja sävelteli tietokoneellaan melko leppoisaakin musiikkia, mutta sai sitten tarpeekseen ja päätti alkaa toimia.

Alkupääoman kerääminen oli helppoa. Eliaksen äidin puolen isovanhemmilla oli yrittäjätausta, vanhemmat perimärikkaita. Isä oli kuvataiteilija, joka yhä odotti läpimurtoaan, äiti fysioterapeutti. Isovanhemmat olivat innoissaan siitä, että tyttärenpoika halusi perustaa oman yrityksen ja heille oli yhdentekevää, mitä Eliaksen yrityksessä tuotettaisiin. Isoäidin mielestä tärkeintä oli, että Eliaksesta ei enää vaikuttaisin tulevan minkään sortin taiteilijaa isänsä tavoin. Yrittäjien mukana tämä maa nousee tai vajoaa yhä syvemmälle lamaan, oli isoisän motto matalasuhdanteessa. Elias oli juuri täyttänyt 29 vuotta, kun hänen yrityksenä Planelias Oy lisättiin Kaupparekisteriin. Palkkalistoilla oli toimitusjohtaja Elias, hallituksessa Eliaksen lisäksi isoisä ja tämän golf-kaveri Jörn.

Planelias ei joutunut aloittamaan liiketoimintaansa tyhjätaskuna ja pystyi investoimaan tarvittaviin laitteisiin. Elias vuokrasi toimisto- ja studiotilan Pietarinkadulta sushi-ravintolaa vastapäätä, joten lounasmatka ei ollut pitkä. Alku oli lupaava. Elias kontaktoi kaikki mahdolliset potentiaaliset asiakkaat pelifirmoista puhelinoperaattoreihin, mainos- ja viestintätoimistot sekä TV- ja -tuotantoyhtiöt. Hän teki taulukon kaikista mahdollisista asiakkuuksista ja käytti huumeita vain satunnaisesti. Vappuna 2014 Eliaksen firma pyöri täysillä, asiakkaita oli riittävästi ja haastetta oli vain hallinnollisista töistä, joille Eliaksella ei jäänyt aikaa tai riittävästi kiinnostustakaan. Laskutus laahasi ja hallituksessa tämä aiheutti eripuraa.  Planelias tarvitsi lisätyövoimaa, jonkun huolehtimaan kaikesta siitä, mitä Elias ei ehtinyt, mielestään osannut tai halunnut tehdä. Ennen juhannusta Katariinalla oli työpaikka.

Planelias tuotti musiikkia ilman lomia. Elias oli vauhdissa ja Katariina huolehti siitä, että aikataulut pitivät ja laskutus rullasi. Vanhoja asiakkaita Katariina joutui opettamaan uusille tavoille eli sille, että myös heidän lähettämissään laskuissa oli maksuajat ja että ne olivat todelliset. Isoisä ja Jörn olivat tyytyväisiä. Elias ja Katariina pysyivät toisilleen etäisinä. Ikäero oli suuri ja kiinnostuksen kohteissakaan ei ollut yhtäläisyyksiä, sielujen sympatiaa ei ollut. Katariina epäili alusta asti Eliaksen käyttävän huumeita, mutta työnsi pelot taka-alalle, sillä työpaikka tuntui melkein ihmeeltä. Kaksi kuukautta meni kuin siivillä eikä Katariina kaivannut kesälomalle. Tuli elokuun loppu.

Sunnuntai-iltana Pietarinkatu oli hiljainen. Asiakkaat olivat palanneet lomilta ja töiden määrä kumuloitunut moninkertaiseksi. Katariina laati budjetteja ja aikataulutti töitä, etsi uusia, suurempia liiketiloja, oli yhteydessä muutamaan potentiaaliseen uuteen freelance-tekijään sekä päivitti Planeliaksen kotisivuja. Ensi viikosta tulisi tätäkin kiireisempi, joten sunnuntain ylityöt olivat tarpeen. Katariina oli työstään aikaisempaakin innostuneempi ja koki itse pystyneensä edesauttamaan liiketoiminnan menestymiseen ja kasvamiseen. Elias kuitenkin käyttäytyi hermostuneesti ja Katariina pohti, pitäisikö hänen soittaa Jörnille ja paljastaa epäilyksensä Eliaksen huumeiden käytöstä. Eliaksen isoisää hän ei voisi tähän asiaan sotkea.

Ilta eteni kohti keskiyötä. 23.30 Katariina puhelin soi. Puhelimessa oli hätääntynyt ja sekava Elias. Katariinan pitäisi nostaa yrityksen tililtä kaikki, mitä yksi ihminen voi itsekseen automaatista ottaa ja lisäksi kaikki mahdollinen Katariinan omalta tililtä. Elias maksaisi heti huomenna takaisin sekä yritykselle että Katariinalle. Katariina sai mukaansa viisi tonnia, suurin osa omia rahojaan, ja lähti kohti Kaivaria, kuten Elias oli pyytänyt. Kaivopuistossa lamput valaisivat pehmeästi, mutta kokonaisvaikutelma oli kuitenkin pimeä.

Ennen puistoon astumistaan Katariina vilkaisi ympärilleen ja näki Caruselin suunnalla kaksi hahmoa. Katariina suuntasi leikkipuistoa päin. Tapaamisessa kaikki tuntui oudolta, mutta Katariina oli valmis ottamaan tämänkin riskin säilyttääkseen työpaikkansa. Hän käveli pelkoaan uhmaten reippaasti kohti Kaivarin keskiötä, kallioiden välisessä laaksossa sijaitsevaa leikkialuetta. Päästyään lähemmäksi hän kuuli Eliaksen huutavan apua ja alkoi juosta, mutta päästyään näköetäisyydelle aseen laukaus pysähdytti hänet niille sijoilleen. Katariina alkoi paniikissa etsiä suojaa ja yritti piiloutua läheisen puunrungon taakse. Hänen sydämensä hakkasi vimmatusti ja vilkaistessaan vavisten leikkialueen suuntaan hän oli huomaavinaan asemiehen katsovan läpi pimeyden suoraan häntä kohti. Mies juoksi kuitenkin paikalta Ehrenströmintielle päin. Katariina juoksi Eliaksen luo, mutta Katariinan työnantaja, Planelistin toimitusjohtaja oli jo kuollut. Samalla Katariina huomasi hahmon lähestyvän samasta suunnasta, jonne ampuja oli poistunut ja Katariinan pakomatka Hankoon alkoi.

Syksy toi Katariinalle uuden työttömyyden. Hän ei uskaltanut paljastaa, mitä elokuisena sunnuntaina tarkalleen tapahtui, vaan kertoi ainoastaan nostaneensa rahat yrityksen tililtä antaakseen ne Eliakselle maanantaiaamuna. Näin olisi sovittu. Katariina oli rikoselokuvien ja –sarjojen suurkuluttaja, hän tiesi, mitä huumerikolliset tekevät todistajille, hän ei uskonut poliisin voivan suojella itseään. Helmikuun lopussa 2015 Eliaksen murhaaja jäi kiinni, mutta vasta tämän ensin kuukautta aikaisemmin tavoitettua Kaivopuistossa pitkäaikaistyöttömän, keski-ikäisen Katariinan.

Ursula tammikuussa 2015

Ambulanssi ja poliisiauto kaartavat paikalle. Pelkoni osoittautuu oikeaksi, nainen on kuollut. Annan lausuntoni ja yhteystietoni. En tiedä, miten nainen on menehtynyt, mutta olen varma, että hän ei liukastunut. Oliko hän satunnaisen väkivallan uhri vai oliko hän nimenomaan kohde? Tuskin saan koskaan tietää ja päätän jatkossa kulkea Kaivarissa vain valoisan aikaan.

Usko koetuksella.

Vartin kävelymatkallani keskustaan jalassani on viisitoista vuotta sitten ostamani moottoripyöräilyä varten suunnitellut Longhorn-saapikkaat. Minulle jalkineet ovat kumisaappaiden vastineet, mutta eivät nekään aivan kaikkeen pysty. Sittenkin jalkani ovat vielä kokolailla kuivat ensimmäisen kävelyrupeeman jälkeen.

Olen valmis jatkamaan matkaa keskustasta Munkkaan. Nelonen menee nenän edestä ja pelkään myöhästyväni. Matka on silti rattoisa ja luen tyttäreni joululahjakirjaa, Allan Mooren ”No Straight Lines”. Sujuvasti kirjoitettu teos siitä, miten mikään ei (tietenkään) ole entisellään. Luettuani kirjasta kolmanneksen ykkössaamiseni kirjasta on se, että osallistuva sosiaalinen käyttäytymisemme on pätevä nykyaikainen vastine ajalle ennen massamediaa. Moore viittaa alkusanoissaan Henry Jenkinsiin. Jenkinsin ”Convergence Culture” on pätevä perusteos, jonka ratikassa istuessani päätän, jos en lukea, niin ainakin selailla uudestaan. Samaten pyörittelen mielessäni suosikkiani Melbournen aikani asiakirjoista; Lawrence Lessigin teos ”Remix”, joka ravisteli allekirjoittaneen muutama vuosi sitten kyseenalaistamaan analogisen ajan tekijänoikeuden käsitettä. Lue itse.

Jalat ovat saappaissa aika kotoisasti, sukat kuivina. Jään pois Munkkiniemen Puistotien ja Huopalahdentien risteyksessä ja alan taittaa matkaa Huopalahdentietä pitkin Munkkivuoreen. Valitsen tämän tylsän (lyhyen) reitin, sillä minulla on tapaamiseeni jo kiire. Huopalahdentie ei ole mielestäni kauneinta Länsi-Helsinkiä, mutta tässä harmaassa kakkakelissä se on, niin no, likaisesti sanottuna ruma. Alku vielä sujuu ja loska ulottuu vain vähän saappaanpohjan reunan yli. Kaikki ei ole vielä sulanut, vaan katu on myös liukas. Jos jäisessä maastossa astelee rivakasti, kaatumisen riski on pienempi kuin sipsutellessa tai köpötellessä. En kaadu.

Taivaalta tarjotaan vettä ja villakankainen takkini on ensin kostea, sitten jo märkä. Jatkan matkaa, loskavelli syvenee, vesisade tihenee. Kaista IBMn konttorista ennen Hesburgeria on veden vallassa. Kierrän sen vain astuakseni syvään vesilätäkön ja loskakasan yhdessä muodostamaan ansaan. Jalkani ovat auttamatta litimärät. Jatkan matkaa. En pääse riittävän kauas Huopalahdentien vastaantulevasta liikenteestä, autot eivät mahdu tarpeeksi pitkälle minusta. Kuravesi tuunaa legginsini ja palan palttoota.

Asiani Munkkivuoressa hoituu, vaan jalat eivät tokikaan kuivu. Saapikkaat ovat epäsiistit. Ostan ostoskeskuksen loppumyyntiään puskevasta kenkäkaupasta sopuhintaisen pikakenkärasvan (€ 4,95), koska en voi palata keskustaan aivan näin suttuisena. Päätän kävellä aikaisempaa mukavampaa reittiä takaisin spåralle. Yritän Ulvilantien kevyttä ylämäkeä reippain askelin, mutta joudun turvautumaan köpöttelyyn. Yhä haastavampana koen Professorintien lievän alamäen. Selviän Lokkalantielle. Puistotiellä pysäkille suunnatessani olen kävellä kiskoille sohjopenkkojen peittäessä sen, missä kiskoalue loppuu ja jalankulkuväylä alkaa.

Jalat ovat paitsi märät, nyt myös kylmät. Onneksi ratikassa on tilaa ja pääsen lukemaan. Puhelin putoaa penkin ja seinän välistä lattialle, joka on varsin loskainen. Käytän lapasta suojuksen puhdistamiseen. Puhelin on ehjä. Kun jään Lasipalatsin pysäkillä pois kyydistä, sade on lakannut. Kävelen Sanomataloon, jossa on mukavan kuivaa ja lämmintä.

Sitten seuraa päivän jännitysnäytelmä. Rautatieaseman tienoo on tukossa. Hälytysäänten ujellus raikaa. Päästyäni Kaivo- ja Keskuskadun risteykseen näen hässäkän; Kolmonen ja Seiskakakkonen, poliisiauto, paloauto, ambulanssi (ehkä useitakin) eli raitiovaunun ja bussin kolari. Varsinkin varttuneempi väki tsuumailee älypuhelimillaan ja Metro-lehden inbox ehkä täyttyy kaupunkilaisten lehtikuvista?

Meillä ei ole sähköliettä, mikroa tai vedenkeitintä. Talon kaasuputki on ruostunut ja vuotaa, kaasunjakelu on keskeytetty. Tarvitsemme vedenkeittimen. Ostan sen. Otan Kolmosen, pääsen istumaan, mutta en enää mahdu lukemaan sylin ollessa täynnä. Istun ja ihmettelen, miten kaupunki muuttuu harmaasta kauniimmaksi iltapäivän pimetessä.  Litistelen pysäkiltä kotiin jalkakäytävää, joka on jo melko sula.

Eteisessä onnistun ripeästi kiskomaan kengät ja sukat jalasta. Muuten olisinkin saattanut alkaa ihmetellä, tännekö minä halusin.