”Nationalism is an ugly beast everywhere it raises itself.” Lainasin viisauden The Age –lehden tämän aamun julkaisusta. Gabriella Coslovich on puolestaan saanut lauseen Gianfranco Crescianilta, josta ja jonka kirjasta ”Trieste Goes to Australia” Coslovich kirjoittaa.
Trieste on reippaan 200.000 asukkaan satamakaupunki Pohjois-Italiassa. Toisen maailmansodan viimeisinä vuosina Trieste oli käytännössä ensin Saksan hallinnassa vuodesta 1943, minkä jälkeen viimeiset vuodet kaupungissa määräsi Jugoslavian partisaanit. Historian kulku merkitsi näin ollen ensin tuhoa kaupungin juutalaisyhteisölle sekä slaaveille ja antifasisteille. Jugoslavialaisten otettua vallan pidätykset kohdistuivat paitsi fasisteihin niin myös muihin paikallisiin, joiden tiedettiin tai voitiin olettaa vastustavan Jugoslavian kommunistista järjestelmää ja johtoa.
Italialaisten ja jugoslavialaisten kiistellessä kaupungin hallinnasta sitä johti vuodesta 1945 vuoteen 1954 angloamerikkalainen sotilashallitus. Vuonna 1954 Trieste luovutettiin Italialle ja Coslovichin artikkelin mukaan kaupungin valtasi nopeasti kansallismielinen kiihko. Kuitenkin Trieste oli aikaisemmin ollut nimenomaan kosmopoliittinen kaupunki. Kaupunki germaanisen, latinalaisen ja slaavilaisen kulttuurin risteyksessä. Gianfranco Cresciani syntyi Triestessä 1940 ja muutti vanhempiensa kanssa nuorena miehenä vuonna 1962 Australiaan. Triesten väestöstä 10 prosenttia jätti kaupungin vuodesta 1954 vuoteen 1961. Valtaosa lähtijöistä, yli 90 prosenttia, muutti Australiaan, lähinnä Melbourneen ja Sydneyyn.
Lauantaiaamuna kaksi päivää sitten istuin onnellisena elokuvateatterissa. Teatteri sijaitsee parin minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Se on pieni ja viihtyisä. Sittenkin saleja on yllättävän monta ja lauantainen salini Helsingin Maximin permannon kokoluokkaa. Kuten kaikkialla Melbournessa tarjolla on hyvää kahvia ja kahvileipää. Iltaisin elokuvaseuraksi voi ottaa lasin viiniä, jos sattuu maistumaan. Saan vihdoin nähdä Aki Kaurismäen elokuvan ”Le Havre”.
Koko lauantain ja milteipä vieläkin olen herkkänä, onnellinen ja liki itkuinen. Satamakaupungin ihmiset ovat kuten toivoisimme olevamme. Lähimmäistä autetaan, vaikka itsellä ei juuri materiaa olisikaan. Le Havre –tarinan Marcel Marx on tarpeen tullen kekseliäs ja toimelias. Hän vaikuttaa aluksi pienten ympyröiden mieheltä, sellaiselta, joka saattaisi ehkä osoittaa välittämistä vain oman korttelin väelle, jos heillekään. Tai ehkä hänen voisi sittenkin olettaa olevan apaattinen sivustakatsoja. Hän on kuitenkin kaikkea muuta ja ystäviensä avulla hän auttaa nuoren ystävänsä, laittomasti maahan matkanneen Idrissan, eteenpäin kohti Lontoota ja äitiään.
Koko lauantain ja milteipä vieläkin olen herkkänä, onnellinen ja liki itkuinen. Satamakaupungin ihmiset ovat kuten toivoisimme olevamme. Lähimmäistä autetaan, vaikka itsellä ei juuri materiaa olisikaan. Le Havre –tarinan Marcel Marx on tarpeen tullen kekseliäs ja toimelias. Hän vaikuttaa aluksi pienten ympyröiden mieheltä, sellaiselta, joka saattaisi ehkä osoittaa välittämistä vain oman korttelin väelle, jos heillekään. Tai ehkä hänen voisi sittenkin olettaa olevan apaattinen sivustakatsoja. Hän on kuitenkin kaikkea muuta ja ystäviensä avulla hän auttaa nuoren ystävänsä, laittomasti maahan matkanneen Idrissan, eteenpäin kohti Lontoota ja äitiään.
Lauantai-iltapäivänä At The Movies –ohjelmassa Margaret Pomeranz ja David Stratton arvioivat hekin Le Havren. Pomeranz alustaa ja liikuttuu kyyneliin. Ja taas, niin (sinipiian varressa) minäkin. Elokuva on puhutellut myös Pomeranzia ja Strattonia.
Uskallan olettaa, että heidänkin olisi helppo uskoa Gianfranco Cresciania Triesten joukkomuuton motiiveista. Cresciani nimittäin väittää, että maastamuuton taustalla oli taloudellisten syiden sijaan ennen kaikkea epävakaa poliittinen tilanne. Kuvittelen, miltä tuntuisi, jos monikulttuurinen Melbourne muuttuisi kansallismieliseksi ja suvaitsemattomaksi. Tosin Melbournessa kulttuurien moninaisuus on huikea, enkä oikein tiedä, miten kansallismielisyyden täällä voisi määritellä.
Uskallan olettaa, että heidänkin olisi helppo uskoa Gianfranco Cresciania Triesten joukkomuuton motiiveista. Cresciani nimittäin väittää, että maastamuuton taustalla oli taloudellisten syiden sijaan ennen kaikkea epävakaa poliittinen tilanne. Kuvittelen, miltä tuntuisi, jos monikulttuurinen Melbourne muuttuisi kansallismieliseksi ja suvaitsemattomaksi. Tosin Melbournessa kulttuurien moninaisuus on huikea, enkä oikein tiedä, miten kansallismielisyyden täällä voisi määritellä.
Hyvä niin.
Melbournen yöt ovat jo syksyiset ja koti on näin aamupäivästäkin viileä. Helsingissä herätään plussa-asteiseen maanantaihin, vaikka vielä siellä onkin pakkasyö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti