Milloin täältä kehtaa lähteä? Lapsen kolmas leirimatka australialaisella koulutaipaleella on alkamassa. Hän on rento. Ei enää pälyile ympärilleen tai osoita suoranaista kiusaantuneisuutta siitä, että äiti seisoskelee lähituntumassa odotellen muiden vanhempien kanssa retkibussin lähtöä. Kuitenkaan en ole varma, onko lapsesta sittenkään tarpeellista läsnäoloni. Hän pärjäisi oikein hyvin yksinkin. En ole ehtinyt juoda yhtään kupillista kahvia. En kehtaa lähteä, vaikka lapsi siirtyykin välittömästi ikätovereittensa seuraan ja hoitaa itse omien tavaroittensa raijaamisen.
Odottelussa vierähtää puolisentuntia. Itse asiassa odottelun tunnelma vaihtuu riehakkaaksi cocktail-tilaisuuden kaltaiseksi hyörinäksi ja puheensorinaksi. Siirryn vanhempiryhmästä toiseen, kolmanteen ja neljänteen sujuvasti; vaihdamme kuulumiset, lähiaikojen suunnitelmat ja sutkaukset. En enää hätäile minnekään, mutta bussin lähdettyä mekin poistumme paikalta.
Marketin kassarouva on jokseenkin ikäiseni. Hänen äitinsä silittää lakanat, niin minäkin. Rouva on syntynyt Haitilla ja kasvanut Melbournessa. Minä olen syntynyt, kasvanut ja melkein aina elänyt Helsingissä. Silittäminenhän liittyy audiovisuaalisiin sisältöihin, joita ilman ei voi tai ainakaan kannata suorittaa kotitöitä. Rouva kehui TV-draamasarjaa Redfern Now, joka kertoo Sydneyn Redfern-nimisen kaupunginosan ihmisten elämästä. Erittäin mielenkiintoinen keskustelu siinä päivittäistavaroiden siirtyessä hihnaa pitkin kauppakasseihin. Australian ruokakaupoissa kassa pakkaa tuotteet, asiakas seisoo ja keskustelee. Haluan nähdä Redfern Now -jaksot.
Aamulenkeillä toivotetaan huomenta kaikille. Päivälenkillä ei enää ihan kaikille. Paitsi pääkaupunkeja pienempien kaupunkien ja kylien rannoilla ja puistoissa, niissä tervehditään aina ja kaikkia. Esimerkiksi Länsi-Australian Exmouthin rannalla kulki niin vähän väkeä, että olisi ollut varsin julkeaa kohdata vastaantulijat tuppisuuna. Ja taas vaikkapa pienen tasmaanialaisen maalaiskaupungin New Norfolkin keskuspuistossa tunnelma oli aivan kuin yhteisellä viherpihalla, jollaisella luonnollisesti tervehditään. Melbournen rannoilla ei päivällä tai iltasellakaan katsota varpaisiin tai kaukaisuuteen. Yleensä katsotaan eteenpäin vastaantulijan silmiin, sitten hymyillään. Melkein aina. Jos vastaantulija on nuori henkilö ja / tai kuuntelee ääniä korvanapeista, silloin kohtaaminen saattaa olla huomaamattomampi.
Olimme suomalaisen ystävän kanssa Sydneyssä rouvamatkalla. Harhailimme kaupoissa. Keskustelimme Ghanasta muuttaneen herran kanssa Versacen liikkeessä (emme ostaneet mitään), laukkukaupassa vietnamilaistaustaisen rouvan kanssa (hänen entinen kaupanpitäjänaapurinsa on joku suomalainen Marja; emme ostaneet mitään). Markkinoilla vaihdoimme taustatiedot ja lyhyen tulevaisuuden katsauksen hollantilaisopiskelijan kanssa (hänellä ei ollut vahvaa aksenttia, mitä hämmästelimme; hän myi hauskoja nahkatavaroita - emme ostaneet niitäkään). Missä tahansa Australiaa olenkaan liikkunut, olen aina saanut juttuseuraa kaupoista. Nimenomaan myös niistä, mutta en pelkästään niistä. Pääni on täynnä vieraiden ihmisten tarinoita ja ajatuksia. Osa niistä on jäänyt ja jää mieleen. Juttelu on aina hauskaa ja usein antoisaa, toisinaan valaisevaa sekä avartavaa.
Mitä minulle tapahtuu sitten joskus kotona Helsingissä? Aletaanko minua pitää "vähän onnellisena"? Toisaalta melankolinen, napakka ja kärttyinen henkilö elävät myös tässä samaisessa maallisessa tomumajassani, joten varmasti selviän. Sitä paitsi kyllä alepojen, siwojen ja stockmannien kassahenkilökunnan kanssa saa jutella, sitä ei kielletä minkään valtakunnan järjestyssäännöissä! Mutta entäpä, saako lenkillä vastaantulevaa tervehtiä, jos kävelee Munkkiniemen rannassa? Siis, jos ei toista tunne entuudestaan, niin mitenkä se on siinä tapauksessa?
Äiti jätti meidät tänne ensi lauantaina alkavaan kesään. Sateinen Helsinki vastaanotti hänet.
