Joku se on tämänkin tehnyt.

Vaikka omassa lähiössä onkin mukavaa, vielä kivempaa on, kun välillä lähtee kylille ja keskustaan. Kaupunkiretkiltä jää mainio mieli.

Melbourne on vahva katu(kuva)taiteessa. Toki kaduille ja aukioille rantautuu myös lavataidetta, kuten musiikkia ja huumoriesityksiä - eritoten sitten, kun kevät on ehtinyt pitemmälle. Junareittimme varrella on paljon eritasoista graffitia, osaa on vaikea edes hyvällä tahdolla pitää taiteena ja se onkin vain silkkaa taggausta. Sittenkin huomattava osa on hyvin mielenkiintoista ja katukuvaa parantavaa; monet betoniseinämät ovat saaneet kuvituksen, joka on joko tarkoituksella tai pelkkää hyvyyttään jäänyt pysyväksi. 

Viime viikolla näin ja koin monenmoisia teoksia. Kävin Acca-museossa (Australian Centre for Contemporary Art, accaonline.org.au). Pyrin näkemään kaikki Accan näyttelyt, mikä ei ole sinällään kummoinenkaan saavutus. Pääsen museoon kätevästi, näyttelyt kestävät riittävän kauan ehtiäkseni näkemään ne ja kaikki näyttelyt ovat lisäksi maksuttomia. Useista olen pitänyt. Tällä kertaa näyttelyitä oli kaksi: Pat Brassington "À Rebours" ja "Sculptural Matter" -niminen näyttely, jossa oli töitä usealta taiteilijalta. Pat Brassington on Australian Tasmaniassa syntynyt valokuvataiteilija. Koin Brassingtonin työt unenomaisina, outoina ja pelottavina. Tuntui vähän samalta kuin Christian Boltanskin töiden äärellä, vaikkakin ehdottomasti armottomammalta. Vaikka nyt kun ajattelin noita kuvia, ne alkavat myös vähän huvittaa; etäällä on helppo hihitellä. 

Samalla matkalla piipahdin NGV-museon (National Gallery of Victoria, ngv.vic.gov.au) The Ian Potter Centre -rakennuksen näyttelyssä: Linda Jackson "Bush Couture". Näyttely loppui eiliseen, joten nähdäkseni Jacksonin vetimet minun piti kiirehtiä. Suunnittelijan inspiraatio on kotoisin paitsi Australiasta myös Intiasta, Afrikasta ja Aasiasta. "Bush Couture" tarjosi mainion vastapainon Brassingtonin utuisen harmaaseen maailmaan; räiskyviä värejä ja näyttäviä malleja  1970-luvun puolivälistä 1990-luvulle - Donna Summer olisi vallan hyvin voinut käyttää näitä kuteita!

Näyttelyiden välissä risteilin kaupungilla, lähinnä kujilla (lanes), joilla piisaa taidetta mielin määrin. Kävelen usein kujien läpi käyttäen niitä vain kivana kulkureittinä tai kodikkaana taukopaikkana. Osalla kujista sijaitsee kuppiloita ja putiikkeja, toiset taas ovat vain seinien väliin jääviä reittejä. Kuitenkin melkein joka pinnalla on kuvitusta. Toki mukaan mahtuu töhryjäkin, mutta huomattava osa on sittenkin viitseliästä taidetta. Kujien katutaide on merkittävä turistinähtävyys. Tästä huolimatta tunnetuilta katutaiteilijoilta pyydetään yhä vaan Adrian Doylen (Blender Studios, theblenderstudios.com, The Age 4.9.2012) mukaan teoksia kaljapalkalla. 

Lienee niin, että on vain lyhyen ajan kysymys, milloin katutaidetta aletaan esittää runsain mitoin gallerioissa ja museoissa. Samalla voi pohdiskella, miten paljon elämyksestä menetään, kun kaupunkiympäristössä niin hyvin toimiva taide siirretään galleriaan? Vaikka onhan mahdollisia esitystilojakin toki monenlaisia ja katutaide voi osaltaa vaikuttaa siihen, miten kuvataiteita ylipäätään esitellään suurelle yleisölle. Niin ja sitäkin tässä alkaa miettiä, että miten katutaide enää määritellään sitten, kun se ei enää olekaan kadulla? Ja onhan sekin ristiriitaista, että ihailen luvattomia seinämaalauksia, vaikka en missään nimessä haluaisi lapseni kulkevan kaduilla taidetta suihkuttamassa. Ajatuspolun myötä päädyn siihen, että kaksinaismoralismiani helpottaisi se, että katutaidekin toteutettaisiin pääsääntöisesti vain luvalla, mikä ei taida lainkaan olla tämän taiteen alalajin alkuperäisen ajatuksen mukaista. Tämä meni nyt vähän hankalaksi.

Eilen menin nuorimpamme ja tämän kaverin kanssa kokemaan Acmi-museoon (Australian Centre for the Moving Image, acmi.net.au) "Game Masters" -tietokonepelinäyttelyn. Acmissa rakennetaan yleensä näyttelyt taiten ja niin nytkin. Jos katutaide niin pelitkin herättävät ristiriitaisia tunteita. Näyttelyssä esiteltävien pelimaailman huippusuunnittelijoiden luonnokset, storyboardit ja muut konseptisuunnittelun tuoksinassa syntyneet vaiheteokset ovat komeaa ja hauskaa nähtävää. Toisaalta sympaattisin osio näyttelyssä on mielestäni indiepelimaailma, jossa on pelattavana myös Rovion "Angry Birds". Kaikkia pelejä siis saa pelata ja koska eilen oli aurinkoinen ja lämmin päivä, jollaisia ei vielä tänä keväänä ole ollut montaa, myös näyttelypäivän kaksi viimeistä tuntia olivat rauhallisia ja peleihin pääsi käsiksi jonottamatta. 

Olin aina hyvin onnellinen siitä, että vanhemmat lapseni olivat täysin riippumattomia peleistä. Mitään pelirajoituksia ei tarvittu, sillä nämä kaksi eivät juuri ehtineet pelata. Minä taisin ajatella, että pelaaminen oli joko "on" tai "off" eli lapsi joko vallan vaan pelasi tai sitten ei pelannut juurikaan. Enköhän hyvinkin ollut kallellani suuntaan, että pelit olivat pahasta. En minä nykyäänkään halua, että tämä nuorimmainen käyttää suuren osan vapaa-aikaansa pelaamisen, mutta näen peleissä myös paljon mielenkiintoista suunnitelua ja tarinankerrontaa; hauskoja kulkuja ja monenmoista kuvaa sekä sosiaalisuutta.

Itse en kuitenkaan ole päässyt peleihin kiinni ja pelaan vain "Angry Birds" -ilmaispelisovellusta junassa, jos kirja ei olekaan laukussa. Jos olisin vaikka vain viisikin vuotta nuorempi, ehkä sitten? Tai jos olisin saanut lapset vähän vanhempana ja minulla olisi ollut kaksi-kolmekymppisenä enemmän aikaa, josko siinä tapauksessa? Eilenkin jätin pelaamatta, vaikka olisin voinut kaikessa rauhassa kokeilla tietokonepelejä historiansa alkumetreiltä tai esimerkiksi ruotsalaisen Eric Svedängin "Blueberry Garden" -peliä (eriksvedang.com/blueberrygarden/), joka oli ihan älyttömän hienonnäköinen. Sen sijaan istuin puolet ajasta lueskelemassa. 

Nuori näyttelyemäntä tuli siihen kanssani juttelemaan. Puhuimme nimenomaan pelien mielenkiintoisesta ja ristiriitaisesta maailmasta ja siitä, miten pelimaailma voi joillekin ihmisille olla vain paha (tunnustin myös oman evoluutioni). Nuori nainen kertoi olevansa tyttö maalta. Hänellä oli omat suosikkipelinsä ja hän pelaa mielellään, vastapainoksi hän viihtyy maalla ulkona puuhailemassa. Juteltuamme palasin kirjani pariin, kunnes pojat olivat saaneet tarpeekseen ja kipitimme Federation Square -aukion poikki junalle, joka lähti Flinders Street -asemalta klo 17.32 (tai 5.32pm, kuten he täälläpäin ajan ilmaisevat).

Tänään on taas kaunis ja lämmin ilma, eikä kevään tuloa voi tai haluakaan estää. Helsingin yössä ei ole hallan vaaraa, vaan ei siitä paljon puutu.

PS Jennifer Eganin "A Visit from the Goon Squad" vaikuttaa 138 sivun jälkeen hyvältä kirjalta; hauskaa luettavaa esimerkiksi kaikille meille, jotka emme kokeneet punk-nuoruutta.