Viimeinen telco

Nainen on istunut tässä pian kaksi vuotta. Tai ehkä hän on välillä tehnyt paljon muutakin. Mutta on hän istunut niin paljon. Nainen on enää vain video itsestään.

Kesken kaiken hän kulkee uneliaan käytävän kautta loppilaiselle metsätielle. Siellä hän pysähtyy kesäyössä katsomaan taivaalle, kun nyt jo kauan sitten kuollut isoäiti lausuu: “Kuu, vastaa kuu, onko siellä niittyä vihantaa, jossa sinikellot aaltoaa.”

Joku näytön ruudulla näkyvistä nimimerkkipallukoista sykkii, kokouksessa puhutaan. Nainen säpsähtää ja kiskaisee itsensä väkivalloin parempaan ryhtiin. Vain lysähtääkseen pian uudestaan kasaan. Kuulokkeet ovat pudonneet, yksi pöydälle ja toinen lattialle. Se toinen löytyy työtuolin virkaa toimittavan jumppapallon alta. 

Nainen nostaa kuulokkeet ja panee ne takaisin korviinsa. Hän ei tiedä, onko nukkunut silmät avoinna vai suljettuina. Kamera on kuitenkin ollut koko ajan päällä. Kukaan ei ole huomannut tai välitä, ei kommentteja tai tirskahtelua.

Nainen kuulee edelleen puhetta ja näkee näytöllä vaihtuvan esityksen sivut. Hän katsoo niitä, mutta kahdessa vuodessa sähkö on tehnyt katseesta vetisen. Kosteiden linssien läpi nainen katselee esitystä tiukasti ja pinnistelee ymmärtääkseen paremmin.

Nainen pärskähtää ysköksen käsivarteensa ja sanoo hiljaa kuin vain itselleen: “Eiköhän tämä ollut tässä.” Hän painaa Leave-buttonia, laskee tietokoneen läpän ja painaa otsansa koneen päälle.

Merimies on erimies.

"Är DU en sjöman, oletko sinä merimies? Ei uskoisi. Vaikutat boheemilta toimittajalta tai kirjailijalta. Tai - hetkinen - tuolla ulkonahan on ryhmä trendikkäissä*) vaatteissa kulkevia ihmisiä, jotka viittoilevat sinua luokseen. Voisiko olla vaikka, mitä ne nyt on, mainosväkeä."

On kahdeksankymmentäluvun loppupuoli ja Jukka on Tukholmassa. Matkan on järjestänyt painotalo ja kaikki exitläiset on kutsuttu mukaan. Risteily täyshoidolla, tuliaisetkin maksetaan. Paitsi Jukalle, joka livahtaa joukosta heti laivan saavuttua satamaan. Hän puikkelehtii Söderiin. Jukan rahat on pian loppu ja Tuikun lainaamilla markoilla ostaa paluumatkalla minulle Armanin parfyymin kiitokseksi pikkuveljen hoidosta.

“Joo, joo olen minä satamat nähnyt. Nyhavnit ja mitä näitä on. Tämän tatuoinnin otinkin siellä.” Jukka näyttää hauistaan, jossa on huolimattomasti hakattu ankkuri. Hauis ja ankkuri on kuvattu viinamainokseenkin, reippaasti retussoituna. 

Tatuointi on tosiaan kotoisin Nyhavnista. Aikaisemmin samalla vuosikymmenellä kolme mainosmiestä, kaksi ikätoveria ja kolmas nuorempi hankkivat päissään nuo tuherrukset Exitin kevätretkellä. Vain Jukan tatutointi on enää jäljellä. Nuorin ei olisi päässyt naimisiin, jollei olisi morsiamen vaatimuksesta poistattanut omaansa ja Jukan ikätoveria ei enää pitkään aikaan ole ollut tässä ulottuvuudessa.

“Tsepojen välistä, eihän se vaikeaa ole!” Jukka, merimies tarinoi. “Kaikki Tölikan pikkukundit halusi merille.” Ja vaikka mainostyöt ovat ihan kunniakkaita nekin, ei ala ole tietenkään merenkulun veroinen. Nyt Jukka on heiveröinen ja sairas, eikä enää sepittele tarinoita. Minä muutan isän kunniaksi historian kulun ja sovin, että kyllä - merillä ja satamissahan se Jukka tietysti valtaosan aikaansa vietti!

Jukalle, ihan kivalle kundille.  

*) Muistetaan, että 1980-luvulla mainosala oli tosiaan hip-hop, in, must ja cool (lainaus, Radio Helsinki).

Baari

Pentti suoristi ovensuussa olevan tuolin sopivaan kulmaan suhteessa sen vieressä olevaa pientä pöytää. Hän pyyhkäisi harteiltaan olematonta roskaa ja sipaisi takin helmaa. Puku oli vanhanaikainen ja ostettu käytettynä, mutta Omistaja sanoi, että laatu oli hyvää ja että hyvälaatuinen vanha on yleensä parempi kuin uusi, koska nykyaikana laadusta tingitään ja ennen ei. 

Omistajaa pitää kutsua nimenomaan tällä nimellä. Ei rouva tai pomo, esimies tai mikään muukaan. Eikä missään nimessä emäntä. Vain Omistaja sopi. Omistajan Baari oli ehkä yhtä vanha kuin Omistaja tai ehkä ei sittenkään. Pentti itse vietti etelässä eläkepäiviään ja haki Baariin töihin, koska eläke oli pieni ja ovimiehen työ kiinnosti. Baarin palkka oli varsin maltillinen, mutta työtäkään ei juuri ollut.

Omistaja seisoi pienen viilutetusta levystä tehdyn baaritiskin takana. Baarin hyllyllä oli pullo keskiolutta, vichy ja Koskenkorva. Näitä tuotteita oli myynnissä. Niitä sai ostaa, jos ei Baariin tullessaan humalassa ja osasi muutenkin käyttäytyä. Ulkona kadulla olevan pöydän lisäksi Baarissa oli sisällä viisi neliskulmaista vaneripöytää, kunkin ympärillä neljä pöytään sopivaa tuolia. Nyt asiakkaina oli kaksi saksansuomalaista, Arvo ja Lempi. He jakoivat pullon keskiolutta, juoma nautittiin laseista, joissa oli ennen myyty sinappia. 

Seinällä oli kolme kuvaa: Kekkonen, Sibelius ja Andersson. Kekkonen oli kansan isä, Sibelius nero ja Andersson omistajan nuoruuden kaukoihastus. Niin taitava, viisas, humaani ja komea. Jukeboxissa soi kuitenkin Olavi Virtaa, koska sen Omistaja uskoi tuovan asiakkaita. Pajatsoa sai pelata, jos oli (Suomen) vanhoja markkoja tallessa. Euroilla se ei toiminut.

Pentti suoristi uudestaan pukuaan, sillä Baaria lähestyi kolme ihmistä, mahdollisia asiakkaita. Hän kumarsi kevyesti kahden naisen ja miehen ollessa kohdalla. Nämä vaikuttivat pienen hetken epäröityään miettivän “miksipä ei”, Pentti avasi oven, hymyili, kumarsi uudestaan ja sanoi “bienvenidos”.

Vihoviimeinen iltalenkki

Purjeveneen yli viritetty pressu heilahtaa, vaikka on liki tyyntä. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon tuuli on niin mitätön, ettei se vastusta tai työnnä minua juostessani.

Golfrata, Merenkulun muistomerkki, molemmat jäävät vasemmalle, peitetyt, talviteloilla olevat veneet oikealle puolelleni edetessäni kohti Eiranrannan asuinaluetta. Kello on melkein kymmenen illalla ja helmikuinen ilta on rännästä märkä. Jatkan kohti kuplahallia, ohitan Birgittan ja Pääkkösen saunan. Edessäni on epämiellyttävän pimeää ja käännynkin takaisin. Jos lenkille lähtiessäni vielä ajattelinkin oikeita asioita, kuten tapahtumia, tekemisiä tai tekemättömiä asioita, nyt en mieti enää mitään todellista.

Rusakko oikealla, kani vasemmalla. Molemmat päästävät minut lähelle ennen kuin hyppelevät suojaan.  Ohut lumivaippa peittää maan siellä, missä sitä ei ole tallattu kuraksi. Ohitan koirapuiston veräjän ja veneet, tällä kertaa pohjoisen puolelta. On hiljaista, en ole nähnyt yhtään ohikulkijaa sen jälkeen, kun menomatkalla kohtasin Caruselin kohdalla koiranulkoiluttajan. Pressu heilahtaa, peitetyn veneen kannelta hypähtää hahmo, jonka kasvot on peitetty. Hahmon kädessä välähtää, veitsen terä näyttää pitkältä ja kylmältä. Kurkkuni on tukossa ja hetken ehdin tuntea, etteivät jalkani kanna.

Sitten en enää herännyt.

Olen minä monasti ennenkin väärässä ollut

Pelastetaan Stocka – siellä on kaikki. Sellainen facebook-ryhmä tänne oli perustettu muuttaessani takaisin kotiin Helsinkiin. Siinä oli ihmeteltävää, kun kuluttajat sankoin joukoin osallistuivat yrityksen pelastamiseen. Minusta se oli outoa, sillä kaupalliset toimijat eivät tapaa saada kansanliikkeiden tukea, vaan yhteisöllisyyden voimavarat suunnataan enemmän ruohonjuuritason toiminnan tukemiseen tai isojen yritysten vastustamiseen.

Olin neljän vuoden aikana käynyt kotona kesäisin, kuukauden kerralla ja viettänyt ajan metsässä ja merellä. Kuitenkin kävin joka kerta myös muutaman kerran Stockalla, mutta en minä ottanut tavaratalon kurimusta omakseni. Viime syksystä kaikki oli toisin kuvitellessani, että voin jatkaa helppoa hankintaa yhden katon alla samalla tavalla kuin vuoteen 2010 asti. Valikoimat ovat huonontuneet kuukausi kuukaudelta ja palvelu kurjistunut hirveällä laukalla. Nyt Stocka on repivien säästöjensä myötä vain luuranko entisestään.

Yritys, joka saa kansanliikkeen tuekseen on totta tosiaan tavanomaisesta poikkeavassa erityisasemassa. Kuluttajat panostivat omaa aikaansa. Esimerkiksi markkinoinnin ja myynnin ammattilaiset heittivät irtoideoita, suunnittelivat sekä jopa rakensivat strategioita Stockmannin käyttöön. Stocka oli ryhtyvinään vuoropuheluun, mutta vesitti esimerkiksi palvelulupauksensa karsimalla henkilökuntaa. Valikoiman kattavuuden lisäämisen sijaan tavaratalo viljelee kuponkeja joka lähtöön kiivaammin kuin hampurilaisravintolat yhdeksänkymmentäluvun lamavuosina.

Stockan Herkku oli ennen takuuvarma ruoanostopiste, mutta nyt sieltä puuttuu, jos ei nyt ihan kaikki, niin luokattoman moni tuote. Luomu-tuoretuotteet ovat aliedustettuina, salaatti on luvattoman usein nahistunutta, kalliit kotimaiset pikkutomaatit surkastuneita ja avokadot ruskeita, saaristolaislimpun yli viikon myyntiajasta kaksi päivää jäljellä sekä kuivatuotehyllyissä kahta tai muutama tuotetta tuupitaan hyllynreunan lähelle, ettei tyhjyys paistaisi ihan niin pahasti. Lähikaupasta saa tuoreempaa luomu-maitoa, kermasta puhumattakaan ja inkoolaisesta supermarketista Twiningsin Earl Grey –irtoteetä pahvilaatikossa vaikka miten monta pakettia Stockan pyörittäessä neljä kuukautta kahta peltipurkkia teehyllyn reunalla.

Stockmannin muutamat nojatuolit on aina käytössä ja vähääkään kaupan tuoksinassa tai sen välittömässä läheisyydessä olevat kahvilapöydät varattu. Aika vähän, jos yhtään, hyvittää eristetty First-lounge kerroksessa, josta muuten saisi pienin viilauksin hyvinvoinnin ja kauneuden hehkeän keskuksen kaikille. Nyt kerroksessa pyöritään ympyrää ja ollaan ullakolla. Mihin tavarataloa pian tarvitaan, jos se ei pysty lisäämään ihan kaikkien kävijöittensä viihtyvyyttä. Kun valikoimia karsitaan, tilaa jäisi uusille istuinryhmille, pienbaareille, kahvilavaunuille, leivoskärryille ynnä muille. Tai kuten Stocka näyttää esimerkkiä, ei olla millään linjalla, karsitaan valikoimia sekä lisätään epämääräisiä röykkiöitä, enemmän samaa ja mitäänsanomatonta.

Stockan aktiivisimmat ja asiaan eniten paneutuneet ystävät ovat varmasti tuoneet lukemattoman määrän ajatuksia, joista aivan varmasti osa olisi toteuttamiskelpoisia. Voihan olla, että joku yritelmä onkin päässyt kauppalattialle asti, mutta kurjistuminen on ollut niin reipasta, että mahdolliset pikkuasiat ovat jääneet sen taakse pimentoon.

Digitaalinen kaupankäynti on mahdollisuus ja Stockmann voisi olla trendikäs edelläkävijä, antaa mahdollisuuden tehdä sähköisiä hankintoja paikan päällä viehättävissä esittelytiloissa. Kanta-asiakkuuden kruunuksi on tuotu yhteistyö Finnairin kanssa. Kumpikin suomalainen branditalo tekee avainasiakkaittensa kanssa perustavanlaatuisen virheen pudottamalla ohjelmassaan välittömästi kuluttajan, jonka ostot eivät vuoden aikana ole riittävän suuret. Nakerretaan tyhmästi sitoutuneisuutta, vaikka ihmisestä kiinnipitäminen ei olisi yritykseltä iso uhraus. Ja toisinpäin, menettäessään Stockan First-asiakkuuden vaikkapa elämäntilanteen muuttumisen myötä kuluttaja varmasti myös huomaa, ettei itse asiassa mitään merkittävää menettänytkään.

Sitä Stockmannia ei enää ole, jonka paljasjalkaisena helsinkiläisenä olin keskustan tavaratalon kautta tottunut kokemaan. Menen tavarataloon enää vain sen vuoksi, että se on sopivasti kodin, työpaikan ja harrastusten välimaastossa. Petyn joka käynnillä johonkin, enkä ole enää sitoutunut asiakas. En tiedä, harmittaako minua muuten kuin työntekijöiden puolesta, jos Stockaa ei kohta enää ole lainkaan. Viime kesänä vaikutti siltä, että tavaratalon pelastamiseksi oli toivoa ja käsittämätön määrä vapaaehtoispuhtia. Kuluneen vuoden alamäki on ollut jyrkkä ja jyrkemmäksi käy, kohta ainakaan tämä kuluttaja ei enää pysty jarruttamaan, vaikka miten poraisi kantapäitään maa-ainekseen.


PS Myöhemmin samana päivänä allekirjoittanut sai vihdoin saaristolaisleipää Stockmannilta, sillä nyt piisasi myyntiaikaa! Joskus narina kantaa jo ennen kuin sen pukee kitkeriksi sanasiksi.

Hämähäkin viimeinen hetki

Helmikuussa 1845 Le Petiten, Jéromen puoleinen sukuhaara lakkasi vaikuttamasta Pariisissa tai ei se sen kummemmin jatkunut missään muuallakaan tämän kurjan planeettamme kolkista. Jéromen ainoa lapsi, keskosena 39 vuotta aikaisemmin maailmaan tupsahtanut poika, Jean Claude menehtyi keuhokuumeeseen ryypiskelyjakson päätteeksi pienessä pariisilaisessa murjussaan, 20. kaupunginosan ahtaan kadun varrella olevan ränsistyneen kerrostalon pihan perimmäisessä nurkassa.

Jean Claude oli tuhonnut perintönsä niin vauhdikkaasti kuin heiveröinen ja jo pienestä viinimäärästä humaltuva vartensa mahdollisti. Hän oli elänyt kulmakuntansa pikkuprinssinä, anteliaana ja auliisti hyväksikäytettynä antisankarina.

Orvoksi jäätyään Jean Claude oli satunnaisina runollisina jaksoinaan hortoillut laskuhumalassa Père Lachaisen hautausmaalla. Tuolloin hän oli aina kierroksensa lopuksi kaivanut taskustaan avainnipun, ottanut kolmesta avaimesta isoimman ja avannut isänsä rakennuttaman kammion oven sekä astunut sisään neliön kokoiseen hartaaseen tilaan. Hän oli joka kerta pannut merkille kammiossa kuivuneet, äitinsä hautajaisia varten ostamansa kukat ja päättänyt seuraavalla kerralla tuoda mukanaan tuoreet pionit. Hän ei yhdeksän vuoden aikana koskaan tuonut niitä. Ja kun hänestä itsestään aika sitten jätti, hänen omaksi muistokseen ei kukaan tuonut kukkasia. Sanotaanko näin, että siunaavan papin aamenen jälkeen ei Jean Clauden nimeäkään enää koskaan mainittu (paitsi nyt). 

170 vuotta myöhemmin hautausmaalla haahuilee turistinainen. Tämä haluaa miljoonien muiden tavoin katsella hetken pää kallellaan 27-vuotiaana pariisilaiseen kylpyammeeseen vuonna 1971 kuolleen Jim Morrisonin hautaa. Jean Clauden reinkarnaatio, hautausmaan mustempaakin mustempi korppi, puistelee päätään, rääkäisee ja lentää takaisin kammioonsa. ”Amerikkalainen päihderiippuvainen, jo vainaa, ja taas yksi turisti, mitä moukkia!” Se tuhahtaa napatessaan nokallaan kammionsa repsottavan oven pielessä verkkoaan kutovan hämähäkin.

Ripillä.

Esitit keskenkasvuisena homofobisen laulun. Se olis voinut olla nuoren törppöilyy ja tyhmä vastaisku niihin tapahtumiin silloin. Mutta levytitkin sen uudestaan aikuisena. Pyysit sit anteeks. Hillooko halusit, pääsyn maailman estradeille? Ootsä sittenkin anti gay?

Aina sua saa hävetä!

Mä löysin sun musiikkis 20 vuotta sitten, enkä tiennyt sun ajatuksistas. En heti kuullut sun aikaisempii levytyksiis. Sun englanninkieles on haasteellista ja kun aloin ymmärtää sitä, ja tietää sun aikaisempii juttujas, oli jo myöhästä. Kumarran sun ääntäs.

Aina mua saa hävetä!

Jätkä sähläs huumeiden kanssa. Ahneuttakos sä kävit kokkelikauppaa? Jäit kiinni ja jouduit lusiin. Istut siellä ja sun lukemattomat lapses ehkä kaipaa sua. Kelaaksä yhtään, mitä huumeet tekee lapsille ja nuorille? Tajuutsä olla nolo?

Aina sua saa hävetä!

Pääse linnasta, tee biisei. Älä silti mölise suivaitsemattomuuttas. Muista, ettei kukaan usko sun väkivalta- tai rasisimikielteisii juttujas, jos sä oot avoimen homovastainen. Mä kuuntelen sua (vaikka epäilen edelleen, että sä kelaat sittenkin väärin).

Aina mua saa hävetä!