Ilmarisen kädenjälki?

Nyt minä kyllä suutun! Maxim suljetaan. Olen elokuusta asti odottanut, että se avattaisiin, koska se on paras paikka elokuvalle Helsingissä.

Melbournen Brightonissa on kaksi elokuvateatteria, Palace Cinemas Brighton Bay ja saman ketjun Dendy Brighton. Molemmat kivoja; Dendy aavistuksen vilkkaamman Church Streetin varrella ja Brighton Bay taas (kuinka ollakaan) Bay Street –nimisen kadun varrella. Brighton Bay enemmän aikuisten makuun, sen tunnelma on vähän intiimimpi. Siellä esitetään myös enemmän arthouse–elokuvaa ja varsinainen lasten ohjelmisto ja oikeastaan toimintapätkätkin puuttuvat täysin. Dendyn teattereissa taas saa nähdä niin Bondit kuin piirretytkin. Molemmat teatterit ovat hyvin kodikkaita.

Toki ihmettelin useasti, miten toiminta ylipäätään kannattaa tai ehkä se ei kannatakaan. Melbourne on kuitenkin kaikin tavoin kulttuurisesti sivistynyt, monipuolisen viihteen ja taiteen kokeminen on kätevää. Uskoisin, että kaupungissa tietoisesti myös vaalitaan ja tuetaan tätä mainetta. Kaksi viikkoa ensi illan jälkeen saatoin keskellä viikkoa saada puolisalia itselleni. Näytöksiin mennään yleensä numeroimattomille paikoille ja koska suosin etuosaa, ei edessäni toisinaan ollut yhtään ketään. Valtaosa tuloista tullee oheismyynnistä. Palacen teattereissa on tarjolla tietysti hyvä kahvia, mutta myös pullaa, lämpimiä leipiä sekä viiniä, olutta ja drinkkejäkin unohtamatta tokikaan poppareita tai limuja. Ja salissa saa mässyttää ja hörppäillä.

Molemmissa Melbournen lähiteattereissamme on useita saleja, mutta kumpikaan niistä ei ole mikään kompleksi, joita – usko huvikses – kaupungista toki myös löytyy. Sinnittelin aika hyvällä menestyksellä niin, ettei nuorintammekaan tarvinnut kovin usein kuskata muihin teattereihin. Melbourne on neljän miljoonan ihmisen kaupunki, jossa poikittaisliikenne ei ole kovin toimiva. Jo ajankäytönkin kannalta oli mukavaa, kun virikettä löytyi läheltä.

Sekä Brighton Bay että Dendy –teattereihin oli tavattoman mutkatonta mennä hetken mielijohteesta, yksin tai kaverin kanssa. Ei joka kerta, mutta toisinaan lasillinen viiniäkin maistui siinä kivasti. Wolf of Wall Street oli aika rankka sen jälkeen, kun ensin oli hörppinyt kotona pari kupillista kahvia, sitten näytöksessä pullon vettä ja kyytipojaksi lasillisen sauvignon blancia. Teatteri on kahden minuutin kävelyn päässä silloisesta kodistamme, joten vetäisin tämän nestemäärän hyvinkin pikkuajassa ja WoWSt on pitkä pätkä. 

Kävelen tosi usein Maximin ohi ja olen toiveikkaana kurkistellut teatterin ikkunoihin, josko niihin olisi ilmestynyt uutta tietoa näytösten alkamisesta. 

Väitän, nyt käyttäydytään moukkamaisesti ja tyhmästi! Osavuosikatsauksia? Miksi niille pyhitettäisiin yksi kaupungin tunnelmallisimmista saleista? Parahimmat Ilmarinen ja Finnkino, nyt takaisin neukkapöydän ääreen! Jos sinä saat päättää, arvoisa Ilmarinen, pyörrä päätös ja kokeile, miltä tuntuu tilannetaju ja miltä maistuvat hyvän mielen pisteet. Vielä voi kääntää takkia ja rakentaa sivistyneen toimijan mainetta. Jos näillä sittenkin mennään, mielestäni tavattoman noloa. Toivottavasti tällainen lyhyt- ja kapeanäköisyys ei kerro nykysuomalaisuudesta. Eihän?

Kansalle, joka pimeydessä vaeltaa!

Tarvittiinko Musiikkitalo? Onko heikkoakustinen Finlandia-talo rikkaus vai rasite? Haluammeko Guggenheimin? Onko julkinen taidekasvatus tärkeää vai toisarvoista? Tarvitaanko kortteli- ja lähiötoimintaan julkista tukea vai pitäisikö homman hoitua puhtaasti talkoovoimin?

Kuuluuko taide kaikille ja miten sen tekeminen rahoitetaan? Valtion tai kaupungin kassa ei noususuhdanteessakaan olisi pohjaton; samasta kirstusta maksetaan varhaiskasvatuksen, koulutuksen, sairaanhoidon, vanhustyön, julkisen liikenteen, tieverkoston, kirjastojen, puistojen, urheiluhallien ja ties minkä kokonaisuuden tarpeita. Tämä on jokseenkin ahdistava tosiasia. 

Tyttäreni lähettämä linkki eräästä muistopuheesta toi paitsi valoa allekirjoittaneen hetkellisesti apeaan tuokioon myös tähän dilemmaan; saa kyllä haluta sitä, että taidetta tuetaan, vaikka toivookin, että esimerkiksi peruskoulu olisi jatkossakin tähtemme ja että vanhuksemme olisivat hyvässä ja arvokkaassa hoidossa.

Cate Blanchett piti huikean puheen 5.11.2014 järjestetyssä Gough Whitlamin muistotilaisuudessa. Whitlam oli Australian 21. pääministeri joulukuusta 1972 marraskuuhun 1975. Gough Whitlamin ollessa pääministeri hänen hallituksensa alkoi toteuttaa mittavaa uudistusohjelmaa, jonka Whitlam oli julkistanut puolueensa vielä ollessa oppositiossa. Uudistuksilla pyrittiin reilumpaan yhteiskuntaan, takaamaan merkittävimmillä elämän alueilla kansalaisille aikaisempaa yhtäläisemmät mahdollisuudet sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Korkea-asteen koulutuksen lukukausimaksut poistettiin, yksinhuoltajavanhemmille ja kodittomille alettiin maksaa tukea. Kuolemanrangaistus poistettiin valtakunnan tasolla ja käytännössä Australiassa ei ketään enää tämän jälkeen ole tuomittu kuolemaan. Äänestysikäraja laskettiin 18-vuoteen.

Whitlam oli humaani mies, joka myös työskenteli eriarvoisuutta vastaan. Australian nykyhallituksen agendalla on hyvin vaikeaa nähdä mitään, mikä vilpittömästi pyrkisi vastaavaan. Blanchettin puheenvuoro oli kiitospuhe ja hän nosti esiin niitä tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tähtääviä uudistuksia, joiden isä Whitlam oli ollut ja joiden myötä voimaantulleista eduista Blanchett itse sanoi nauttineensa. Puhe näytti olleen kiusallista kuultavaa Australian nykyiselle pääministerille ja oikeusministerille.

Suorana Gough Whitlam –lainauksena Cate Blanchett luki seuraavan tekstin*), joka mielestäni kiteyttää taiteiden merkityksen yhteiskunnassa parhaalla mahdollisella tavalla; sosiaalisten uudistusten tavoitteena on luoda yhteiskunta, jossa taiteet sekä henkiset ja älylliset arvot voivat kukoistaa. Miten upeaa on, kun vahvan sosiaalisen omantunnon mies puhuu viisaasti ja kauniisti myös taiteista ja muusta älyllisestä kehityksestä!

*) He said of his government:

"In any civilised community, the arts and associated amenities must occupy a central place. Their enjoyment should not be seen as remote from everyday life. Of all the objectives of my government, none had a higher priority then the encouragement of the arts - the preservation and enrichment of our cultural and intellectual heritage. Indeed I would argue that all other objectives of a Labor government social reform, justice and equity in the provision of welfare services and educational opportunities have as their goal the creation of a society in which the arts and the appreciation of spiritual and intellectual values can flourish. Our other objectives are all means to an end. The enjoyment of the arts is an end in itself."

Täysin Whitlamin maailmasta ja Blanchettin puheesta irrallaan tai ehkä jopa ristiriitaisestikin totean, että mielestäni taiteiden tukemisen yhteydessä ei nykyään voi sulkea pois yritysyhteistyötä. Onko yritysten mukanaolo taidehankkeissa sitten pakollinen paha vai muukin kuin taloudellinen mahdollisuus? Snobbaileeko yritys, jos se esimerkiksi sairaalan sijaan tukee taidelaitosta tai –tapahtumaa tahi perustaa (säätiön kautta) ihan oman museon?

Taidehankkeisiin yritysyhteistyö on tullut jäädäkseen ja hauskaapa on, jos yritykset näkevät taiteen tukemisen nimenomaan siten, että osittain myös yritysrahan avulla taide kuuluu kaikille ja taiteen tekeminen voi olla varteenotettava ja kokopäiväinen ammatti. Yhteiskunnan vastuulla on tukea monipuolista taidetta, lähiöprojekteista kansainvälisesti kiinnostaviin kokonaisuuksiin. Rakennus edellä ei toivottavasti koskaan, mutta konseptin kautta kuitenkin; konseptin profiilissa arkkitehtuurilla voi olla isokin merkitys. 

Yritys taas voi valita valtavasta ja koko ajan muuttuvasta taidekentästä itselleen sopivan, sillä oikea partneri tai taiteen alue löytyy varmasti. Toisaalta oikeakin on väärä, jos kattava yhteistyön hyödyntämissuunnitelma ei kuulu sponsorointipäätöksen perusteluihin.

Yhtälailla taidetalo tai –hanke voi saada yritysyhteistyöstä paljon muutakin kuin riihikuivaa rahaa tai vaikka mediatilaa, jos sekin on utelias kuuntelija ja keskustelija; ehkei yritysväen puuttuminen taiteen sisältöön ole hedelmällistä, mutta esimerkiksi markkinoinnista ja muusta myynnin edistämisestä  bisnesporukalla saattaa olla paljonkin annettavaa. Sitä paitsi innostunut ja sitoutunut sponsori puhuu kumppaninsa asiaa mielellään ja vuolaasti.

Taide on tahtoasia. Elinehtokin.

Antakaa mun kaikki maksaa.

Eesti on kiinnostava maa, jossa olisi takuulla paljon koettavaa. Monella suomalaisella on siellä mökki. Jotkut maanmieheni saivat takaisin suvulleen aikaisemmin kuuluneen kartanon, talon tai maa-alueen Eestin palauduttua itsenäiseksi vuonna 1991. Symppaan Eestiä.

Thaimaa on varmasti kaunis maa, kuten niin monet suomalaisetkin sanovat. Thaimaalaiset ovat ilman muuta nimenomaan vieraanvaraisia ja tykkäävät vilpittömästi turisteista. Minua kiinnostaa Thaimaassa kansalaisten tapa osoittaa mieltä ja nousta eturintamaan, kun poliittinen ilmapiiri sitä näiden mielestä vaatii. Thaimaa on takuulla nasta mesta, uskon tämän kokemattakin.

Eesti on kiva. Thaimaa on kiva. En sittenkään tässä taannoin tykännyt, että Marimekon Unikko-muistikirjat oli valmistettu Eestissä ja Siirtolapuutarha-kulho Thaimaassa. Minusta on hienoa, että väki työllistyy muuallakin kuin Suomessa, ei siinä mitään. Mielestäni on myös suotavaa, että tavara ja ihmiset liikkuvat mahdollisimman vapaasti pallollamme. Suomalaisten etu ei mene muiden maailman ihmisten edelle. Jossain nähdään aina vaan nälkää, toisaalla soditaan – yhteinen ongelmamme, meidän kuuluu välittää ja auttaa. Kuitenkin olisin juuri tuolloin taannoin ilahtunut, jos suomalainen ikoni olisi ollut vielä enemmän suomalainen.

Toukokuussa tiesin, että muutan kesäkuussa Melbournesta kotiin Helsinkiin, tarvitsin Australian kavereille ja opettajille, valmentajille ja sen sellaisille lahjoja. Ei ollut aikaa tilata, piti löytää paikan päältä. Jos olisin (ollut) ruotsalainen ja haluaisin jotain maahan liittyvää, tehtävä olisi helppo.  Ikea ja H&M löytyvät Melbournesta molemmat. Ruotsalaisia brandeja, ei niinkään ruotsalaisia tuotteita, mutta huokeaa ja monenmoista valittavaa. Jo ruotsalaisuus itsessään on Australiassa profiloitunut, esimerkiksi neljän vuoden takainen kuva yllä aukeaa tasapuolisesti kaikille. Abba-kirjoja ja –levyjä, niitä piisaa. Nokkelaa olisi Ruotsin Minnalta ollut antaa esimerkiksi jotain Björn Borgiin liittyvää; 11-kertainen Grand Slam –voittaja pelasi Australian Open –kisassa vain kerran, 1974, koska ei kertoman mukaan pitänyt pitkistä lentomatkoista.

Marimekko avasi ensimmäisen oman Australian myymälänsä Melbournen Prahranin Chapel Streetille joulukuussa 2012. Kävin liikkeessä silloin tällöin alueella palloillessani. Liike oli tyylikäs, sisällä ilmavaa (enemmän ahtautta olisin toivonut kertomaan menestyksestä) ja hinnat australialaisittainkin kalliit. Melbournessa myydään paljon käyttömuotoilua. Tyylit ovat moninaiset. Esimerkiksi maassa valmistettua keramiikkaa saa kohtuuhintaan. Liekö tuontitullit syypäinä, mutta ei Thaimaassa valmistettua pientä Marimekon Oiva-kulhoa voi kuin kalliiksi kehua. Ikävää, ettei kulhojen tai mukien printit pyörähdä tarkasti yhteen, vaan rajan näkee heti ja viimeistelyn jäädessä puuttumaan, tuote näyttää halvalta.

Marimekosta minä niitä lahjoja siis sitten ostin. En tiedä, olisiko Suomessa valmistaminen tiennyt parempaa laatua, mutta olisi ollut mukavampaa lahjoittaa nimenomaan kotimaassaan tehty kulho tai kirja. Vaan onko niin, ettei Suomessa tekeminen yhtään kannatta?

Minulla on kaksi hyvää Melbournen ystävää, jotka ovat sisustamisen ammattilaisia ja tuntevat hyvin jopa Marimekko-brandin. He ovat sitä hankkineet itsekin, joten heille Marimekko-tuotteen ostamisessa oli kaiketi eniten tolkkua. Toisaalta he tietävät myös, että valmistuttaminen esimerkiksi Thaimaassa on edullista ja sikäli arvossaan pitämänsä muotoilubrandin yhdistäminen halpatuotantoon saattoi hämmentää.

Toisaalta Marimekko kertoo avanneessa kolmannen Australian kauppansa syyskuussa ja että hyvin pyyhkii, arvioitua paremmin, joten kuka minä olen tässä urputtamaan. En pyydä siirtämään tuotantoa Suomeen, vaikka tottavie toivoisin, että Suomessa olisi jatkossakin myös teollisuutta. Mutta eikö nimenomaan kippojen ja kuppien (ei ehkä kankaiden, vaatteiden tai laukkujen) hintoja voisi laskea ja pyrkiä törkeesti kasvattamaan myyntimääriä niin omien liikkeiden kuin muidenkin kauppapaikkojen kautta? Tai saisiko, kiitosta vaan, jonkun sidekick–linjan, myytäväksi edullisemmin tavarataloissa ja pikkuliikkeissä. Melbourne muodostuu lukuisista pikkukaupunginomaisista osista ja lähiöistä, joissa on paljon kivijalkamyymälöitä, myös keittiö- ja sisustustavaroita on kaupan kosolti. Väittäisin, että pikkuliikkeistä ostetaan joko hyvälaatuista ja tunnettua merkki- tai indietavaraa maksaen enemmän tai kivaa ja nätinnäköistä, esimerkiksi huolimattomasti painettua keramiikkaa, aika edullisesti, ei Marimekko-hinnalla.

PS
Ostin kahdelle lahjansaajalle myös ruotsin kielen sanontakirjan, suomenkielisiähän ei tietenkään ollut. Näiden kahden kohdalla lahjaan oli ainakin nihkeän mutkan kautta rakennettavissa silta. Vaan se siitä.

Pudottelen nimiä. Ehe-ehe.

Selvitin ihan tässä kotona Suomessa iltapuhteiksi erästä kiinnostavaa asiaa ja ohjauduin Just Group –nimisen konsernin sivuille. Just Group –ryppääseen kuuluu myös Just Jeans –niminen ketju. Kun melbournelainen nuori 1970- ja 80-luvulla halusi itselleen nuo muodikkaat peffasta svengaa reisistä soi –tyyppiset pöksyt, hän meni nimenomaan Just Jeans –liikkeeseen. Sieltä niitä saa vieläkin, vankien vaatteita.

Just Jeansin perusti vuonna 1970 Graig Kimberley. Tämän minä opin brightonilaiselta ystävältäni Kirstyltä, joka kertoi sen heti muutettuamme Blair Athol –nimiseen viktoriaanisgoottilaista rakennustyyliä edustaneeseen taloon. Talo rakennettiin 1872 Herra ja Rouva Archibald Menziekselle. Blair Athol on ihana talo suurella tontilla, mutta meidän talossa asuessamme se oli vähän kehnossa hapessa. Kimberleyn aikaan oli varmasti ihan eri meininki.

Uskoakseni juuri Kimberleyt olivat loihtineet vanhasta tallista vieraiden kestitsemiseen oivallisen ns. pool-talon. Talon edustalla on, no niin, pool-allas ja sen sisällä, aivan, pool-pöytä. Kasikytluvun strobovalot ja muut ihmeet olisivat voineet olla ilonamme, jos olisivat toimineet.

Kimberleyn jälkeen talossa asuivat vuodesta 1994 vuoteen 2008 Wilsonit. Yksi ystäväni oli pelannut rouva Wilsonin kanssa tennistä. Rouva oli ainakin silloin ennen tumma ja kaunis. Fernando, joka oli työskennellyt talossa 15 vuotta, taas kertoi minulle, että Wilsonit ylläpitivät taloa ja puutarhaa kunnostuttamalla tiluksiaan jatkuvasti; kun yhtäällä tuli valmista, toisaalla aloitettiin.

Meille taloa vuokrasi Hornin pariskunta. He itse olivat muuttaneet väliaikaisesti takaisin Lontooseen. Tosin muutosta tuli pysyvä; siinä oli sitten avioeroa ja muuta sellaista. Kiinteistönkin myivät. En lähde toisten perhe-elämää tai bisneksiä tässä enempää ruotimaan. Olihan sekin by the wayt aika metka yllätys kun muutettuamme taloon kampaajamme Carole osoittautui vuokraemäntämme hyväksi ystäväksi.  

Seuraavaksi ehkä kaikkein jännittävin juttu. Blair Athol sijaitsee Leslie Grove –nimisen cul-de-sac –kadun päässä. Katu on poikkikatu Were Streetiltä. Were-kadulla kuvattiin tämän tästä House Husbands –nimistä saippuasarjaa ja kerrankin meidän kadulla oli kuvausporukan jalasvessa. Näin, miten vessasta astui ulos yksi sarjan näyttelijöistä, mieti; julkkis kävi pytyllä! Muuta en tiedä, kun en ole sarjaa koskaan katsonut. Tunnistin miehen, sillä olin nähnyt hänet ja kuvansa Logie Awards –TV-palkintogaalassa, jossa kävimme kahdesti haukottelemassa. Vaikka kuulimmehan siellä noina kertoina Katy Perryä, Jesse J:tä ja Bruno Marsia. Esimerkiksi.

Palatakseni Just Groupiin, sitä johtaa herra nimeltään Mark McInnes (Mäkinen / Mäkisen), jonka eroprosessi David Jones –tavaratalon palveluksesta tarjosi ensimmäisensä Melbournen vuotenamme pikkurouvalle, siis minulle, yhden jännittävän oikeusdraaman. Minä en pistä tikulla silmään eli selvitä itse, jos olet utelias. Minä ehkä en yleensä ole. 

KJu, tuo iloinen veitikka.

Kim Jong-un keskeytti Pjongjangin kansainvälisen lentokentän uuden terminaalin rakennustytöt ja määräsi korjauksia, joiden myötä terminaali olisi enemmän Pohjois-Korean ideologian, juche-aatteen mukainen. Siellä hän isänsä ja isoisänsä tavoin viuhtoi oikealle ja vasemmalle, tuo uhkea valtiomies. Tarkennukset ovat Kimin mukaan tarpeen, ettei lispahdeta liikaa muiden maiden suuntaan, vaan pysytään juchen mukaisesti erityksissä. Pidetään omasta brandista kiinni.

Kim Jong-unilla on tukka hyvin, kaikki hyvin. Kokoa arvovallan mukaan sekä keppi tukemaan massaa ja antamaan vaikutelmaa uskottavuuden nimissä mahdollisesti tarvittavista lisävuosista. Kuvissa kansa aina ikäänkuin riemuitsee ja tilattaessa taputtaa käsisään raivoisasti. Sotilaat ja muu lähipiiri taas katselee johtajaansa kokolailla liikuttuneen oloisena, pää joskus vähän kallellaan ihailua osoittaen, aina kunnioittavan näköisenä. Lentokentän palautekeskustelussa Kimin ympärillä tosin kirjoitettiin muistiinpanoja vakavin ilmein otsa tarkkaavaisilla, ei kuitenkaan tuimilla, rypyillä.

Mielikuvani Pohjois-Koreasta on kammottava. Sen brandi on ulkoisesti selkeännäköinen ja vastenmielinen. Terminaalia korjataan, vaikka sen läpi ei valtavia massoja koskaan kulkisikaan. Ebola-pelon vuoksi yksikään turisti ei toistaiseksi saa tulla Pohjois-Koreaan. Eipä maahan tai maasta muutenkaan paljon kuljeskella. Sairaiden hoitamiseen ei Pohjois-Koreassa ole varaa, terminaalin säätämiseen vastaamaan brandin vaateita sitä vastoin on.

Vapaassa maassa Pohjois-Koreasta kirjoitetaan ja sanotaan tällä tavalla ihan mitä huvittaa. En pelkää tai voi sen puoleen toivoakaan, että Kim Jong-un kiinnostuisi mielipiteestäni ja vaihtaisimme ajatuksia. Että minulle kaunopuheisesti opetettaisiin juche-ajatusta tai että puisimme, ovatko ennakkoluuloni oikean- vai vääränlaiset. Jong-un ja allekirjoittanut keskustelisivat kansojen ystävyydestä ja maailmanrauhasta? Niin, minähän en ole oikein asemassa, Jong-un sitä on, armeijan ja puolueen kiistaton johtaja.

Voisinko sitten päästä brandikeskusteluun jonkun tavallisen pohjoiskorealaisen kanssa? Voisin kysyä, mikä hänen mielikuvansa maasta on. Tuskin, jos hän vielä asuisi kotimaassaan. Jos hän olisi paennut nälkää tai vainoa Kiinaan, hän ei ehkä uskaltaisi avautua vilpittömästi. Jos hän taas olisi päässyt Etelä-Koreaan tai muualle maailmaan, hän varmaan kuvailisi taakseen jättänyttä aika suorasanaisesti. Toki riippuen siitä, jättikö henkilö taakseen läheisiä, rakkaita, joiden vuoksi pelätä.

Mitä tapahtuisi, jos Pohjois-Koreassa diktatuuri päättyisi nyt? Varmasti epäuskoa, epätietoisuutta ja sekasortoa, näin aluksi. Köyhyyttä ei pystyisi pyyhkimään pois hetkessä, mutta jo sotilasmenoista voisi varmaan nipistää aika paljon rahaa ruokaan ja villavaatteisiin. Mitäpä sitten, kun sananvapauteen voisi uskoa, miten ihmiset alkaisivat keskustella ja mistä?! Olisiko netti saatavilla osan kansasta käyttöön? Lähtisivätkö vapauden sanansaattajat kuljettamaan lehtiä tai lehtisiä maan syrjiin vai soisiko ainakin radio uuden ajan alkua maan perukoillakin? Alkaisiko verkkoyhteyttä mahdollistavan rakenteen pystyttäminen vimmalla? Kuka olisi etujoukoissa; voisivatko pohjoiskorealaiset itse johtaa joukkoa, muut antaisivat ehkä asiantuntemusta ja rahoitusta?

Ja mitä Pohjois-Korean kansa sitten meille kertoisi? Miten se mennyttä juche-aatetta kuvaisi, millaiseksi määrittelisi maansa historian, miten se näkisi kotimaansa suhteessa maailman muihin valtioihin; mistä se olisi tullut, mihin se haluaisi päästä? Ajatella, jos pohjoiskorealainen päättäisi itse, milloin hymyilee tai heiluttaa kättään! Pohjois-Korean brandi olisi hukassa, mutta tuskin siinä mitään maabrandityötyhmää, anteeksi ”työryhmää”, perustettaisiin.

Rakas päiväkirja, nykyaika on siistii!

Onhan tämä tavattoman hienoa! Kuuntelen nyt Helsingissä australialaista Triple J –radioasemaa siihen saakka, kunnes koulujoukkueen seuraava peli Sofiassa alkaa. Sitten siirryn livestream–kuvavirran vietäväksi ja katson, miten jalkisottelu kulkee.

Mikä siinä on, että pidän Riiasta jotenkin niin paljon enemmän kun Tallinnasta, jossa minulla tosin oli eilen kaverin kanssa ihan älyttömän kivaa. Satelliittikartta auki ja näkymää ihmettelemään; olen vain kahdesti käynyt Riiassa, mutta kaupunki valloitti ja veti tavalla tai toisella heti itseensä. 3D-kartta vie sinne kätevästi taas ja voin tavoitella sitä, mikä Riiassa meikäläistä puhuttelee ja miksi luulen olevani siellä enemmän kotonani kuin Tallinnassa.

Ylenpalttista. Muina naisina voin soitella noita muutamia vinyylilevyjäni tai kuunnella Radio Helsinkiä vanhan ajan malliin. Kukaan ei kiellä kanniskelemasta pokkareita laukussani. Tykkään painetuistakin sanakirjoista, vaikka se kätevin onkin puhelimessani. Säästän repaleiset kartat. Vanhoista leffoista nautin siinä missä uusistakin, tallennus- tai esitysmuodosta viis.  

Afrikan Tähti -pahvipeliä pelasimme tänä kesänä useammin kuin aikoihin. Puinen 1970-luvun flipperi kotiutettiin kymmenen varastovuoden jälkeen, isäntä kunnosti sen ja nyt se on ainoa peli, jonka parissa vietettävää aikaa on pakko (naapurusrauhan) takia välillä rajoittaa. On meillä uusi PS-ohjainkin, eikä FIFAn pelaaminen ole eräiltä mihinkään unohtunut.

Ihan yhtä palkitsevaa on lukea Timo Valjakan mainioita kuvataidearvosteluja digitaalisestikin, ei sormien tarvitse tuhraantua painomusteeseen. Tauluja on kiva suurennella näytöllä. Kiinnostus kokea itse näyttely ei vähene, vaan kyllä se itse asiassa tällä tavalla kasvaa.

Ja se some... Onko pakko alkaa sitä ruotia puolesta, vastaan tai neutraalisti? No ei oo. Ihan kiva, että on olemassa, siinä mitään. Ja tosi hauskaa toisaalta, että ihmisiä saa tavata oikeassa, käsinkosketeltavassa maailmassa sovitusti ja sopimatta, ennestään tuntemiani ja ihan uusia tuttavuuksia sekä sellaisia, joita en koskaan tule tuntemaankaan. Tuijottaminen ja kyttääminen elävässä elämässä - hyvässä hengessä - kunniaan!

Voi olla, että kohta kaksi viikkoa jatkunut vilustumis- tai flunssaoireiden lievä poteminen ja siihen luvatta aloittamani antibioottikuuri ovat herkistäneet, mutta nyt tunnustan joka tapauksessa tällaista suurta onnea näistä runsaslukuisista mahdollisuuksistani.

PS Nuorellamme on muuten aivan liian vähän päällä tuolla myöhäissyksyisellä bulgarialaisella pelikentälllä.