Heja Vi!

Näin voi käydä ja kävi; luin kolumnin aamun sanomalehdestä ja niin iski Suomi state of mind. Varmasti pääsen taas sen yli rientämällä rantaan ja kohtaamalla ystävällisiä ihmisiä pitkin matkaa.

The Australian on konservatiivinen, konservatiivien oma lehti. Väitän, vaikka jätänkin sen usein muovikelmuunsa. Minulle riittää The Age, jonka varaan heti aamusta nostamalla sen päälle aamukahvikulhoni. Yleensä kulhoa ei siitä sitten siirrä kukaan muu kuin minä itse.

Tänään The Australian –lehden etusivun yläreunassa oli seuraava nosto: ”Beware the sick man of Europe – Janet Albrechtsen on the evils of social democracy.” Otsikko ja kolumnistin kuva näkyivät muovikelmun läpi lehtirullan pinnalla. Jaahas, ajattelin, taitaa olla aika provosoitua, ja niin myös tapahtui.

Eurooppa on nyt helppo uhri sanan miekalle. Ajat ovat huonot ja Euroalueen kannattelemiseksi joudutaan pitkin mannerta maksamaan kalliisti. Tämänaamuinen kirjoitelma on sittenkin jopa lajissaan mielestäni varsin vastenmielinen. Eurooppalainen sosiaalidemokratia Albrechtsenin mukaan kalliine keskushallintoineen ja kulttuurisnobismineen on nyt osoittautunut toimimattomaksi. Kirjoittaja analysoi, miten Euroopassa verotus on korkeaa ja julkinen kulutus samaten; miten ihmiset on totutettu tekemään vähemmän työtä ja eläköitymään entistä nuorempina.  On uskottu valtion päätäntävaltaan yksityisen sijaan. Kyytiä saavat toimittajan kynästä valtion velanotto ja se, miten sillä on rahoitettu sitä elämää, johon kansat on totutettu, siis poispilattu.

Tietysti Euroopassa on käsillä iso ongelma ja kolumnin kirjoittajan kanssa voisi heittäytyä myhäilemään samaa mieltä, sillä väittämissä onkin paljon totta ja toki maailman olisi hyvä kriiseistään jotain oppiakin. Sittenkään totuus ei ole niin yksiselitteinen kuin kolumnissa annetaan ymmärtää.

Suomessa on korkea verotus. Kiitos sen, minäkin muusikon ja mainosmiehen lapsi, sain käydä ihan yhtä hyvät koulut kuin vauraampienkin perheiden kasvatit. Sama mahdollisuus oli periaatteessa myös kaikilla varattomilla lapsilla. Lapset kasvavat erilaisissa perheissä ja eriarvoisuus on ennen kaikkea kiinni siitä, miten paljon voimia ja aikaa vanhemmilla tai muilla läheisillä aikuisilla on satsata jälkipolveen. Sikäli lähtökohdat vaikuttavat lapseen jo ilman sitäkin, että eriarvoisuutta pitäisi vielä tietentähden lisätä. Meikäläisen ensimmäinen kirjasto oli Punavuoren sivukirjasto ja vähän kasvettuani sain mennä myös Rikhardinkadun kirjastoon kirjoja ja maailmaa ihmettelemään. Kustansin itseni maisteriksi ja se oli niin halpaa lystiä, että minulla riitti rahaa milloin mihinkin Kauppakorkean maksukuitissa suositeltuun hyväntekeväisyyskohteeseen, vapaa-ajan riennoista puhumattakaan. Toki tein töitä sekä nostin tukea ja lainaa. Mutta silti; minulla ja kaikilla muillakin oli opiskeluun yhtäläiset mahdollisuudet. Olen käyttänyt ratikkaa ja bussia koko ikäni. Lapsena ja nuorena en olisi päässyt juuri minnekään ilman niitä. Eivät ne erityisesti silloin kalliita olleet ja kaiketi melko monilla meistä oli niihin varaa.

Olen synnyttänyt sopuhintaan, silti turvallisesti, kolme lasta. Lapsillani on yksityiset vakuutukset ja olen iloinen siitä, että meillä on ollut mieheni kanssa mahdollisuus viedä lapset yksityiseen sairaanhoitoon sen sijaan, että olisimme joutuneet esimerkiksi yölliseen aikaan pitkiin terveyskeskuksen päivystysjonoihin. Yhtään ei ole silloinkaan harmittanut se, että meidänkin maksamilla veroilla pidetään kunnallista terveydenhoitoa. Sitä paitsi silloin, kun lapset ovat tarvinneet kirurgin apua, olemme toisinaan olleet Lastenlinnan sairaalassa, jossa on ollut tarjolla paras mahdollinen hoito.
Tunnetko ketään, joka olisi sairastunut vakavasti Suomessa? Melkein jokainen valitettavasti tuntee. Ihminen, joka itse tai jonka läheinen on sairastanut vuosia ja saanut kunnallisesti kustannettua hoitoa, ymmärtää sen arvon. Ja kaikki hoidetaan, sillä kaikki ihmiset ovat saman arvoisia riippumatta siitä, onko ollut varaa yksityiseen vakuutukseen.

Miksi sen, joka on tsempannut paljon ja yltänyt hyväpalkkaiseen toimeen tahi virkaan pitäisi verojen kautta maksaa sellaisenkin ihmisen elämää, joka ei näyttäisi edes viitsivän yrittää? Siksi, että kaikki eivät ole yhtä vahvoja. On myös lähes mahdotonta arvioida, koska joku yrittää käyttää järjestelmää hyväkseen ja täytyy myös voida luottaa ihmisen lähtökohtaiseen rehellisyyteen. On hienoa, että ihminen voi taistella itselleen parempaa elämää ja jossain menee raja, miten paljon yhteiseen verokekoon pitää kantaa. Ja niin Suomessa mielestäni onkin.

Vaikka olenkin vankkumaton pohjoismaisen järjestelmän kannattaja, hyväksyn senkin, että maailma muuttuu. Myönteinen esimerkki on taiteen ja muiden kulttuuritapahtumien ja –instituutioiden rahoittaminen paitsi julkisella myös yksityisellä rahalla. Valtion kassa ei ole ilman yletöntä velanottoa tai järjetöntä verotusta pohjaton ja sen vuoksi valintoja on tehtävä. Julkisesta terveydenhuollosta tai vanhustyöstä (vähän respektii hei!) ei voi tinkiä. Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja hyvä sekä arvostettu koulutus on Suomen kulmakiviä; päivähoito ja koulutus on oltava tärkeysjärjestyksen kärjessä. Miten muutenkaan jälkipolvemme kehittyvät luomaan ja innovoimaan, emmekä ilman näitä kahta menesty tai pysty ylläpitämään yhteiskuntaamme. Sivistyminen ei kuitenkaan tapahdu vain koulurakennusten tai ylipäätään rakennusten sisällä, vaan tarvitsemme myös monenkirjavaa kulttuuria – missä määrin kulttuuritarjontaa ylläpidetään ja kehitetään julkisin, miltä osin yksityisin varoin, on mielestäni kiehtova kysymys. Mietipä kuule sitä!

Maailma on minun ja haluan, että se voi hyvin. Ei edes tällainen pienen maan pieni kansalainen voi käpertyä pelkästään tuijottamaan omaa suolaisen suloista Suomenniemenään ja huokailla, että onneksi meillä on nämä jutut tällä tavalla kivasti kunnossa. Tänään hörppäsin sittenkin aamukaffet Suomelle ja muille Pohjoismaille. Suomalaisena olen tavannut olla totinen torvensoittaja, vakavikko ja tosikko, luotettava, mutta tylsä. Toivonkin, että Melbournen hymy jättää minuun jälkensä sittenkin, kun taas tarvon läpi loskan ja harmaatakkisten kanssatallaajien joukon. Mutta silloin kuin myös nyt olen ylpeä ja onnellinen solidaarisuudestamme, sivistyksestämme ja suvaitsevaisuudestamme. Ugh.

Ja totta tosiaan, Helsingin aamuyö on loskainen, mittarin lukema liki nollaa.