Palaako?

Muutama vuosi sitten istuin pariisilaisessa korttelikahvilassa. Oli kevät tai syksy ja ilma suomalaiselle lämmin. Kahvilan, tai ehkä paikka oli enemmän baari tai pieni bistro, ovi aukesi tämän tästä ja sisäilmaan sekoittui kaupungin tuulta. Suomessa ei tuohon aikaan enää tupakoitu sisällä julkisissa tiloissa, mutta tuossa pariisilaisessa taukopaikassani paloi vielä kessu. Ilma ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tunkkaiseksi, eikä tupakointi häirinnyt, vaikka itselläni ei palanutkaan. Ajattelin, ettei se nyt niin hirveää ollut se baarissa tupakointi. Ja olihan ulkona kadulla kessuttelevat ryhmät melko omituisen näköisiä sekalaisia sakkeja; aikuiset tupakat hyppysissä muiden arvostelevien katseiden alla kuin teinit Arkadian Yhteislyseon ulkopuolella 1970-luvulla.

Australiassa lanseerataan uusi laki, joka kampittaa tupakkayhtiöt. Lain mukaan savukkeita myydään täällä jatkossa brändittömissä pakkauksissa "plain package". Valmistaja ja merkki saa lukea vain huomaamattoman pienellä. Markkinointimahdollisuudet ovat muutenkin vähissä ja uuden lain myötä tupakkateollisuudelle jäänee lähinnä vain mahdollisuus yhteistuumaiseen menekin edistämiseen, mitä se nyt sitten voisikaan olla.

Tupakka tappaa. Kaikki eivät siihen kuole, mutta terveellistä tupakointi ei ole edes pienissä määrin. Kukaan ei tarvitse tupakkaa, mutta monen on pakko polttaa sitä, kun eivät irtikään pääse. Jokainen tupakkateollisuuden palveluksessa oleva länsimaalainen ihminen tietää tupakkatuotteiden vaaroista. Emme hyväksy sitä, että Afganistanissa viljellään ikään kuin hengen pitimiksi ooppiumia, eikä meidän pidä hyväksyä tupakkateollisuuden selitystä, että monet maanviljelijät olisivat muka riippuvaisia tupakan viljelystä. Silkkaa roskapuhetta, jolla puolustellaan moraalisesti rikollista toimintaa.

The Age -lehdessä oli eilen yli kahden ja puolen ison sivun (broad sheet) kokoinen artikkeli siitä, miten tupakkateollisuus taklaa tupakan täyskieltoon tähtääviä länsimaisia toimia. Lehdessä esitellään mm. neljävuotias Dihan Sumatralta. Dihan polttaa 25 savukkeen askin tupakkaa päivässä, hän on tupakoinut 2,5 -vuotiaasta alkaen. Indonesiassa lasten tupakointi on yleistä ja lähinnä indonesialaisten kretek-savukkeita myydään koulujen välittömässä läheisyydessä. Kuitenkin myös länsimaiset jättiyhtiöt ovat lehden mukaan viimeisen 10 vuoden aikana aktivoituneet Indonesiassa, jossa on ollut ja on edelleen nähtävissä vahvat ja kehittyvät markkinat. Naisten osuus tupakoinnista on ollut perinteisesti pientä, mutta naisten aikaisempaa itsenäisemmän aseman myötä naissegmentti vahvistuu tupakkamarkkinoilla. Sama näkymä maalataan Intiasta ja Kiinasta, jossa tupakkamonopoli on valtiolla. Maailman tupakkajätit pyrkinevät rynnimään maailman köyhiin kolkkiin ja rohmuamaan niin paljon voittoa kuin mahdollista siihen saakka, kunnes valistus saa myös kyseisillä markkinoilla nykyistä tukevamman jalansijan. Oikeus voittaa vääjäämättä ja tupakkateollisuus on joka tapauksessa tuomittu kitumaan.

Hyvinvointivaltion aikuisella on vapaus päättää tupakoiko vai ei. Meitä siunataan sivistyksellä. Vaikka nikotiini koukuttaakin, päässee aineesta eroonkin, sillä apuaineita ja vertaistukiryhmiä piisaa. Kun köyhän maan pikkulapsi voi itse ostaa edullisia savukkeita, joiden kokee tuovan hyvänolon, hän polttaa (ja ylläpitää tupakkateollisuuden tulovirtaa), kunnes kuolee - todennäköisesti hyvin nuorena. Siitä voitaneen olla monta mieltä, voiko savuke olla komean miehen tai kauniin naisen pitkien (kellertävien) sormien välissä tyylikäs, mutta rööki raukeannäköisen pikku Dihanin kädessä on tuskin kenestäkään viehättävä näky. Taas on käynyt niin, että meistä pidetään huolta ja ne muut maksavat laskun.

Yksikään tupakkateollisuutta palveleva ei ole syytön ja yhtymäkohdat sopranoksien liiketoimiin ovat ilmeiset. Tupakka pois pariisilaishuulilta, savuke palamaan sumatralaislapsen suuhun.

Kevääseen on enää muutama päivä. Sää on aurinkoinen ja lämpötila nousee päivän mittaan lähelle kahtakymmentä. Helsinkiläinen aamuyö on lämmin, viikostanne tulee sateinen. 

PS Dihan ei The Age -lehden mukaan polta paikallissavukkeita, vaan merkkiä, jonka omistaa kansainvälinen jättiyhtiö. 

Pitkät koulupäivät ja pitkät välitunnit.

Suomalainen koulutus on huippuluokkaa. Lapsista valtaosa selviää koulusta kunnialla; lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen sujuvat mainiosti. Suomalaisella opettajalla on taskussaan maisterin paperit. Suomalaista koulutusjärjestelmää ihaillaan maailmalla. Olin siitä ylpeä asuessamme Norjassa 2003 ja 2004 sekä nyt Australiassa, josta Victorian osavaltion koulutusvastaavia on vastikään käynyt tutustumassa suomalaiseen koulutusosaamiseen. Uskoisin, että suomalaisista kouluista opittua voi siirtää tänne vasta sitten, kun opettajien koulutusvaateet vastaavat enemmän toisiaan; nyt Victoriassa pätevöityy ainakin ala-asteen opettajaksi vuoden kurssilla.

Koulu ei ole huvipuisto, eikä siellä tarvitse olla huvittavan hauskaa. Norjalaiset ja ruotsalaiset lapset menevät mieluummin kouluun kuin suomalaiset. Ainakin norjalaisessa koulussa vaikutti olevan hauskempaa kuin suomalaisessa; lapset lähtivät sinne melko hyväntuulisina, vaikka norjan kieli ei aivan sama olekaan kuin lasten toinen kotikieli eli ruotsi. Vastentahtoisesti aloin myöntää, että akateeminen osaaminen, josta olen suomalaisena aina ollut kovin otettu, ei olekaan ainoa tärkeä asia lasten kouluarjessa. Viihtyminen koulussa auttaa arjessa. Sitä paitsi ainakin ruotsalaisen koulun kasvatit pärjäävät myöhemmin maailman turuilla, eri aloilla loistaen.

Suomalaiset lapset itsenäistyvät varhain, ainakin australialaisiin lapsiin ja nuoriin verrattuna. Itsenäistyminen on myönteinen osa kehitystä. Mutta täytyykö sen alkaa niin varhain, että kaupungille ilman vanhempien seuraa aletaan vonkua jo alle kymmenvuotiaana. Ja onko siihen pakko liittyä muotitietoisuus ja brändien ulkoluku jo alaluokilla. Asioita voi tarkastella usealta eri kantilta ja näin on myös koulupuvun laita. Ennen Australiaan muuttoamme ajatus koulupuvusta tuntui omituiselta, vanhanaikaiselta ja lasta kahlitsevalta. Koulupuku on kaikkea muuta; se vapauttaa paitsi aamut "mitä pukis päälle" -pohdinnoista myös (ajatus)kapasiteettia muodikkuuden arvioimisesta aktiiviseen välituntikohlaamiseen. Nuoret luovat trendejä sittenkin, mutta muoti ei muodostu olennaiseksi osaksi pienten lasten arkea.

Osalle eurooppalaisia täkäläisen koulumme opiskelutahti vaikuttaa olevan liian heppoinen. Ero suomalaiseen kouluun on suuri neljänteen luokkaan asti. Sitten opiskelutahti alkaa kiihtyä ja ainakin osittaista kirimistä tapahtuu. Läksyjä on enemmän kuin aikaisempina vuosina ja ne eivät enää vaikuta lapsellisilta. Toisaalta projekteista ja kokonaisuuksista pidetään edelleen kiinni. Lapsi oppii jo varhain tutkimaan asioita itsenäisesti ja toivottavasti hahmottamaan esimerkiksi sitä, miten luonnonkatastrofia voi tutkia eri näkökulmista ja miten koulussa opittua ja opittavaa voi hyödyntää asioiden pohtimisessa. Edelleen 11-vuotias lähtee joka aamu kouluun hyvillä mielin, kravatti vinossa ja välituntipallo repussa. Jos lapselta kysyy koulupuvusta, puku saa välittömän tuomion. Jos häntä pyytää arvioimaan koulukäyntiä Suomessa koulunkäyntiin täällä, Suomi voittaa. Mutta jos ei kysy, vaan tarkkailee itse, huomaa toisenlaista. Totuus ei liene yksiselitteinen, vaan lapsen näkökulmasta hyvää ja vähemmän kivaa löytyy kummankin mantereen koulupäivistä.

Jos minun pitäisi valita olemassaolevista koulutusjärjestelmä kaikille maailman lapsille, valitsisin suomalaisen systeemin. Koulu on kuitenkin ennenkaikkea oppimista (ja oppiminen elämää) varten. Lasten elämät poikkeavat paljon, mutta periaatteessa tasavertainen koulutus on merkittävä tekijä tasoittamaan eriarvoisuutta. Australiassa keskustellaan kiivaasti julkisten ja yksityisten koulujen saamasta rahoituksesta. Suomalaiselle keskustelu on ajatumassa absurdiksi; yksityisten koulujen tukirahojen vertailu "dollaria dollaria vasten" vaikuttaa ihan pöhköltä; eikö valtion erityisenä mielenkiinnon kohteena pitäisi vahvistaa julkista koulua niin, että se olisi hyvin varteenotettava vaihtoehto. Nyt vaikuttaa siltä, että jokainen edes mitenkuten kynnelle kykenevä perhe rahoittaa lapsen koulunkäynnin yksityisessä koulussa, vaikka velkarahalla. Voi olla että lapsen koulu on yksi perheen statussymboleista, mutta järkiperusteluna käytetään sitä, että yksityisen ja julkisen koulutuksen tasoerot ovat yksityisen sektorin eduksi suuret. Eikö tästä pitäisi nimenomaan päästä pois. Ainakin "Labor"- puolueen pitäisi vimmatusti puolustaa julkista koulutusjärjestelmää ja ylipäätään julkisten toimintojen jatkuvaa parantamista tasa-arvoa puolustaen, vaan niin ei täällä aina vaikuta olevan.


Lakanat kuivuvat nätisti seitsentoista asteisessa talvisäässä. Helsingissä elokuinen sudentunti on sekin leuto ja lempeä.

Ehkä ymmärrän sinua, Tony.

Yöpöydälläni on kasa lukemattomia kirjoja, mikä on suuri onni. Minulla on aikaa vaikka millä mitalla. Voin lukea kaiken, mitä joku väittää mielenkiitoiseksi. Kaiken, mitä kirjakaupan hyllyreunalla suositellaan ja kaiken, mitä mieleen tulee. Yöpöydällä on proosaa, mutta nykyään luen myös asiakirjallisuutta ja jopa elämänkertoja. Melkein kaikki viimeisen vuoden aikana lukemani asiakirjallisuus on liittynyt taiteeseen, digitaalisuuteen, markkinointiin tai näiden sekamelskaan. Riemukkaita lukukokemuksia ovat olleet esimerkiksi Lawrence Lessigin "Remix" ja Frank Rosen "The Art of Immersion". Suosittelen näitä kirjoja. Nyt olen puolessavälissä Walter Isaacsonin Steve Jobs -elämänkertaa.

Olen löytänyt uudestaan myös TV-sarjat. TV-suoltaa ohjelmaa lukemattomilta kanavilta koko ajan. Emme tallenna koskaan mitään. Lapset hoitavat itselleen nopeasti ja kätevästi tarpeellisen TV-sisältölisän verkosta. Minä haluan esineen ja ostan kaupasta levyjä. Kuljetan levyjä ja tietokonetta ympäri taloa ja tarpeen mukaan muuallekin. Kotona elävä kuva on loistosisältö silloin, kun lajittelee pyykkiä, silittää tai tekee ruokaa. Uudessa kodissamme oikea televisio ei näy pesukoneen tai lieden äärellä puuhailevalle kodin hengettärelle, minulle. Mutta nyt kun olen taas löytänyt televisiosarjat, olen viihdyttäytynyt ja onnellinen. En kaipaa enää uutiskanavaa, vaikka se taukomatta kertoisikin tärkeää asiaa. 

Ilman kotiäitiyttä en ikinä olisi tarttunut asiakirjallisuuteen. Kun olin töissä, en viitsinyt tehdä suurta numeroa siitä, että luin aina ehtiessäni vain kuvitteellisia tarinoita. Suositeltujen markkinointiopusten lukemiset jäivät korkeintaan suunnitteluasteelle. Itse asiassa tiesin, etten lukisi sitä, vaikka joskus jonkun asiakirjan sainkin. En ollut saattanut loppuun yhtään liike-elämän kirjaa sitten Kauppakorkeakoulun, josko luin niitä kunnolla tai loppuun sielläkään. Vuosi sitten suorittamani melbournelaisen opintopyrähdyksen tärkein anti oli se, että aloin pitää hyvin kirjoitettua asiakirjaa viihdyttävänä. 

Tämä johtuu olotilasta, ajasta ja välimatkasta.  Kun päivät kuluvat verkkaisesti, kokolailla verkkarityyppisissä vetimissä, bisnesmaailma konsepteineen ja viestintä murroksineen alkaa taas kiinostaa. Anna kotiäidille kirja, hän kyllä lukee sen (jos se on hyvä).

En kesäkuussa 2012 ollut nähnyt ainoatakaan "Mad Men" -jaksoa. Nyt olen tilassa, jossa neljännen tuotantokauden DVD-boksin extratkin katsottuani löysin pakosta silityskaveriksi vanhan ystävän, Tony Sopranon. Kun "The Sopranos" lanseerattiin Suomessa isotkin lapsemme olivat vasta pieniä koululaisia, eikä sarja sopinut heidän silmilleen. Sarjan alun sain vielä hyvin katsottua, sillä lapset olivat yleensä hyvätapaisesti nukkumassa, mutta myöhemmin otteeni lipsui pahoin. Aloitan nyt uudestaan ja katson miten pitkälle pääsen kahdessa kuukaudessa. "The Sopranos" -jaksojen uudelleen katsominen on ollut mielessäni senkin vuoksi, että asumme nyt kaupungissa, jossa suurenmaailman järjestäytynyt rikollisuus on sanomalehtien perusteella täyttä totta. Lokakuun puolessavälissä vaihdan kuitenkin Tonyn Doniin, sillä silloin kaupasta saa "Mad Men" Season 5 -paketin! Tony Soprano, Don Draper tai Steve Jobs ovat mielenkiintoista ja viihdyttävää seuraa, mutta on mukavaa kun heidät voi myös mielivaltaisesti sulkea ulos. Meidän kotona asuu oikeasti paljon miellyttävämpää väkeä, uskoisin. 

Näen henkilöni Ken Cosgroven, Ida Blankenshipin ja Betty Draper / Francisin yhteiskloonina, toivottavasti se on ihan ok. Sadekin juuri loppui, mutta maanantaihin asti lämpötila on säälittävästi korkeimmillaankin vain jokunen aste kymmenen yläpuolella. Ensi viikolla onneksi lämpenee.

Helsingissäkin on ihan kiva ilma. 

Mutta kenelle kellari kuuluu?

Istuin tällä samaisella tuolilla tietokoneen ääressä. Kello oli kaksitoista, päivällä. Kenenkään muun ei pitänyt olla talossa. Yläkerrassa on kolme vessaa. Jossain niissä vessanpöntön kansi sulkeutui pamahtaen. Menin ylös. Kuulin suihkun äänen. Poikien kylpyhuoneessa juoksi vesi valtoimenaan.

Talon alimmassa kerroksessa on kellari. Vuokrasopimukseen sisältyy kyseinen tila viinikellareineen. Meillä ei vaan ole kellarin avainta. Välittäjä on omien sanojensa mukaan yrittänyt monta kuukautta saada sen. Asumme kolmatta kuukautta talossa, jonka kellaria emme ole nähneetkään. 

Tuuli puhaltaa yläkerrassa talon läpi. Ikkunaluukut paukkaavat. Kylpyhuoneiden ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen. Alakerrassa pääoven edessä olevalla sorakentällä rapisee, vaan sitten kukaan ei tulekaan. Meidän makuuhuoneessa yläkerrassa kuulee lapsen huutoa, joka ei kuulu minnekään toisaalle vanhaan taloon. Pihaan johtava rautaportti toimii kaukosäätimellä tai ihan mielensä mukaan.

En pystynyt sulkemaan suihkua. Soitin välittäjälle ja keskustelin putkimiehen kanssa. Lupasivat tulla pian. Menin portin vieressä olevalle päähanalle ja käänsin sen kiinni. Palasin taloon; suihkusta valui edelleen raivokkaasti vettä.

Toisinaan ajattelen, mitä jos... Jos kylyhuoneesta tuulen sijaan tuleekin vieras olento, ihminen tai joku samanoloinen. Viedessäni pimeällä roskia roskahuoneeseen (roskat lajitellaan kahteen astiaan, joista yksi kärrätään kadun varteen kerran viikossa toinen joka toinen viikko) minulta usein putoaa jotain, esimerkiksi muovinen maitopullo. Mitäpä jos nostaessani sitä maasta sen vieressä onkin vieras jalkine. Talossa on paljon kaappeja; mitä niissäkin kaikissa piilee? Näenkö vielä joskus mustan viitan hulmahtavan isossa pimeässä puutarhassa?

Lasten äänet ovat kotoisin läheiseltä pihalta. Huomasin niiden kuuluvan myös ollessani ulkona makuuhuoneen kohdalla pihaa. Ikkunat ovat yksinkertaiset; ne ovat kauniit ja vanhat, mutta niistä vetää vimmatusti - siinä vedossa heiluu raskaampikin ovi tai pytyn kansi. Suihku oli rikki ja nyt jotenkuten korjattu. Päähana hyvin vanha ja vesilaitoksen pitäisi vaihtaa se. Sora kaiketi rapisee opossumin tai ketun alla. Onhan noita eläimiä. Kaappeihin mahtuu vain melko pieniä henkilöitä tai olioita; eivät siis voi olla kovin vaarallisia. Olemmehan perheessämme kaikki melko vahvoja.

Omistajan mukaan kellarissa on viininsä. Miksi niitä vielä sielä säilötään ja mitä välittäjä tekee, kun ei tavoita omistajaa? Ei mitään? Kuka selvittää kellarin arvoituksen? Ja mitä sitten, kun kellari on tarkistettu ja olemme joko saaneet tilan vihdoin haltuumme tai vuokrasta alennuksen? Mitä hauskaa missään sen jälkeen on, kun kummituksia ei ollutkaan?

Päivystän aamupäivällä hankitussa tennishiessäni iltapäivän auringon lämmittämässä talossa. Kävin juuri kuulemassa portin korjaajan loppuraportin. Menin samaa matkaa tervehtimään vesilaitoksen kavereita; päähanamme tänään vaihtanut saman laitoksen huoltomies oli saanut aikaiseksi mittavan vuodon. Kadunpätkämme on liki veden varassa ja vedenjakelu poikki ainakin neljä lisätuntia jo kuluneen kahden lisäksi. Talviasteita 16.

Onko elokuisessa helsinkiläisaamussa vain seitsemän astetta? Se on kesällä liian vähän. Onneksi lapset pääsevät pian kouluun lämmittelemään...