Eilen aamulla ehdin
kotona tehdä kaksi kahvia isännälle, itselleni en ensimmäistäkään. Kodin hengetär. Hätä ei ollut
tuonnäköinen, sillä olin kahvilassa jo ennen yhdeksää. Tiesin, että kaksi
espressoannosta olisi liian vähän ja koska kahvila oli melkoisen täynnä, oli
tilattava heti riittävästi. Pyysin tarjoilijalta apua: ”Haluan paljon ja
vahvaa, mitä teemme?” Hän vastasi: ”Toisinaan jotkun tilaavat kulhon kahvia.
Siinä on ymmärtääkseni viisi annosta.” Koska olen käyttäjä, tiedän hyvin, mitä
”five shots” tarkoittaa – se on viisi espressoannosta. No mutta, sehän
kuulostaa oikein hyvältä ja kivalta, tilaan sellaisen. Kulho oli pienempi kuin
omat aamukahvikulhoni, mutta annos oli täyteläinen ja hyvin tyydyttävä. Totesin
ystävälleni, että mitäpä jos hörppäsen toisen samanmoisen ja sitten rupeamma
yrityksiä perustamaan. Annos antoi hienon potkun ja hetkellisen kaikkivoipan
tunteen. En unohda sitä koskaan ja tarpeen tullen hoidan itseni uudestaan
aamukuntoon samalla satsilla.
Vietin pääsiäisen
tietämiin lasten kanssa viisi ihanan kaunista päivää Fijillä, Mana Islandilla.
Saari on melko luonnonvarainen ja hotellialueen mökit yksinkertaisia.
Ravintoloita on kaksi keskitasoista, minkä lisäksi alueella palvelee
jäätelökoju ja allasbaari. Kaikkea muuta ruumiin ravintoa on aivan riittävästi
ja tarpeeksi maittavaa, mutta kahvin kanssa oli valitettavia ongelmia.
Aamukahvista se jo alkoi. Erikoiskahveja ei voi tilata ja tavallista
kannukahviakin joutui tavan takaa odottelemaan. Päiväaikaan kahvia sai vain
yhdestä ravintolasta, eikä se sielläkään kovin kummoista ollut. Kahvihampaan kolotus ei ole ihmiskunnan ongelmista vakavimpia. Sittenkin
se pikkuisen harmitti. Anteeksi.
Melbourne hemmottelee
kahvin ystävää, eikä pettymyksiä juuri satu kohdalle. Kahvi- ja
kahvilakulttuurin mantereelle ovat istuttaneet italialaiset siirtolaiset. Perintö on vahva ja tumma. Kahviloita ja baristoja esitellään lehtien
palstoilla ja esiteltävää totisesti riittää, sillä kaupunki on kuin monen monta yhteen kasvanutta pientä kylää lukuisine kahviloineen. Pienenkin kadunpätkän varrelle riittää
kotoisia kahvilakonditorioita ja juna-aseman portilla palveleva pikkuputiikki sekä kaikkea siltä väliltä. Laatujuomaa saa kaikista. Esimerkiksi matkatessani viime vuoden puolella
junalla ja raitiovaunulla yliopistolle olisin pystynyt tyydyttämään kahvihimoni
joka etapin alussa tai lopussa, ihan missä vaan. Yleensä kuitenkin vetäisin
iltahuikan vasta päätepisteessä juurin ennen luentosaliin menoa. Ja hyvää oli,
vielä parempaa teki.
Isäntä osti kolme
Starbucks-kirjaa kerralla, sillä sai edullisesti määrätarjouksella Amazon-kaupasta. Lepäsivät hallin pöydällä, koska hänellä ei sitten liennytkään niille
aikaa. Tönin niitä aikani, mutta viikko sitten otin ensimmäisen lukemistooni.
Se oli hyvä ja huono päätös. Hyvä
sikäli, että kiinnostuin uudestaan kansainvälisistä ketjuista
mahdollisuuksineen ja haasteineen; odotan, mitä Howard Schultz on
kirjoittanut kirjoista kolmanteen, joka on julkaistu viime vuonna – oletan
aikain olevan tyystin toisenlaiset nyt kuin 1980-1990-luvulla, jolloin
Starbucks oli innovatiivinen, ihmeellinen ja innostava. Huonoa ja
huolestuttavaa taas on se, että nyt kahvi on mielessä tavattoman usein. Ja
eritoten eilisen jälkeen, kun kahvi assosioituu viiden annoksen
aamumaitokahviin. Iltapuolesta jo ajatuskin vapisuttaa. Vaan kerroinko, että
se oli sittenkin hirmuisen hyvä annos?
Melbourne luuli jo syksyn
tulleen, vaan tänään tuli sukkahousuissa ja saapikkaissa kuuma. Helsingin kevät
yrittää kivuta meidän keliä kiinni. Tsemppiä Helsinki!
