Käypä vuokra?

Rouva Robyn Smith saapuu sisään salonkiin. Hiukset on suoristettu eilen iltapäivällä. Kynnetkin on vielä melko hyvin, eihän niiden laittamisesta ole vielä viikkoakaan. Ne on siitä huolimatta tarkoitus kunnostaa taas, siihen Rouva Robyn Smithillä on aivan erityinen syy.  Mutta vain manikyyri tänään.

Sääri-, kainalo- ja intiimialueen karvat on poistettu viime perjantaina, tänään on torstai. Karvankasvu ei ole niin kovin nopeaa, että jo tarvitsisi uusia. Kelpaa. Huulten botoksi on vasta kolmatta päivää. Huulet ovatkin uhkeat ja rouvan mielestä kauniit. Korvien takana on pienet arvet kasvojen ihon kiristämisestä viime vuonna. Personal trainer –harjoitteluavustajan rouva Robyn Smith tapasi viimeksi toissapäivänä. Pylly on piukka, vyötärö hoikka ja ryhti suora.  Mutta kaikkein tärkeintä on hymy. Robynin hymy on herkässä (hampaat valkaistaan puolivuosittain) ja hänellä on aina ystävällinen sana ihan melkein jokaiselle. Vaikka onkin kaunis, nuorehko, varakas ja suosittu, voi silti kylvää iloista mieltä ympärilleen. Itse asiassa niin Robynin mielestä on suorastaan velvollisuus tehdä.

Robyn hymyilee sisään salonkiin. ”Yes, I’ll be with you in five minutes. Please choose a colour and take a seat.” Sumalee kyykkii jalkojenhoitoaltaan äärellä ja yrittää saada keski-ikäisen vaalean rouvan kovia ja kaiketi juoksulla pilattuja jalkoja edes aavistuksen naiselliseen suuntaan. Sumalee ei kehtaa sanoa naiselle, mutta mieli tekisi, että naisen jalat eivät yhdestä hoitokerrasta kovin kummoisesti muutu. Vaikka mitäpä merkitystä sillä olisi Sumaleelle, millaisilla jaloilla vaalea, liian päivettynyt nainen köpöttelee.

Sumalee silmäilee rouva Robyn Smithin suuntaan. Tämä katsoo nopeasti takaisin, kellistää päänsä viehkosti niin, että suoristetut hiukset  kallistuvat yhdelle puolelle ja hymyilee, kuten rouvalla on tapana. Sumalee pinnistää väsyneen hymyn, sillä onhan rouva Robyn Smith vakioasiakas. Kello on yksi iltapäivällä ja Sumalee on työskennellyt tauotta kahdeksasta. Juuri tänään naiset ovat laitattaneet erityisen paljon jalkojaan ja Sumalee tekee mielellään manikyyrin Robynille, jahka tästä känsäjalasta pääsee. Sumalee on onnistunut saamaan vasta yhden kuitittoman myynnin tälle päivälle ja vähintään neljän sadan arvosta pitäisi dollareita haalia kokoon, ettei tarvitse kuunnella pomon huutoa ja uhkailua. Jokaisen heistä on hankittava kuititonta kassavirtaa, niin on heti töihin tullessa vaadittu. Jos ei onnistu, joutuu pomon veljen ilotaloon itseään myymään. Siten kuuluu uhkaus.

Sumalee tuli toissavuonna maahan opiskelijaviisumilla. Hän tiesi jo tullessaan, ettei tarkoituskaan ollut opiskella. Että sikäli ihan reilu peli. Sen sijaan työpaikan vaateet ja muidenkin oikeuksien puuttuminen olivat yllätyksiä. Kun Sumaleelta tulopäivänä otettiin passi ja työnnettiin pieneen koppimaiseen huoneeseen kolmen muun tytön kanssa, luuli hän pelinsä olevan pelattu. Minusta tehdään maksullinen nainen, hän silloin ajatteli. Siinä mielessä nopea koulutus salonkityöhön ja pienipalkkainen tauoton työ tuntuivat aluksi onnenpotkuilta. Mutta erityisesti vahingossa kuulemansa takahuoneen keskustelu siitä, miten salongissa pestään huumerahaa, teki olemisen ja elämisen epämiellyttäväksi. Tämä ei suju tai pääty hyvin, tuumaa Sumalee.

Vaalea nainen maksaa käteisellä, eikä kysele kuitin perään. Sumalee istuu Robynia vastapäätä. Robyn hymyilee taukoamatta pää kallellaan. Minä olen kolmekymmentäviisi, Robyn kertoo Sumaleelle, joka ei ole lainkaan kiinnostunut rouvan iästä. Minkä ikäinen sinä olet, rouva kysyy Sumaleelta, joka ei ollenkaan ymmärrä, miksi Robyn Smith haluaa tietää hänen ikänsä. Sumalee on 21-vuotias. Minulla ei ole lapsia, onko sinulla Robyn kysyy Sumaleelta, jota rouvan utelut kummastuttavat. Ei ole Sumaleellakaan lapsia, luojan kiitos. Tiedätkö, minä olen seitsemän vuoden jälkeen väsynyt hedelmöityshoitoihin ja keskenmenoihin rouva Smith jatkaa avoimesti intiimeistä intiimeimpien asioittensa selvittelyä. Tilanteen erikoisuus valpastuttaa väsyneen Sumaleen, joka joutuu keskittymään rouvan kynsiin entistä tarkemmin, jottei rouvan juttelu hämmentäisi ja veisi viilaa väärään suuntaan. Yhtäkään kynttä ei sovi pilata.

Sumalee odottelee Melbournen Tullamarine –lentokentällä ja on ihan pian matkalla kotiin Bangkokiin. Hänellä on taas passinsa, eikä pomo edes yrittänyt uhkailla. Lähtö oli helppo ja helpoksi sen teki aina hymyilevä rouva Robyn Smith.

Samaan aikaan toisaalla liian päivettyneen vaalean naisen poika kysyy taas äidiltään, miksei tätä kiinnosta matkustaminen Thaimaahan. Äiti ei osaa vastata mitään järkeenkäypää.

Rouva ja herra Smith saapuvat Sumaleen kotikaupunkiin viikkoa myöhemmin. Noin kymmenen kuukauden päästä Sumalee synnyttää rouvan ja herran lapsen, terveen poikavauvan. Pojan nimi on Elvis Aran. Sumaleen kohdun vuokra maksetaan lyhentämättömänä Sumaleelle. Sumalee avaa salongin, ”Sumalee’s Fabolous Melbourne Nails”. Se on pian Bangkokin paras ja kallein.

Samaan aikaan toisaalla liian päivettyneen vaalean naisen poika kysyy taas äidiltään, miksei tätä kiinnosta matkustaminen Thaimaahan. Äiti ei yhäkään osaa vastata mitään järkeenkäypää.

Sven-Erik, det är jag.

Istun tässä Elsternwickin tenniskenttien ulkopuolella varjossa. Jalassani on purjehduskengät sekä ylläni reisitaskushortsit, T-paita ja olkihattu. Olen paikallinen siinä missä muutkin. Voi miten viihdynkään täällä! Tyttäreni harjoittelee ryhmässä; huudan välillä kannustukseni: ”Bra Malin, just så där!” Positiivista tsemppiä, kuten minulla on tapana.

Muutimme perheeni kanssa Melbourneen vuoden alussa, mutta minusta tuntuu kuin olisin asunut täällä paljon pitempään. Olen melkein kuin kotonani. Vaimoni Anna on tutustunut isoon ryhmään ruotsalaisia ja tapaa jo nyt säännöllisesti muita ruotsalaisäitejä, joka toinen perjantai klo 13 leikkipuistossa meren rannalla, bottom of North Road. Anna hoitaa kolmivuotiasta Ylvaa kotona. Monet sanovat, että meillä ruotsalaisilla on erinomainen englannin kielen taito ja noh, voihan se toki olla niin.

Puhun työpuhelua, englanniksi. Saattaa olla, että puhun aika kuuluvalla äänellä. Minulla on kirja mukanani ja tarkoituksenani on alkaa lukea sitä mitä pikimmin. Sattumalta kuulen kuitenkin otteen vieressäni käytävästä keskustelusta. Aasialaisittain englantia puhuva nainen ja ilmeistä brittienglantia puhuva mies keskustelevat australialaisesta rasismista. Mielenkiintoinen, jokseenkin yllättävä keskustelu jää kesken, kun nainen saa puhelun, jota alkaa intensiivisesti puhua japaniksi. Tunnistan japanin kielen, sillä minulla on kielipää.

Eihän Melbournessa ole rasismia. Täällä kaikki kansat sulautuvat ja elävät sopusoinnussa, näin olen ajatellut. Anna on tosin kertonut, miten jotkut Malinin luokkatovereiden vanhemmat ovat kommentoineet hänen ääntämistään: ”I love your accent!” Mutta se on kai vaan kohteliasta, saahan eksotiikasta viehättyä? Poimiessani kirjan maasta satun vilkaisemaan takaoikealle. Siinä istuu keski-ikäinen nainen ja lukee pokkaria, suomeksi. Tunnistan kirjoitetun(kin) suomen kielen, koska minulla kielipää. Suomalaisten englannin kielen aksentti on niin vaikeaselkoinen. Mutta tuskinpa puhettaan tarvitsee pelätä, sillä suomalaisethan eivät ole kovin puheliaita.

Olemme Malinin kanssa pyöräilleet tenniskentille ja voi miten nautinkaan tästä lyhyestä pyörälenkistä. Kotiimme Dawson Avenuelle on vain kivenheitto. Viheltelen polkiessani ja tunnen itseni Monsieur Huloksi, tosin nuoremmaksi. Hyppään pyörän satulasta ja onnistun juuri ja juuri välttämään kummalista lentävää esinettä. Se surisee pääni ylitse ja koukkaa pihamme kautta naapurin pihalle. Välittäjä kertoi meille muuttaessamme suurena salaisuutena sekä arvokkaana tietona ja tosiasiana, että naapurissa asuu krikettisuuruus. Sinne krikettimiehen kotipihalle väkkyrä nyt lentää. ”Men pappa, det är ju en sådan där drone!” Malin hihkaisee innoissaan. He ovat keskustelleet yksityisyyden suojasta ja sananvapaudesta koulussa ja oppineet, että päivän kova juttu tässä yhteydessä ovat nimenomaan tällaiset lentävät laitteet, joita kuka tahansa voi ostaa netistä ja joita voi käyttää kauko-ohjaten vaikka naapurien kyttäämiseen tai julkisuuden henkilöiden salakuvaamiseen.

Hyi, miten epämiellyttävää. Vaikka onhan minun toki myönnettävä, että napsin itsekin muutaman kuvan Mauritiuksella Björn Borgista ja tämän vaimosta hotellin tenniskentällä. Luvatta, mutta pelkästään omaan käyttöön. Sydäntäni kylmäsi, kun olin saatellut Malinin isoveljen Hjalmarin tennistunnille, tarrasandaalit jalassa. Jalkineet olisivat olleet ihan käypät, jos olisin ymmärtänyt pysyä kentän laidalla tai jos BB ei olisi sattunut tulemaan paikalle. Mutta ei! Minähän halusin vähän opastaa Hjalmarin ennen opettajan tuloa ja siinä sitten tepastelin sandaaleissa tekonurmella Björnin saapuessa paikalle – hirvittävän noloa! Lähdin opettajan saavuttua pikaisesti huoneeseen ja vaihdoin tennarit jalkaan sekä otin pienen kamerani, jolla siis napsin zoomaten Borgeista muutaman (kymmenen) kuvan (kuvaa).  Kuvat ovat aarteitani, mutta en hetkeäkään miettinyt niiden myymistä yhdellekään sanoma- tai aikakauslehdistä kotona Ruotsissa, vaikka olisinkin takuulla saanut kuvista hyvät rahat. Anna kuvasi (salaa) Yannick Noahia, joka perheineen saapui kaksi päivää myöhemmin.

Istun junassa matkalla töihin keskustaan ja luen Jens Lapiduksen dekkaria. Rouva vastapäätäni kysyy kirjasta ja kerron sen olevan ruotsinkielinen. Antaudumme keskusteluun rouvan norjalaisista sukujuurista. Hassua, että hänen esi-isänsä sattuu olemaan Norjasta, ajattelen, vaan en sano. Yksikään tuntemani norjalainen ei haluaisi muuttaa maastaan. Keskustelu on antoisa, mutta katkeaa yllättäen. Kolme riviä edempänä istuva pariskunta on eteläamerikkalainen. Erotan Etelä-Amerikan espanjan, sillä minulla on hyvä kielipää. He ovat saaneet istua aivan rauhassa, kunnes Balaclavasta junaan astuu päihtynyt australialaispariskunta. He käskevät espanjaa puhuvan pariskunnan olemaan hiljaa; ”This is Australia, we speak English here!” He huutavat. Olen juuri aikeissa puuttua peliin, kun rouva, jonka juuret ovat Norjan Fredrikstadissa, pyytää minua pysymään paikallani. Nuo kaksi haastavat aina riitaa. Kerran näin naisen ottavan veitsen taskustaan, matkatoverini kertoo. Älä mene, hän sanoo minulle. Soitan kuitenkin poliisille, joka nousee junaan pääteasemalta. Espanjaa puhuva pariskunta on istunut koko loppumatkan hiljaa paikallaan humalaisten sylkiessä karkeita lauseita heidän päälleen.

Illalla Anna kertoo minulle seuraavaa. Hän oli mennyt retkeilykauppaan ostamaan Malinille varusteita koulun telttaleiriä varten. Kaupassa nuori poika oli katsonut Annaa pitkään; ”… liksom antingen han eller jag skulle vara tokig.” Jokaista vastausta edelsi pitkä viive. Vieressä oli ollut toinen asiakas, kypsässä keski-iässä oleva nainen, joka oli estottomasti tuijottanut Annaa ja sanonut: ”I know that our accent is odd but your’s is really funny!” Anna sanoo, että sekä nainen että kaupan tiskin takana ollut poika vaikuttivat aika erikoisilta. ”Eller är det ändå jag, som är konstig?”

Hejsan, hoppsan!

Afrikan mantereelta maahan muuttaneiden nuorten henkilöllisyyspapereita tarkistetaan keskimääräistä useammin Melbournen kaduilla. Melbournessa on ihmisiä, jotka eivät kestä sitä, että on maailmassa on kielitaitoisia ihmisiä, sellaisia jotka osaavat muitakin kieliä kuin englantia. Täällä on ihmisiä, joiden mielestä monien Aasian maiden kansalaisten opiskelu- ja työskentelymotivaatio lienee pelottavan kovalla tasolla; itse ja omat jälkeläiset jäävät mukavuudenhaluisina jalkoihin. Helsinki, miten on? Millainen on suomalaisen ajatuspolku?  

Melbournessa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat avoimesti siitä, miten aboriginaaliväestön maa varastettiin ja miten heidän oikeuksiaan on kautta aikain poljettu. Täällä tehdään paljon tutkivaa journalismia rasismista esimerkiksi afroaussien kohtelussa. Monipuolista kielitaitoa ihaillaan. Mediassa esitellään reilusti menestysoppilaita, näiden tausta on usein eri Aasian maissa. Mitä tähän sanoo Helsinki, miten toimii suomalainen?

Elokuu ja uusi vuosi.

Rouva Li Shi ja puolisonsa Li Yi nousevat junaan Windsorin asemalta. On kiinalaisen uuden vuoden juhla ja juhlaviikon viimeinen päivä, sunnuntai. Rouva Li on pukeutunut siniseen piké-paitaan (Australiassa polo), jonka rintamusta koristaa urheilujärjestön logo. Herra Lin yllä on lämmin fleege-takki, vaikka ulkona on 26 astetta lämmintä. Mutta Li Yilla on aina kylmä. He näyttävät 67 ikävuottaan vanhemmilta. Herra Li ottaa peltisessä pastellirasiassa olevista lääkeliuskoista tabletin, sillä sydänlääke täytyy aina muistaa ajallaan.  Li Yilla on myös mukana pieni muovinen vesipullo, josta nauttimallaan huikalla hän huuhtelee tabletin nielun lävitse. Rouva Li luo puolisoonsa arvioivan katseen. He eivät istu vierekkäin, vaan eri puolilla junan käytävää vinoittain toisiaan vastapäätä.

Saattaisi luulla, että Li Shi ja Li Yi ovat melko varattomia, sillä niin vaatimaton on heidän sinällään siisti olemuksensa. Elämän hallinta pariskunnasta tosin kyllä huokuu; erityisesti rouvan ryhti on suora ja katse tiukka. He ovat kuitenkin hyvin vauraita. Nuoripari saapui yhdessä maahan 1968, jolloin vain harvan kiinalaisen onnistui emigroitua Australiaan. Sekä Li Shi että Li Yi lunastivat nopeasti korvaamattoman aseman työpaikoillaan leipomossa ja pesulassa. Tänään he omistavat molemmat; pesula tosin on kasvanut moniliikkeiseksi ketjuksi, mutta leipomoa rouva ja herra Li jatkavat harrastepohjalta. Heidän lapsensa ovat akateemisesti koulutettuja. Tytär johtaa ensihoidon tutkimiseen keskittynyttä yksikköä Melbournen The Alfred –sairaalassa ja poika omistaa menestyvän rakennusliikkeen. Lapsenlapset loistavat lukioittensa kärkioppilaina.

Lapset ja lapsenlapset ovat länsimaalaistuneet, mutta kunnioitus ja kiitollisuus vanhempien / isovanhempien uurastusta kohtaan on itsestäänselvyys. Myös kiinalaisia perinteitä ja kulttuuria arvostetaan. Lapset yrittävät suostutella Li Shin ja Li Yin eläkkeelle, onnistumatta. Rouva ja herra Li ovat onnellisia ja ylpeitä jälkikasvustaan, mutta heille itselleen riittää yksinkertainen ja työteliäs elämä, mottona: ”Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot.”

Vaaleahiuksinen, mutta liian päivettynyt rouva tarpoo Yarra-joen reunaa lauantaina. Hän pitää kädestä melkein mittaistaan poikaa varmistaen, ettei poika häviä tai jää kiinalaiskojujen äärelle hieromaan kauppaa. Kaksi askelta pariskunnan takana astelee rauhallisin, hyvin pitkin askelin rouvan ja pojan näköinen nuori mies. Heillä on kiire. Elokuva alkaa vartin kuluttua, eikä seurueella ole lippuja. He eivät ole ajatelleet, että joenvarsi olisi tukossa ihmisistä. Rouvastakin olisi hauska viivähtää jonkun ruokakojun äärelle, mutta siihen ei nyt ole aikaa.

Crown on turhuuskeskittymä vailla vertaa. Hotelli, casino, ravintoloita, yökerhoja, vuokrattavia juhlalukaaleja, baareja, kauppoja, kahviloita ja elokuvateatteri. Tänne asti on tänä lauantai-iltana tultava, kun haluaa nähdä ”Life of Pi” –elokuvan kolmiulotteisena. He ehtivät ja ihmettelevät Piscine Molitorin tarinaa valkokankaalta. Äiti ja lapset palaavat elokuvista junalle joen vastarannan kautta, jossa ruuhkaa ei ole.  Kello on puoli kymmenen illalla. Rouva ja herra Li ovat juuri sulkeneet pesulan, huomenna heillä on vapaapäivä ja edessä uuden vuoden juhlakulkueen seuraaminen Chinatownissa paraatipaikalla ystävien ravintolan ikkunapöydän äärellä istuen.

Vaalea, mutta liian päivettynyt rouva istuu pienemmän pojan kanssa junassa Li Shitä vastapäätä. Herra Li ottaa lääkkeen peltisestä pastillirasiasta ja juo päälle huikan vettä muovisesta vesipullosta. Ruova Li silmäilee miestään arvioivasti. Juna-asemalta Li Shi ja Li Yi jatkavat raitiovaunulla kiinalaiskaupunginosaan. He saapuvat Little Bourke Street –kadulle suunnitellusti ja parahultaisesti ihailemaan kulkuetta. Poika ja äiti näkevät vain kulkueen liput, kaikki muu jää ihmismassan taakse. He ostavat uudet kuoret pojan matkapuhelimeen. Syövät kadulla sushikääröt. Poika nauttii jäämurskajuoman. He ostavat kolme kappaletta Victoriassa valmistettuja mukeja; iso koko, lammasteema. He tapaavat ystäviä ja näkevät ”War Horse” –teatteriesityksen Art Centren näyttämöllä. He palaavat junaan. He eivät huomaa seuraavassa vaunussa istuvia Li Shitä ja Li Yitä, jotka istuvat vierekkäin toisiaan varsin huomaamattomasti kädestä pitäen.

Melbournen kaksikymmenasteinen sää on miellyttävä, huomenna taas kohoaa. Sataako siellä lunta, Helsinki?

 PS Li Shi tai Li Yi eivät tiettävästi ole mitaan sukua Rod Laver -areenan naisten tämän vuoden tennisfinaalin suosikille Li Nalle. 

Ote.

Minun nimeni on Matti. Matti McInen (Mäkinen). Jo isoisäni isoisän isä oli Matti. Tai niin tarina kertoo. Isöisäni kertoo sitä tarinaa pyytämättä, hänen äitivainaansa ei missään tapauksessa. Matti oli matkustanut Australiaan rautatietä rakentamaan. Jätti jälkeensä Irinan, joka myös oli maahanmuuttaja. Kun Matti lähti, Irina odotti isoisäni isoisää, Mattia. Onneksi lähti, kerrotaan Irinan tokaisseen. Irina oli kaunotar ja kaukaa viisas. Vatsaa ei vielä ollut nimeksikään, kun Pablo ja Irina vihittiin. Pablo uurasti rautateillä päällysmiehenä. Hän oli komea ja vakavarainen mies. Mutta Pablon silmät eivät kipunoineet samalla tavalla kuin Matin, mikä Irinan täytyi itselleen myöntää (tarina kertoo). Syntyi siis poika. Pablo tiesi kysymättä, ettei poika varsinaisesti ollut hänen ja arvasi, miksi poika kastettiin Matiksi.

Olen 24-vuotis ja haluaisin vihdoin päästä pelaamaan AFL:ään, liigojen liigaan. En ole päässyt, sillä taidot eivät ole riittäneet. Kaikkeni teen. Ihan koko ajan. Managerini nimi on Jake (The Lake) Njuresson. Jake on lyhyenläntä eikä hänellä ole hartioita tai muutakaan miehisen mitan ansiota. Ehkä siksi Jake pukee collage-paidankin (kutsumme Australiassa näitä paitoja nimellä ”jumper”) aina vyötäisten alle, myös shortsien. Myös Jake antaa uralleni kaikkensa ja minulle erilaisia vahventeita. Saan samoja ruiskuja ja monenkirjavia pillereitä kuin uskoakseni jotkut liigapelaajatkin toisinaan (mitään en lähde väittämään, enkä varsinkaan tuomitsemaan). Jake juuri eilen tosin varoitti, että välityksessä on edessä haasteita, sillä mopopoikaveijari, joka on meille ainehia toimittanut ja jolla on aina liivi kaiken päällä, joutui sairaalaan ja vankilaan. En nyt kirjoita tähän toimittajamme nimeä, kun en taida muistaa. Mutta Jaken mukaan yksi hänen tuttu melkein lääkäri voi ehkä olla avuksi. Ja apuja tässä kyllä tarvitaan.

Olen vahvannäköinen ja minulla on tatuointeja. Meidän jalkiksessa käytetään pikkuruisia pöksyjä ja hihatonta paitaa. Kaikki näkyy ja onhan se kiva, kun näyttää komealta (monen mielestä) ja aika hurjalta. Mutta ilman kunnon pelipaikkaa en voi saada mallivaimoa. Vaimoa, joka on malli. Ja taas ilman sellaista kaunista, ja ihan oman työnsä tai minun kauttani kuuluisaa, vaimoa en näytä oikein miltään esimerkiksi lehtien juorupalstoilla. Nainen saa olla vanhempikin. Jake kertoi, että se tuttu lääkäri (tai joku sen tapainen), pystyy nuorentamaankin melko tehokkaasti. Tai siis pysähdyttämään vanhenemista. Niin silloinhan minun vaimo voisi olla vaikka reilustikin vanhempi ja pysäytettäisiin vain se ikääntyminen siihen paikkaan ja minä kuroisin kiinni niin, että voisimme sitten molemmat pysytellä samalla ikäviivalla. Jake sanoi ja Jake on reilu jäbä. Jake The Lake.

Suvun tarina kertoo, että se ensimmäinen Matti oli Suomesta. Olen internetistä etsinyt tietoa tästä pohjoisesta maasta. Ja kun minua kovin kiinnostavat nämä urheiluasiat, niin olen ikään kuin ajanut ristiin näitä kahta juttua. Kun maksimisuoritus, -palautuminen ja –look on kiinnostukseni kärkipäässä, niin on tullut esille tämä doping-homma. Ilokseni huomasin, että nimenomaan Suomessa on pitkät ja syvät perinteet tässä asiassa. Tämän tieteenhaaran parissa on maassa uurastanut eräs palavasilmäinen mies, ensimmäisen Matin tapaan hänkin on ymmärtääkseni ollut naisten suosiossa, mikä kyllä on mielestäni lisävakuutus miehen pätevyydestä, tai ei se ainakaan sitä vähennä.

Sisarenpoikani opiskelee kirjojen sijaan kosketusnäyttötietokoneesta. Poika on kymmenen, mutta lukee digitaalisia sanomalehtiä enemmän kuin siskoni mies, joka on sentään poliitikko. Ei vielä kovin menestyvä, mutta valtaan pyrkivä. Poika kertoi minulle meksikolaisesta kävelevästä kalasta (axolotl). Eläin pystyy kasvattamaan uuden raajan katkenneen tilalle ja esimerkiksi uusimaan vaurioituneen verkkokalvon tai elvyttämään sydämensä. Tai näin minä sen Rydelin puheista ymmärsin. Ja sitten tämä kummallinen eläin ei sairastu syöpään ja toipuu kätevästi vaikka aivo- tai selkärankavauriosta.

Ajan nyt kahta junaa rinnakkain. Jake saa selvittää, mitä hänen tuntemansa melkein lääkäri voisi tehdä auttaakseen minua saavuttamaan tavoitteeni ja unelmani. Minä olen päättänyt kaikessa hiljaisuudessa ja itsekseni ottaa yhteyttä Suomen palavasilmäiseen spesialistiin ja pyytää, että hän alkaisi tutkia sitä, miten minut voisi risteyttää meksikolaisen kävelevän kalan kanssa. Uskon, että kohtalo on näin päättänyt. Rakas päiväkirja, toivota minulle onnea.

Nythän on niin, että Melbournen lauantai on hyvin lämmin, kolmekymmentä astetta. Hyvää huomenta Helsinki, pitäkää pikkupakkasenne.

Tämä tarina saattaa olla silkkaa soopaa, eikä kirjoittaja vastaa yhtään mistään. 

Tiettyä jämäkkyyttäkö.

Keski-ikäinen nainen on kulttuurin kuluttaja-aatelinen. Nainen, jonka aika riittää vihdoin työn, perheen paimentamisen, liikuntaharrasteiden ja hellahommien lisäksi lavojen, valkokankaiden ja teosseinien äärelle. Ruuhkavuodet ovat takana. Vaihdevuodet ovat tai eivät ole, kuka välittää. Naisella ja / tai naisen taloudessa saattaa olla hieman ylimääräistä niin, että teatteri-, näyttely-, konsertti-, elokuva ja / tai festivaalilippu ei kaada huushollia. Mikäpä siinä antautuessa taiteen armoille ja viihteen vietäväksi.

Sitten on tällaisia ikäryhmämme naisia kuten minä itse. Aikaa piisaa ja milloin ei, silloinkin sitä otetaan. Kotihommia toki riittää, jos ja kun viitsii tehdä. Mutta niitä tehdään viihdytettynä. Kuten olen muistanut lesoilla, olen katsonut kaikki The Sopranos -tuotantokaudet sekä Mad Men –sarjan viidenteen kauteensa asti. Homelandista odotan laillista DVD-koostetta tuotankaudesta kaksi. Redfernit on nähty. Uudestaan ja uudestaan suomalaista huumoria. Elokuviakin; Palmuista, Almodóvarista Kaurismäkeen; dokumentteja ja lisää suomalaista huumoria. Hyllystä löytyi avaamattomana Maikkarin sarja ”Firma”, jota olin kai aiemmin ylenkatsonut. Kun olin katsonut kaikki muut hassunhauskat koosteet (ja niitä on monta) kertaan jos toiseenkin, otin tämän. Ja hyvänen aika sentään, sain nauttia mukiinmenevästä viihteestä! Lapsen suosituksesta katsoin kaksi tuotantokautta sarjasta Episodes; toinen oli jo aika kiva. Samaten lapsen innoittamana katson nyt Breaking Bad kolmoskauden neljättä levyä, neljännen kauden levyt toki odottavat pyykkipinon vieressä. Kuin myös Downton Abbeyn kaksi ensimmäistä tuotantokautta; siitä on niin kovin puhuttu ja voihan se olla terapeuttista sen jälkeen, kun on aikansa uppoutunut Mr Whiten huumekeitoksiin (kuvaannollisesti).

Voi sitä pyykin, silpotun persiljan, leikattujen kukkavarsien ja pestyjen kattiloiden määrää, jonka olen tämän koneen ruutua tuijotellen hoidellut. Tuosta vaan, kevyesti ja kivutta.

Taiteen ja viihteen sisällöt ja arkikin tarjoilevat yhtymä- ja leikkauskohtia. Pari iltapäivää sitten lapset kävelivät keittiöön: sen lävistäen; hetkiseksi viivähtäen; vain käännähtäen. Seisoin siinä keittiötiskin takana kuin katsomossa. Ensimmäinen, se pienin, käveli vain läpi ja poistui tennismailan kanssa pihalle. Toinen ja kolmas tulivat ovesta melkein yhtä aikaa. Keskimmäinen, se neitihenkilö, lausahti jotain ja poistui. Mutta kolmas, esikoisemme, käveli sisään taitettu pokkari kädessään ja sitä lukien. Repesin; sellaista näyttämömeininkiä en ole kuvitellut olevan kuin teatterissa. Uskokaa, kun kerron, että koreografia vaikutti toden totta suunnitellulta! Eritoten kirjan lukemien kävellessä; se hieman hajamielinen ja pohdiskeleva mielikuva, joka piirtyi mieleeni, oli vallattoman hupaisa.

Muiden varhaisteinien kanssa näin sentään katutanssisikermän "Blaze The Show". Kukaan kotiväestä ei lähtenyt esittämään henkilöä, jonka vuoksi äidin piti lähteä katsomaan nuorisotanssia. Ei haittaa. Kotiteatterin ja tämän tanssi-ilotulituksen lisäksi en ole muuta näyttämötaidetta tänä vuona nähnytkään. Lippuja ensi kuun musiikkiesityksiin kyllä löytyy, mutta leuhkitaan sitten, kun on aika.

Tänään jätän kotihommat sekä Waltin ja Jessen laboratorion, lähden kaupunkiin. Kaupungissa näen ensin saksalaisen ikätoverini Thomas Demandin töitä. Näyttelyopas antoi ovella briifin: ”Demand makes what he takes.” Käsittämätöntä! Demandin valokuvien kaikki esineet ja näkymät ovat hänen itsensä tekemiä, pahvisia veistoksia. Yksi teoksista on hyvin yhdennäköinen Breaking Bad –huippuhuumelaboratorion kanssa. Mutta teoksen nimi on ”Space Stimulator” eli ei se mitään labraa esitä. Mutta niin minulle käy aina, että eri sisällöt menevät sekaisin eli jos mieli on osittain vielä jossain vähän aikaa sitten kokemassani kyseinen osittain hivenen simuloituu seuraavaan… Hullu?

Jatkan matkaani. Yhdellä lipulla, 15 dollaria, pääsee myös Jeff Wall –nimisen, jotakuinkin vanhempieni aikalaistaiteilijan näyttelyyn. Hän on Kanadasta. Molemmat näyttelyt kuuluvat NGV-kansallismuseon ohjelmaan. Esillepanot ovat museon tiloissa eri puolilla Yarra-jokea. Ja hyvin viitsii kävellä parinsadan metrin matkan auringonpaisteessa. Wallin näyttelyssä on esillä välineellisesti valomainostenoloisia teoksia, joukossa suuria. Kaikki kunnia markkinointiviestinnälle (jo se on hyvää), mutta kyllä näiden moniulotteisten kuvien kertomat tarinat ja heijastavat tunnelmat päihittävät kaiken JCDecauxn välineissä koskaan(?) tarjoillun annin. Yksi suuri mustavalkoinen (ei valotaulussa) valokuva ”Volunteer” koskettaa erityisesti. Se vie mieleni yhteen lempielokuvaan ”Kauas pilvet karkaavat”. Ehkä myös sen vuoksi, että aamulenkin päätti Raulin laulamana samainen elokuvan nimikkokappale. Lapsen mielestä Badding Somerjoen kokoelmalevyn nimi ”Täss on Rauli moi” on naurettavan kamala. Niin, ehkä se on vähän korni.

Yhden nuorimmaisemme kaverin äiti työskentelee rikollisuuden parissa. Siis hyvisten puolella (tavallisen ihmisen näkökulmasta katsottuna). En tiedä, mitä hän tekee. En ole kysynyt. Hän ei halua katsoa The Sopranosta tai Breaking Badia. Ymmärrettävää. Mutta hänen veljensä kyllä katsoo. Ja miten tämä liittyy mihinkään? Ei mitenkään, vaikka toisaalta kaikilla tavoin. Se mikä yhdestä on taidetta, kulttuuria tai hyvää viihdettä, on toisesta käsittämätöntä, paskaa (tai käsittämätöntä p…aa) tai jopa edesvastuutonta. Ihan totta. Dustin Hoffman haluaa aseet pois elokuvista (ja varmaan myös TV-sarjoista). Olen samaa mieltä. Elokuvat, joista pidän, tapaavat olla aseettomia. Kuitenkin nämä väkivaltaakin kosolti suoltavat TV-sarjat puhuttelevat. Väkivalta on olennainen osa rikollisten maailmaa, se on toki ihan selvä. Hyvin kirjoitettu ja tuotettu fiktiivinen tarina peilaa ympäröivää maailmaa, jota kaltaiseni taviskin ihmettelee mediasta.  Uskottavuutta ja katsottavuutta lisää tanakasti se, että rikollisten puuhastelut on kuvattu niin, että niissä ei ole vähäisimmissäkään määrin hohdokkuutta tai haluttavuutta. Selittelyn makuahan tässä taitaa taas olla. Juu, on sitä.

Olen matkassa kotelomekossa, kuten kaltaiseni kulttuuritädin kuuluukin. Nutturaahan tästä pätkätukasta ei saa, joten hiukset ovat aina valtoimenaan – koko kolmen sentin pituudeltaan. Niin mutta se mekko; ostin sen, vaikka jäljellä ei ollut kuin aavistuksen liian pieni koko. Muuten hyvä, mutta kainaloista saisi olla väljempi. Näin kolmenkymmenen asteen helteellä varsinkin. Punnitsen aina alennusostokset entiseltä työtoveriltani oppimaani mottoa vasten. Ennen mainostoimistoissa oli painotöiden ostoista vastaavat henkilöt, työnimike: faktori. Faktorimme Samin sanoin: ”Halpa hinta ei tee huonosta hyvää.” Minusta se on hyvä sanonta ja pätevä ohje. Ja kyllähän minä mekonkin oston punnitsin viisaus mielessäni, mutta mekko istuu varsin somasti ja jos nyt tohdin väittää, näyttää kaikin tavoin melko mukavalta. Kainalonapakkuuden lisäksi ei muuta moitittavaa, minkä vuoksi ostin sen. Asian vierestä; kainalohaasteen syynä ei kohdallani voi olla luomu- tai implanttirinnat, vaan ymmärtääkseni valtavat olkapäänseudun lihasmassat… Valehdella ei saa, mutta saako narrata?

Mekossani astelen NGVn Ian  Potter Centre –galleriasta Flinders Street –kadun toiselle puolelle ja Hosier Lane –kujalle, jonka tämän hetken tunnetuin teos kuvaa Heath Ledgerin Joker-hahmoa. Siinäpä kappale elokuvamaailman surullista historiaa. Graffiti on mielettömän hieno, kuten valtaosa Melbournen kujien katutaiteesta. Ja mekkohenkilön matka jatkuu. Löydän (itselleni) ennennäkemättömän pop up –liikkeen. Näitä vaatekauppoja Melbournessa putkahtelee kauppakaduille ja –kujille usein. Olen löytänyt vaatekappaleita, joita olen jopa uskaltanut ostaa tyttärelleni.  

Kas jo on aika palata junalle. Asemalta sushirulla hintaan kaksi ja neljäkymmentä, sitten laiturille odottelemaan junaa. Kaivan laukusta Kirsin (kiitos) lähettämän kirjan ”Kerjäläinen ja jänis”. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jo kotimatkalla sain kirjan luettua loppuun. Vatanescu toi lyhyen aikaa inhimillisyyttä tarina-arkeen siinä, missä Heisenberg sitä vei. Onko niin, että ”Ihmisten Puolueen” alkuperäinen nimiehdotus oli ”Tavallisten Ihmisten Puolue”? Jos on, niin sain ehkä tähän kirjoitukseen jonkin verran Tiettyä Punaista Lankaa.

Hyvää iltapäivää Helsinki, olette pakkasella! Kello on yli kymmenen ja Melbournen mittari näyttää kahtakymmentä (+).

PS Australian urheilu itkee, sillä täällä jyllää dopingskandaali vailla vertaa. Mukana vahvoina vaikuttajina tiedeväkeä ja paikallisjalkiksen pelaajat ovat ehkä hyvinkin kokeilleet yhtä sun toista. Monelle kun (penkki)urheilu on oikein tavattoman tärkeä asia, niin täällähän on maan suru. Ja hei, nyt leikitään yllättyneitä – et nää ei niinku ois ikinä arvannu!

PS2 Australian parlamenttivaalit järjestetään 14.9.2013. Vaikka vaalit olivat viimeksi 2010, mielestäni niitä on käytännössä hommailtu koko kulunut kaksi ja puoli vuotta.

PS3 Sami on nainen ja Melbournessa minulla on kaksi naistuttua nimeltään Sam. Vaan Suomen Samin oikea nimi onkin joku ihan muu kuin Samantha. Tämä on ihan hurjan hurja arvoitus.