Ei tunnu missään.
Ita oli alkujaan iso ja pelottava, mutta ehdittyään Airlie Beachille piskuinen
ja kesy. Sade piiskaa raivoisasti ja tuuli tuivertaa sittenkin sen verran
kovaa, ettei saaristoon tee mieli. Eikä sinne ole asiaakaan,
vuokraveneellä kun olemme liikkeellä.
Palmut
taipuvat ja kastumatta ei veneestä voi kurkistaa. Kun Ita tulee
kohdalle, tuuli lannistuu ja keli malttaa. Ehdittyään taas eteenpäin Itan
puhallus heiluttaa köysiä ja sade piiskaa laitureita.
Vain yksi
ylimääräinen yö satamassa, minkä jälkeen Whitsundays-saaristo tarjoaa kokolailla
parastaan. Paitsi tuulta, sitä ei enää heru kovin paljon, vaan ison osan matkaa moottori
puksuttaa katamaraania halki turkoosin veen.
Vesi on sameampaa
kuin viime vuonna, näkyvyys kuitenkin parempi kuin kolme vuotta aikaisemmin,
jolloin lomailimme täällä ensimmäistä kertaa. Korallit eivät loista värikylläisinä,
toisaalta meduusat ja muut inhottavat elukat kaiketi näkee, jotta tässä mitään
tarvitse pelätä.
Kun aurinko on
painunut mailleen, en ui. Kalastajamme virittävät isoimmat koukkunsa ja hai
syö. Raukka, parka. Taistelu, jonka se häviää. Ressukka. Liikaa lihaa, vaikka
kavereillekin annetaan. Seuraavana aamunakaan en ui. Täytyy päästä kostoa
karkuun, uin sitten siellä. Turvassa, joen suussa...
