Purjeveneiden armada.
Rahtilaivojen jono. Ihmiset loikoilemassa meriallasta kiertävällä laiturilla.
Jotkut köpöttelevät. Meri on tyyni. Meri myrskyää. Laskuvesi, nousuvesi. Yksi
venyttää, toinen nyrkkeilee. Sisällä juostaan, kolistellaan tankoa, pikkupuntit
nousevat ja laskevat. Kahvakuula heilahtaa, täti pyllähtää pallon päälle
istumaan, setä rotkottaa pallolla (eri pallolla kuin täti). Nuorimies ähisee, tyttö askeltaa.
Työntekijät vaihtuvat useammin kuin asiakkaat. Nyt lähtee paikan päällysmiehenä
kahden vuoden ajan työskennellyt nuorinainen. Työpaikkakiusattuna. Ainakin
meikäläisen eli asiakkaan näkökulmasta pätevä ja kiva ihminen. Ja siis moni
muukin on omien kohta kolmen vuoden aikana päättänyt vaihtaa maisemaa, tai
ainakin työpaikkaa. Miksi hitossa?
Työpaikalle mahtuu
monenmoisia ihmisiä. Kiusaajia ei pitäisi millään mahtua. Mielestäni välillä
saa kiukutella ja vähän diivakin voi olla, jos on työssään tosi hyvä. Keskivertokin tapaa menestyä, jos pärjää hyvin tiimissä – ehkä jopa vahvistaa sitä. Työntekijät saavat ja niiden on pakko olla keskenään erilaisia. Esimiehiä ei pokkuroida, mutta kaikkia pitää kunnioittaa.
Eritoten jos on esimies, alaisia pitää kunnioittaa. Jos eivät sitä muka ansaitse,
mitä ne siellä töissäkään tekevät? Onhan se erikoista rekrytointia, jos yhä uudestaan joukkoon eksyy pätemättömiä pönttöjä - kuka siinä sitten on pöttöjen kuningas, mitähäh?
Minä olen kiusattuna
vihainen täti. Antakaa tänne ylimielinen ja tyhmä ihminen, niin pääni
räjähtää. Mutta en minä sitä ihmistä ala takaisin kiusata. Suutun. Meinasin jo lähteä vetämään kuntosalilta, mutta päädyin vain
tarkkailemaan aikaisempaakin enemmän. Alan kytätä ja katsella kiukkuisesti, jos
jotain vielä kiusataan. Perkele.
Eikö meille riitä, että
hätää kärsivät hukkuvat matkalla Eurooppaan ja Australiaan? Että lapset
kuolevat sissisodassa? Tytöt eivät pääse kouluun ja tehtaat romahtavat, köyhät
työläiset kuolevat? Eikö sekään piisaa, että jossain ei saa mistään mitään
tietoa, monessa paikassa ei todellakaan kannata sanoa, mitä ajattelee – jos ajattelee
eri tavalla kuin valtaapitävät? Eikö luonto jo ole itsessään arvaamaton? Emmekö
vauhdikkaasti pilaa tulevien sukupolvien mahdollisuudet elää maasta ja maalle?
Pitääkö meidän hyväosaisten tämän kaiken lisäksi vielä kiusata toisiamme?
Eikö meille jumalavita mikään riitä? Ja tämä ei tarkoita sitä, ettenkö minä
saisi toisinaan olla pahalla tuulella! Ja nyt kyllä olenkin!
PS Televisiossa näytettiin juuri tunteellinen puhe yhdenvertaisen, reilun avioliittolain puolesta. Nimenomaan - annetaan nyt hyvänen aika sentään kaikkien toisiaan rakastavien aikuisten ihmisten mennä naimisiin keskenään (siis yksi yhden kanssa)! Pitääkö minun suuttua vieläkin enemmän?
