Kun kotona on aamu, kotona
on iltapäivä, ihan pian kaksi tuntia pitemmällä kuin nyt. Täällä kotona on
syksy, valoisa aika päivä päivältä lyhyempi. Kotona alkoi syksy puoli vuotta
sitten, sitten oli talvi, vaikka meillä olikin aika pian kesä. Nyt kotona on kevät
ja valoisa aika on pitempi. Päivät ovat vielä ja jo olleet lämpimiä, keväällä ja syksyllähän kelit tapaavatkin vaihdella paljon. Kotona ei enää pääsee hiihtämään,
kotona hiihdetään varmaan ihan pian.
Omituista höpötystä. Koti
on siellä missä perhekin. Täällä. Neljässä vuodessa ei kotiudu minnekään.
Minulla on tuttuja, jotka ovat asuneet koko aikuisikänsä, jotkut aloittaneet kiertolaisuuden
lapsena, pitkin maailmaa muuttaen kahdesta viiden vuoden välein. Missä heidän
kotinsa on? Missä heidän kotinsa on sitten, kun lapset ovat aikuistuneet,
muuttaneet pois vanhempiensa luota ja asuvat eri maassa, ehkä toisella
mantereella? Vieläkö he silloinkin muuttavat kontteineen pitkin maailmaa?
Ainakin varmaan muuttavat, jos yhden tai toisenkin työ sitä edellyttää. Minne he
muuttavat eläkkeelle, jos kotimaa ei ainakaan enää tunnu kodilta tai jos
siellä, mistä on kotoisin, ei ole varaa elää? Mitä jos yhden puolison koti on
yhtäällä, toisen toisaalla?
Onko kiva kuulua
jonnekin, olla jostain kotoisin? Minä olen helsinkiläinen. Täällä minä olen
suurimman osan elämääni viettänyt, eikä tätä kaupunkia minusta saa pois, ei
tarvitse saadakaan. Täällä näen välillä mustavalkoista ja Komisario Palmun.
Olen myös suomalainen, liikutun oboen soidessa ikimetsistä Sibeliuksen
sinfoniassa. Näen junan tai
hevoskärryt, Taunon kulkurina ja Ansa on kaunis. Olen suomalainen (Martti Syrjäkin). Pohjantähden alla.
Vai olisiko kiva olla
aidosti kansainvälinen, kosmopoliitti? Olla kotonaan kaikkialla. Puhua todella
hyvin oikeilla ulkomaan kielillä, ranskaksi, japaniksi, espanjaksi, kiinaksi,
indonesiaksi, italiaksi, arabiaksi, portugaliksi ja mitä niitä onkaan. Tuntea maat ja
kulttuurit. Sujahtaa kätevästi kaikkialle sulautuen väkijoukkoihin ja kahviloihin
aina ja joka paikassa.
Tätä minä nyt aloin ihmetellä.
Pientä oslolaista minun sisälläni ei asunut, sillä kyllä se olisi sieltä
vajaassa kahdessa vuodessa esiin tullut. Piskuinen melbournelainen on ehkä aina
ollut yksi henkilökohtaisen tehtaani koneenkäyttäjistä ja nyt vielä heiluu
matkassa. Toisaalta aika hoitanee sen pois päiviltä. Ja sitten minun tulee sitä
ikävä.
Helppoa ja kevyttähän
näitä on hyväosaisen pohtia. Mutta jos asunto olisi ollut jo kaksikymmentä
vuotta teltta pakolaisleirillä. Passia ei olisi. Olisi huoli kaikista tai joistain perheenjäsenistä. Epätietoisuus tulevasta ja
ihan kaikesta. Koti olisi, mutta siellä ei saisi olla kotonaan.
Jottahan.
