Purjeveneen yli viritetty
pressu heilahtaa, vaikka on liki tyyntä. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon tuuli on
niin mitätön, ettei se vastusta tai työnnä minua juostessani.
Golfrata, Merenkulun
muistomerkki, molemmat jäävät vasemmalle, peitetyt, talviteloilla olevat veneet
oikealle puolelleni edetessäni kohti Eiranrannan asuinaluetta. Kello on melkein
kymmenen illalla ja helmikuinen ilta on rännästä märkä. Jatkan kohti
kuplahallia, ohitan Birgittan ja Pääkkösen saunan. Edessäni on epämiellyttävän
pimeää ja käännynkin takaisin. Jos lenkille lähtiessäni vielä ajattelinkin
oikeita asioita, kuten tapahtumia, tekemisiä tai tekemättömiä asioita, nyt en
mieti enää mitään todellista.
Rusakko oikealla, kani
vasemmalla. Molemmat päästävät minut lähelle ennen kuin hyppelevät
suojaan. Ohut lumivaippa peittää maan siellä, missä sitä ei ole tallattu kuraksi.
Ohitan koirapuiston veräjän ja veneet, tällä kertaa pohjoisen puolelta. On
hiljaista, en ole nähnyt yhtään ohikulkijaa sen jälkeen, kun menomatkalla kohtasin Caruselin kohdalla koiranulkoiluttajan. Pressu heilahtaa, peitetyn veneen kannelta hypähtää hahmo,
jonka kasvot on peitetty. Hahmon kädessä välähtää, veitsen terä näyttää
pitkältä ja kylmältä. Kurkkuni on tukossa ja hetken ehdin tuntea, etteivät jalkani kanna.
Sitten en enää herännyt.
