sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Viimeinen telco

Nainen on istunut tässä pian kaksi vuotta. Tai ehkä hän on välillä tehnyt paljon muutakin. Mutta on hän istunut niin paljon. Nainen on enää vain video itsestään.

Kesken kaiken hän kulkee uneliaan käytävän kautta loppilaiselle metsätielle. Siellä hän pysähtyy kesäyössä katsomaan taivaalle, kun nyt jo kauan sitten kuollut isoäiti lausuu: “Kuu, vastaa kuu, onko siellä niittyä vihantaa, jossa sinikellot aaltoaa.”

Joku näytön ruudulla näkyvistä nimimerkkipallukoista sykkii, kokouksessa puhutaan. Nainen säpsähtää ja kiskaisee itsensä väkivalloin parempaan ryhtiin. Vain lysähtääkseen pian uudestaan kasaan. Kuulokkeet ovat pudonneet, yksi pöydälle ja toinen lattialle. Se toinen löytyy työtuolin virkaa toimittavan jumppapallon alta. 

Nainen nostaa kuulokkeet ja panee ne takaisin korviinsa. Hän ei tiedä, onko nukkunut silmät avoinna vai suljettuina. Kamera on kuitenkin ollut koko ajan päällä. Kukaan ei ole huomannut tai välitä, ei kommentteja tai tirskahtelua.

Nainen kuulee edelleen puhetta ja näkee näytöllä vaihtuvan esityksen sivut. Hän katsoo niitä, mutta kahdessa vuodessa sähkö on tehnyt katseesta vetisen. Kosteiden linssien läpi nainen katselee esitystä tiukasti ja pinnistelee ymmärtääkseen paremmin.

Nainen pärskähtää ysköksen käsivarteensa ja sanoo hiljaa kuin vain itselleen: “Eiköhän tämä ollut tässä.” Hän painaa Leave-buttonia, laskee tietokoneen läpän ja painaa otsansa koneen päälle.