Heja Vi!

Näin voi käydä ja kävi; luin kolumnin aamun sanomalehdestä ja niin iski Suomi state of mind. Varmasti pääsen taas sen yli rientämällä rantaan ja kohtaamalla ystävällisiä ihmisiä pitkin matkaa.

The Australian on konservatiivinen, konservatiivien oma lehti. Väitän, vaikka jätänkin sen usein muovikelmuunsa. Minulle riittää The Age, jonka varaan heti aamusta nostamalla sen päälle aamukahvikulhoni. Yleensä kulhoa ei siitä sitten siirrä kukaan muu kuin minä itse.

Tänään The Australian –lehden etusivun yläreunassa oli seuraava nosto: ”Beware the sick man of Europe – Janet Albrechtsen on the evils of social democracy.” Otsikko ja kolumnistin kuva näkyivät muovikelmun läpi lehtirullan pinnalla. Jaahas, ajattelin, taitaa olla aika provosoitua, ja niin myös tapahtui.

Eurooppa on nyt helppo uhri sanan miekalle. Ajat ovat huonot ja Euroalueen kannattelemiseksi joudutaan pitkin mannerta maksamaan kalliisti. Tämänaamuinen kirjoitelma on sittenkin jopa lajissaan mielestäni varsin vastenmielinen. Eurooppalainen sosiaalidemokratia Albrechtsenin mukaan kalliine keskushallintoineen ja kulttuurisnobismineen on nyt osoittautunut toimimattomaksi. Kirjoittaja analysoi, miten Euroopassa verotus on korkeaa ja julkinen kulutus samaten; miten ihmiset on totutettu tekemään vähemmän työtä ja eläköitymään entistä nuorempina.  On uskottu valtion päätäntävaltaan yksityisen sijaan. Kyytiä saavat toimittajan kynästä valtion velanotto ja se, miten sillä on rahoitettu sitä elämää, johon kansat on totutettu, siis poispilattu.

Tietysti Euroopassa on käsillä iso ongelma ja kolumnin kirjoittajan kanssa voisi heittäytyä myhäilemään samaa mieltä, sillä väittämissä onkin paljon totta ja toki maailman olisi hyvä kriiseistään jotain oppiakin. Sittenkään totuus ei ole niin yksiselitteinen kuin kolumnissa annetaan ymmärtää.

Suomessa on korkea verotus. Kiitos sen, minäkin muusikon ja mainosmiehen lapsi, sain käydä ihan yhtä hyvät koulut kuin vauraampienkin perheiden kasvatit. Sama mahdollisuus oli periaatteessa myös kaikilla varattomilla lapsilla. Lapset kasvavat erilaisissa perheissä ja eriarvoisuus on ennen kaikkea kiinni siitä, miten paljon voimia ja aikaa vanhemmilla tai muilla läheisillä aikuisilla on satsata jälkipolveen. Sikäli lähtökohdat vaikuttavat lapseen jo ilman sitäkin, että eriarvoisuutta pitäisi vielä tietentähden lisätä. Meikäläisen ensimmäinen kirjasto oli Punavuoren sivukirjasto ja vähän kasvettuani sain mennä myös Rikhardinkadun kirjastoon kirjoja ja maailmaa ihmettelemään. Kustansin itseni maisteriksi ja se oli niin halpaa lystiä, että minulla riitti rahaa milloin mihinkin Kauppakorkean maksukuitissa suositeltuun hyväntekeväisyyskohteeseen, vapaa-ajan riennoista puhumattakaan. Toki tein töitä sekä nostin tukea ja lainaa. Mutta silti; minulla ja kaikilla muillakin oli opiskeluun yhtäläiset mahdollisuudet. Olen käyttänyt ratikkaa ja bussia koko ikäni. Lapsena ja nuorena en olisi päässyt juuri minnekään ilman niitä. Eivät ne erityisesti silloin kalliita olleet ja kaiketi melko monilla meistä oli niihin varaa.

Olen synnyttänyt sopuhintaan, silti turvallisesti, kolme lasta. Lapsillani on yksityiset vakuutukset ja olen iloinen siitä, että meillä on ollut mieheni kanssa mahdollisuus viedä lapset yksityiseen sairaanhoitoon sen sijaan, että olisimme joutuneet esimerkiksi yölliseen aikaan pitkiin terveyskeskuksen päivystysjonoihin. Yhtään ei ole silloinkaan harmittanut se, että meidänkin maksamilla veroilla pidetään kunnallista terveydenhoitoa. Sitä paitsi silloin, kun lapset ovat tarvinneet kirurgin apua, olemme toisinaan olleet Lastenlinnan sairaalassa, jossa on ollut tarjolla paras mahdollinen hoito.
Tunnetko ketään, joka olisi sairastunut vakavasti Suomessa? Melkein jokainen valitettavasti tuntee. Ihminen, joka itse tai jonka läheinen on sairastanut vuosia ja saanut kunnallisesti kustannettua hoitoa, ymmärtää sen arvon. Ja kaikki hoidetaan, sillä kaikki ihmiset ovat saman arvoisia riippumatta siitä, onko ollut varaa yksityiseen vakuutukseen.

Miksi sen, joka on tsempannut paljon ja yltänyt hyväpalkkaiseen toimeen tahi virkaan pitäisi verojen kautta maksaa sellaisenkin ihmisen elämää, joka ei näyttäisi edes viitsivän yrittää? Siksi, että kaikki eivät ole yhtä vahvoja. On myös lähes mahdotonta arvioida, koska joku yrittää käyttää järjestelmää hyväkseen ja täytyy myös voida luottaa ihmisen lähtökohtaiseen rehellisyyteen. On hienoa, että ihminen voi taistella itselleen parempaa elämää ja jossain menee raja, miten paljon yhteiseen verokekoon pitää kantaa. Ja niin Suomessa mielestäni onkin.

Vaikka olenkin vankkumaton pohjoismaisen järjestelmän kannattaja, hyväksyn senkin, että maailma muuttuu. Myönteinen esimerkki on taiteen ja muiden kulttuuritapahtumien ja –instituutioiden rahoittaminen paitsi julkisella myös yksityisellä rahalla. Valtion kassa ei ole ilman yletöntä velanottoa tai järjetöntä verotusta pohjaton ja sen vuoksi valintoja on tehtävä. Julkisesta terveydenhuollosta tai vanhustyöstä (vähän respektii hei!) ei voi tinkiä. Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja hyvä sekä arvostettu koulutus on Suomen kulmakiviä; päivähoito ja koulutus on oltava tärkeysjärjestyksen kärjessä. Miten muutenkaan jälkipolvemme kehittyvät luomaan ja innovoimaan, emmekä ilman näitä kahta menesty tai pysty ylläpitämään yhteiskuntaamme. Sivistyminen ei kuitenkaan tapahdu vain koulurakennusten tai ylipäätään rakennusten sisällä, vaan tarvitsemme myös monenkirjavaa kulttuuria – missä määrin kulttuuritarjontaa ylläpidetään ja kehitetään julkisin, miltä osin yksityisin varoin, on mielestäni kiehtova kysymys. Mietipä kuule sitä!

Maailma on minun ja haluan, että se voi hyvin. Ei edes tällainen pienen maan pieni kansalainen voi käpertyä pelkästään tuijottamaan omaa suolaisen suloista Suomenniemenään ja huokailla, että onneksi meillä on nämä jutut tällä tavalla kivasti kunnossa. Tänään hörppäsin sittenkin aamukaffet Suomelle ja muille Pohjoismaille. Suomalaisena olen tavannut olla totinen torvensoittaja, vakavikko ja tosikko, luotettava, mutta tylsä. Toivonkin, että Melbournen hymy jättää minuun jälkensä sittenkin, kun taas tarvon läpi loskan ja harmaatakkisten kanssatallaajien joukon. Mutta silloin kuin myös nyt olen ylpeä ja onnellinen solidaarisuudestamme, sivistyksestämme ja suvaitsevaisuudestamme. Ugh.

Ja totta tosiaan, Helsingin aamuyö on loskainen, mittarin lukema liki nollaa.

Yksi on joukosta poissa.

Helmikuussa 1990 Madridin Gran Víalla käy kuhina: ”Bobby Brown, Bobby Brown, Bobby…” Kaivan kameran esiin, säädän ja sählään. Brown poseeraa, mutta kun ei toimenpiteestä tahdo tulla lasta eikä …., kääntyy poispäin.

Olin kielikurssilla, jota varten lainasin rahat silloiselta poikaystävältä, nykyiseltä aviomieheltäni (otimme ja avioiduimme nelisen kuukautta myöhemmin). Tavan takaa hän muistuttaa, että velka on maksamatta ja että se vielä peritään. Omatuntoni on melkein puhdas, sillä olin osaltani rahoittanut arkeamme tarmokkaasti. En tiedä, miten tämä aikanaan päättyy, ehkä joudun velkasaneeraukseen.

Lehtien verkkosivuilla ja aamun uutislähetyksessä oli otteita Whitney Houstonin hautajaisista. Kauniista ja ainakin entisen vastanäyttelijän Kevin Costnerin (jonka näyttelemisestä en oikein pidä, anteeksi) mukaan epävarmasta mahtilaulajasta uupui päihdevammainen. Nainen, jolta meni ääni, kauneus ja elämä. Houstonin musiikki on minulle aivan yhtälailla yhdentekevää kuin vaikka Celine Dionin, mutta toki ymmärrän, miten upea hänen äänensä loiston päivinään oli. Huikea määrä lahjakkuutta ja mahdollisuuksia vessanpönttöön,   kurjasti kuin narkkarilla aseman vessassa.  Lähtökohdat ja käyttöympäristön laadukkuus, kaiketi aineetkin vaihtelevat, mutta loppupeleissä päihderiippuvainen on vain aineittensa orja – elää niitä varten, kunnes päättää toipua ja alkaa vihdoin onnistua siinä.

Aamun The Age –lehdessä oli hyvin mielenkiintoinen artikkeli: ”DNA is not destiny”. Newyorkilainen kirjailija ja filosofi Jesse Prinz taistelee perimän tyranniutta vastaan kirjassaan: ”Beyond Human Nature”. Tästä siis artikkelissa keskustellaan eli kuinka suuri on perimän, entäpä kasvuympäristön ja kasvatuksen merkitys ihmisen kehitykseen. Viisas tyttäreni kömpi keittiöön. Hän lupasi lukea artikkelin ja vaikutti kiinnostuneelta. Kysyin mitä mieltä hän on ja hän vastasi: ”Uskon, että molemmat vaikuttavat. Ehkä perimä määrää sen, miten altis ihminen on ympäristön vaikutuksille.” Saattaa hyvinkin olla juuri näin.

Alkoholistin lasta varoitetaan perimän rasitteesta; älä leikittele viinaksilla, sinustakin voi tulla holisti. Ystäväni oli 1990-luvun lopussa töissä työvoimatoimistossa ja työskenteli siellä erityisesti nuorten työnhakijoiden kanssa. Hän sanoi, että monet parikymppiset olivat kasvaneet työttömyyteen, eikä työssäkäyvän vanhemman arkea enää edes muistettu. Käykö päihderiippuvaisen lapsen samalla tavalla eli antaako sekava arki ja aikuiset, joihin ei voi luottaa, tulevaisuutta määräävän mallin silloinkin, kun on lapsena vannonut "Ei ikinä, en ikinä!"? Onko perimästä kiinni, miten paljon yksilö voi vastustaa mallin mukaan aikuistumista?

Minulle kerrottiin ollessani nuori, että muusikot, mainosväki ja toimittajat olivat varsinaisia juoppoja ja niissä piireissä sitä vasta alkoholisoiduttiinkin. Vähän vartuttuani ja elinympäristöni laajennuttua kuulin, miten paljon lääkkeiden kanssa sekoilivatkaan lääkärit tai että Suomen matalimman veroprosentin omaavassa kaupungissa oli oikein paljon liikemies- ja kotirouvaholisteja. Teollisuusneuvokset katattivat lounaspöytään ryyppyä ja olusta, sitten saunaan ja kaiketi myös naisiin. Eiranranta rakennettiin puistoon, jossa 1970-luvulla Wärtsilän telakkaduunarit röhnöttivät lounastunnin keskaripöhnässään. Minulle selvisi myös, että kuvataitelijat ja näyttelijät ne vasta kännissä olivatkin. Kaikkihan tiesivät ennen vanhaa, että tehtaan väki meni viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Arkkitehdit örvelsivät maripaidoissaan, opettajat lukulasit vinosti nenällään ja kaupan kassalla kiiltelivät krapulaiset silmät. Opin tämän kaiken ihmeellisestä maailmasta kauan aikaa sitten. Näillä vanhoilla opeillani ei tosin ole enää merkitystä. Nykyään ei tarvitse pohtia, kenellä niitä päihdeongelmia mahtaa olla eniten. Alkoholisteja, sekakäyttäjiä, lääkeriippuvaisia ja narkkareita on kaikissa yhteiskuntaluokissa ja ammattikunnissa; olettaisin, että samaten melkein joka kulttuurissa. Osa ryypää velaksi, toisilla riittää pätäkkää ihan miten arvokkaaseen kamaan tahansa.

Miten käy 18-vuotiaan Bobbi Kristinan? Riittääkö enemmän hyväksikäyttäjiä vai onko tukijoukko vahvempi? Perimä ei ole hänelle armollinen. Onko kasvuympäristössä sittenkin ollut riittävästi tukipilareita, vaikka omat vanhemmat ovatkin olleet surullisia sekakäyttäjiä? Olen ymmärtänyt, että lapselle ja nuorelle pelastukseksi voi riittää jo se, että elämässä on läsnä on yksi luotettava ja läheinen aikuinen. Mutta missä on Bobby Brown? Kiinnostaako ketään?

Helsingissä vedetään huiviin viimeisetkin kossuvissyt ja poistutaan yhä vaan pakkassäässä koteihin odottamaan sunnuntaiaamun kankkusta.

Terveisiä yhdestäkin perheestä.

Torstaina 19. toukokuuta  2011 kaksikymmentä vaille kahdeksan illalla odottelin Olli Mustosen  konsertin alkua. Konserttipaikka oli kotoisa, mutta aulan valaistus melko huono, mikä häiritsi pokkarin lukemista. Toisaalta alta kulmain oli hauska seurata ihmisiä; puheensorina täytti aulatilat, viiniä siemailtiin ja kuulumisia kaiketi vaihdettiin. Itse asiassa tänne Recital Centre –konserttipaikkaan olisi hauska tulla joskus jonkun ystävän kanssa. No, hyvä näinkin, sillä olin halunnut kokea paikan jo aikaisemminkin, ja nyt siihen oli oiva kotimainen syy. Lueskelin, siristelin silmiäni ja tarkkailin. 19.55 kongi soi sisään saliin. Ympäristö ei ollut lainkaan esimerkiksi Finlandia-talon henkinen, vaan mieleen tuli enemmänkin teatteri. Seinillä olikin teatterijulisteita. Mielessä kävi, josko sittenkään olin oikeassa paikassa, mutta ohitettuani rakennuksen useasti matkalla ACCA (Australian Centre for Contemporary Art) –museoon tiesin aika varmasti, että tämä se on nimenomaan Recital Centre.

Kongi siis soi sisään. Ojensin lippuni salin ovella. Olin väärässä paikassa. Ryntäsin ulos, juoksin viisi metriä samaa katua eteenpäin, kiskoin oven auki ja loikin rullaportaat oikealle salin ovelle, ojensin lippuni, kuuntelin erinomaisen konsertin, luin pokkaria väliajalla ja otin iltajunan kotiin. Niin, Melbourne Recital Centre oli sitten kuitenkin hengeltään aivan ilmeinen klasaripaikka.

Yhdeksän kuukautta kului. Perjantaina 17.2.2012 ystäväni kysyi tenniksen huitomisen lomassa, haluanko lähetä heidän kanssaan illalla teatteriin, olisi yksi lippu vapaana. Melbourne Theatre Companyn esitys ja nyt pääsisin MTC Theatre –teatteriin, mahtavan iloinen asia! Unohdin kysyä, mikä kappale olisi luvassa.

Olen ollut kahdesti Melbourne Town Hall –konserttisalissa, molempina kertoina täällä kyläilevän äidin kutsumana. Olemme kuulleet Australian Chamber Orchestra  ja Melbourne Symphony Orchestra –orkestereita. ACOssa on vahva suomalaisedustus ja suomalaistaiteilijat ovat ylipäätään hyvin esillä kaikissa käteeni sattuneissa käsiohjelmissa, joissa on edes viitattu klassiseen musiikkiin. Etihad Stadium –jättiareenalla koimme U2:n ja Jay-Z:n orkestereineen. Regent Theatre on musikaalinäyttämö ja näimme siellä ”Love Never Dies” –musikaalin, jossa oli ihan kivasti otteita sirkuksen oudosta maailmasta. Jotta on sitä sentään paikoissa käyty. Niin ja livenä kuulimme viime vuoden puolella kappaleen verran myös mm. Katy Perry ja Jessie J -nimisiä laulajattaria; jälkimmäinen oli sentään mielestäni oikein mielenkiintoinen. Niin että on yhtä sun toista koettukin.

Keski-ikäinen nainen on tyypillinen kulttuurin kuluttaja; näyttämötaidetta, musiikkia, kuvataidetta ja kirjallisuutta. Melbournessa voisi ahmia vaikka mitä. Maailman tunnetuimpia kevyen musiikin artisteja riekkuu täällä tämän tästä (eilen Rod Laver -areenalla, siellä tennisnäyttämöllä, kähisi se toinen,"Do you think I'm sexy", Rod. Ja kyllä varmasti joku vielä tykkäsikin, että se oli). Klubeilla ja festivaaleilla pääsisi kuuntelemaan ja ihailemaan vaikkapa reggaeartistien kermaa. Toisaalta näkee ja kokee sitä kokolailla Suomessakin, joten ei tässä sovi itseään ruoskia, vaikka varsin usein nököttääkin iltapuolesta kotona. Tai toki voi soimata itseään, mutta sitä voi tehdä sitten ihan yhtä lailla Suomessakin. Olen ollut esittävän taiteen suhteen ilmeisiin tapahtumapaikkoihin päin kallellaan, siinä ovat joinain kertoina sisällötkin jääneet suunnitteluvaiheessa jalkoihin. En myöskään ole yrittänyt löytää omaperäisiä salattuja keitaita, vaan ihan reilusti zoomannut tunnettuja taloja ja saleja. Keskiverto.

Perjantaina, siis eilen, tapahtui seuraavaa: ryntäämme ystäväni ja tämän miehen kanssa pikaillalliselta Yarra-joen varrelta kohti teatteria. Ystäväni pitkine säärineen edellä. Mutta voi harmistus, hän meneekin sisään The Arts Centre –pyöreään rakennukseen (olen nähnyt siellä päiväbalettia, eikä paikka mitenkään erityisesti puhutellut). Kysyn, onko ystäväni aivan varma. Itse asiassa hän ei ole, vaan pyörii paikallaan kummastellen. Kehotan näyttämään varaustulostetta henkilökuntaan kuuluvalle naishenkilölle siinä aivan edessämme ja kas – olemme väärässä paikassa! Olen tyytyväinen, vaikka tämä merkitseekin nyt jo todellista kiirettä. Kolmisen sataa metriä napakasti jalkaa toisen eteen, ohi Komediafestivaalin väliaikaisnäyttämön The Famous Spiegeltent –paikallisenhuvilan (jossa muuten koimme viime vuonna Reggie Wattsin erinomaisen esityksen ja tänä vuonna odotan Dixie’s Tupperware Party –hupailua, johon ostin liput huhtikuuksi) ja sen eteen rahdatun kauniin vanhan raitiovaunun ohi sekä suuren National Gallery of Victoria –museon, alas mäkeä kohti oikeaa teatteria.

Eikä sovi unohtaa eilisillan taide-elämyksen sisältöä. Olen nähnyt melko vähän teatteria, joten arvioni on hyvin avuton. Kun esitys alkaa, mietin taas, miten alan käydä enemmän leffoissa, jahka iltatähtösemme ehtii teiniksi. Siis jos elokuvaesityksiä enää silloin järjestetään. Nimenomaan leffassa, mietin, vaikka siinä teatteriesityksessä istunkin. Keskityn näytelmän, jonka nimi on muuten Tribes, alussa kuuntelemaan tarkasti tekstiä päästäkseni jutun juureen ja ytimeen. Päätös on hyvä ja pitää; pystyn keskittymään, enkä putoa kielikärryiltä. Näytelmä myös ottaa mukaansa, sen henkilöiden ahdistus, keskinäinen rakkaus ja yletön itsekkyys sekä huumorikin tavoittaa. Lavalla on perhe, jossa melskataan paljon. Mekastus tapahtuu usein silloin, kun katetaan tai käydään pöytään, poistutaan siitä ja siivotaan illallista pois. Normaalia. Vanhemmat ovat kuusikymppisiä ja kaikki kolme aikuista lasta palanneet takaisin kotiin asumaan. Miltä elämä perheessä on tuntunut ja tuntuu nuorimmaisesta, kuurosta Billy-pojasta, joka on oppinut lukemaan huulilta ja puhumaan ääneen? Perheen möykkä on hänelle ehkä vain jytinää ja viestit ovat aina välittyneet vain osittain. Viittomia ei ole käytetty.

Täytän toukokuussa 47-vuotta. Lapseni täyttävät vuoden mittaan 21-, 19- ja 12-vuotta. Lasken jo ennen väliaikaa kaikki lapseni 13 vuotta vanhemmiksi ja uskon, että heille tekee hyvää asua omillaan, kun tämä mamma täyttää 60. Toisaalta teatteriperheen lapsilla on kullakin kohtalaisen suuret haasteet ja sikäli voi olla, ettei heistä saata oikein päästää irti… En tokikaan tiedä, mitä tapahtuu sitten, kun näytelmä on jo loppunut, ehkä kaikki näytelmäperheessä voi paremmin. Oma piskuisimpamme on melko paljon toisia nuorempana joutunut vuosien saatossa seuraamaan mitä moninaisimpia keskusteluja, jotka ovat ehkä olleet hänen nuorelle mielelleen kummallisia - osa höpötyksestä on voinut suhista ohi jättäen sittenkin mieleen aavistuksen hämmennystä. Näinhän se on, että tarinoissa on usein ainakin minimaalinen yhdistävä linkki.

Suurimmalla osalla helsinkiläisistä on vielä aikaa nukkua tai lueskella Hesaria ja hörppiä aamukahvia lumihiutaleiden leijaillessa, jälleen kerran, pakkassäässä.

Hyvää huomenta, uutisista taas iltaa ja päivää.

Olen uutiskoukussa. Kotonamme voi nauttia tukevasta paketista ostokanavia; viihdeohjelmia, luontodokumentteja, urheiluohjelmia, monenmoisten elokuvakanavien sisältöjä ja vaikka mitä.  Paitsi keittiössä, sillä siellä näkyvät vain kansalliset taviskanavat. Olen kotiäiti. Kotiäidillä on aikaa hörppiä kahvia ja tehdä tuntitolkulla ruokaa sekä siivota jälkiään. Vietänkin siis paljon aikaa keittiössä. Siellä on aina auki ABC News 24.

Valinta ei ollut luonnollinen. Aloitin jonkun toisen valtakunnallisen kanavan seuraamisella muutettuamme tänne heinäkuun lopulla 2010. En enää muista, mikä kanava oli, mutta siellä alkoi sopivasti pyöriä Komisario Lewis, hyvään aikaan perunoiden kuorimisen kyytipojaksi. Mutta yritäpä seurata rikossarjaa, jonka jakso pilkotaan käsittämättömäksi silpuksi tolkuttomalla määrällä mainoskatkoja. On totta, että keskittymiskykyni ei ole aivan parasta luokkaa, mutta tiedän itseäni haasteellisimpiakin tapauksia. Ihan sama osaako keskittyä vai ei, kun huutaen esitettävää kampanjamainontaa puskee vähän väliä kesken jakson, ei edes hyvin tuotettu TV-sarja kestä mitenkään.

Oli todella ikävää sanoa hyvästit paikalliselle mainonnalle ennen kuin siihen pääsi edes kunnolla tutustumaan. Ei sen vuoksi, että se olisi antanut itsestään mainittavan edustavaa ensivaikutelmaa, vaan siksi, että mainonta on osa viestintävirtaa ja sikäli sen seuraaminen kuuluu perusopintoihin uudessa ympäristössä. Nyt tiedän siitä vain sen vähän, minkä kohtaan silittäessäni liinavaatteita UKTV- tai 13th Street –kanavan tahtiin yläkerran television äärellä.

Lokakuussa 2010 seurasin jännitysnäytelmää Chilestä. Kaivotyöläiset nostettiin yksi toisensa jälkeen vapauteen. Se oli tietysti hieno hetki, mutta jo seuraavassa kuussa Uudessa-Seelannissa kaivosmiehet kuolivat räjähdyksessä. Olen kokenut yhä uudestaan Uuden-Seelannin eteläsaaren maanjäristykset, Australian omat luonnonkatastrofit, Costa Concordian karilleajon, Olli Rehnin puheet EU-parlamentissa, mielenosoitukset Venäjällä, Strauss-Kahnin pidätyksen, Arabian kevään, Barack Obaman esiintymiset täällä ja kotonaan, parlamentin farssimaiset kyselytunnit Canberrassa, Yhdysvaltojen republikaanien esivaalit presidenttiehdokkaasta, Bin Ladenin kiinnioton, rugbyliigan, aussifutisottelut, tenniskisailut, krikettimittelöt, surfauksen jättilaineilla, sään, sään, ja sään, kulttuurivartit, Sydneyn yölliset ampumiset (joita on viime aikoina ollut todella tiuhaan), Melbournen rikollisperheiden välienselvittelyt, huumekaupan paljastukset ja kiinniotot, häämatkasurmaajaksi syytetyn siirron Queenslandista kotimaahansa, elokuva-alan palkintojen jaot, Kim Jong-ilin hautajaiset, Euroopan ja Aasian osake ja valuuttamarkkinoiden nytkähdykset, Nasdaqin luvut, australialaisten pankkien koronnostot, Whitney Houstonin ja Amy Winehousen tribuutit, vahvan Australian dollarin ja sen, miten vienti ei pian vedä. Paljon tapahtuu koko ajan, sittenkin yhden päivän aikana ehtii nähdä monta kertaa samat uutiset. Etenkin sellaisina päivinä, kun kaikki syövät kotona ja ruoka tehdään alusta asti ja keittiö on ruokailun jälkeen varsin sekaisin.

Vaikka en lähtökohtaisesti ole kiinnostunut vain uutisista, katson niitä nyt hyvin paljon. ABC News 24 –kanavalla esitetään vain ohjelmien trailereita ja joitain yhteiskunnallisia spotteja. Suomessa lienee nyt niin, että yhden tunnin aikana saa olla korkeintaan 12 minuuttia mainontaa. Pitkän elokuvan saa pätkiä minimissään 45 minuutin jaksoihin. Muidenkin ohjelmapätkien pitää olla vähintään kaksikymmenminuuttisia. Yksi paikallinen tuttuni pitää kotimaataan Nanny State –valtiona, jossa kansalaisia tarmokkaasti suojellaan itseltään. En osaa sanoa, onko tämä sen suojaisampi satama kuin Suomikaan; molempi parempi. Yritin etsiä paikallisia TV-mainonnan määrää sääteleviä ohjeita, mutta löysin vain yksityiskohtaisia merkintämääreitä ohjelmasisällöistä sekä myös ohjeistusta ja määräyksiä mainonnan sisällölle. Mainonnan määrä on ymmärtääkseni sallittua maksimissaan 16 minuuttia tuntia kohden; vaihdellen 13 minuutista ylöspäin kellonajasta ja kohderyhmästä riippuen. Ja käsittääkseni nämä säännellyt luvut eivät sisällä ohjelmamainontaa. Mainoskatkojen määrälle en löytänyt ohjetta, mutta löysin valitustapauksia, joissa mainonnan määrää ja sijoittelua ohjelmassa oli kritisoitu ja tutkittu. Erään elokuvan yksi tunti oli silputtu neljään katkoon, eikä siinä ymmärtääkseni silti ollut mitään sääntöjen vastaista, sillä minuuttimäärä ei ylittynyt. Mutta asia vaatisi lisää tarkastelua, johon minulla ei ole kiinnostusta. Jos tämä ihana, väliaikainen asuinmaamme haluaakin suojella kansalaisiaan itseltään, eikö joku voisi suojella mainostajiakin niiltä itseltään?

Helsingissä maanantaivarhainen ja yökyöpelit hipsivät kohti kotiaan lumihiutaleiden leijuessa liki tyynessä talviyössä.

Ajetaan me autolla.

Satunnaista kodinhoitotyötä tekevä nainen tulee niukin naukin toimeen. Hänen varakas kotirouvan arkensa muuttui radikaalisti entisen puolison konkurssin myötä. Pankki otti omansa ja myi perheen kahden miljoonan dollarin arvoisen kotitalon ja rantahuvilan. Rouva muutti vuokralle pieneen rivitalokolmioon nuoremman lapsensa kanssa. Lapsi sai 18-vuotislahjaksi auton.

Tuomme lapsemme kouluun autolla. Monella on katumaasturi. Isot autot täyttävät koulun pienen lähikujan. 2000-luvun alussa Oslon Holmenkollenin ala-asteen edustalla mönkivät Hummerit ja muut saman kokoluokan kärryt. Kaupunkimaasturit tekivät tuloaan ja tulivat jäädäkseen. Katumaasturin ja Hummerin välimaastossa on erilainen valikoima maastureita. Jos niitä ei vertaa bussiin, ne ovat valtavia kaikki. Useasta Bay Side –vanhemman autosta kömpii ulos vain yksi lapsi.

New Yorkin osavaltiosta australialaisen vaimonsa kotiseudulle muuttanut isä kävelee kahden lapsensa kanssa kouluun. Vanhempi lapsista, poika, on ikäänsä luokkaa ylempänä. Eräänä aamuna näin lapsen kävelevän isänsä ja pikkusiskonsa kanssa koululle tavallisissa vaatteissaan. Kysyin lapseltani, miksi pojalla ei ole koulupukua päällään. Lapseni vastasi, no kun se menee varmaan sinne minne ne kaikki ”smart kids” aina välillä menee. Smart kid on erittäin lukenut ja pidetty koulukaveri. Totesin kerran pojan amerikkalaiselle isälle, miten mukavaa mahtaa olla, kun voi kävellä koululle. Hän myönsi ja sanoi, että autoon pakkautuessa tulee usein jotenkin kireä tunnelma.

Meiltä kävelisi koululle 40 minuutissa. Pyörällä ei lapsen kanssa uskalla lähteä, sillä aamuliikenne on hermostunutta. Kuudenkympin alueella tehdään pyöräkaistaa koukaten ohituksia, vaikka edessä ajava auto ei olisikaan kääntymässä oikealle. Kouluista tiheän taajaman lähikadut täyttyvät ristiin rastiin kouluihin ajavista vanhemmista.

Lauantaiaamun junavuorot alkavat keskustan vastakkaiseen suuntaan vasta kello 8.30. Muuten juna vie kätevästi sekä keskustaan että rantaviivan muihin pikkukeskuksiin. Poikittaisliikenne hoituu mitenkuten busseilla. Linjurit tosin lopettavat varhain; osa kahdeksan, loputkin yhdeksän pintaan.

Munkkiniemessä ei lasten kanssa tarvinnut keskustella edes mopohankinnoista; HKL-matkakortti oli kelpo matkailuvaltti. Meillä ei nytkään keskustella autohankinnoista, mutta olemmekin ulkomaalaisia.

Kestävä kehitys on Australiassa näkyvä ja kuuluva julkisen keskustelun aihe, poliitikkojen riitakapula. Haasteet kieltävillä on kummalisia argumentteja.Ympäristönmuutokseen suhtaudutaan väheksyvästi eikä ongelmaa haluta nähdä myös australialaisten huolena.  Valtapuolueen ajama hiilivero (carbon tax) on saanut opposition jankuttamaan populistista mantraa, jolla kyseinen vero halutaan saattaa kansanäänestyksen alaiseksi.

Australialaisista voi yleistäen sanoa, että kivaa kansaa ovat. Melbourne on monen kansallisuuden sulatusuuni ja varmasti siksi tunnelma on ystävällinen, hyväksyvä ja vastaanottavainen. Täällä ei heitellä roskia maahan ja kaupunkikokemus on muutenkin miellyttävän siisti. Oppiiko täällä maahanmuuttaja jos toinenkin nopeasti tavoille, joissa ei oteta huomioon päätösten ja arjen toimien kestävyyttä? Kahvipöytäkeskusteluissa ei ainakaan Bay Side –lähiöissä juurikaan kyseenalaisteta esimerkiksi autoilua.

Hiilivero rasittaisi välittömästi erityisesti eniten saastuttavia yrityksiä. Kotitalouksia ja pienyrityksiä tuettaisiin siten, että hiiliveron välilliset vaikutukset eivät kuormittaisi näitä. Polttoaineen hintaa hiilivero ei kaiketi nostaisi. Miksi ei? Autoilu ja muu moottoriliikenne on yksityisen arjen suurin saastelähde. Eli sen vuoksi yksityisen moottorimatkailun hintaa pitäisi nostaa, ja juuri samasta syystä se on luvattu olla tekemättä. Omituista ja johdonmukaista.

Luottotaksiyrittäjämme muutti Melbourneen Puolasta 40 vuotta sitten. Silloin hänen naapurinsa ajoi autolla sadan metrin aamulehden hakumatkan. Ystävämme ei ymmärtänyt sitä silloin tai nyt, vaikka automiehiä onkin. Australia on valtava ja harvaan asuttu maa. Lasten ystävät asuvat puolentoista kilometrin päässä tai kauempana. Junasta on meille paljon hyötyä ja iloa, busseistakin jonkun verran. Sittenkin vain keskustan joukkoliikenne on todella sujuvaa. Nyt olisi tilaus keskustella julkisesti toimivasta joukkoliikenteestä merkittävänä puhtaan tulevaisuuden tekijänä. Kukaan Australiassa ei uskalla sanoa, että yksityisautoilua pitää pystyä merkittävästi vähentämään. Miksi kukaan täällä ei totea, että ainoa ratkaisu tähän on alati kehitettävä julkinen liikenne. Toimeen pitäisi tarttua tarmokkaasti ja tavoitteellisesti. Lähtölaskenta on jo alkanut ja sen pitäisi kuulua kovaa ja saada kiinnostamaan kaikkia.


Helsingissä sataa pakkaslunta, mutta enää ei ole niin kylmä kuin Niinistön käydessä (Espoossa) levolle ensimmäistä kertaa Suomen seuraavana presidenttinä.

Läheks lenkille?

Maailman paras paikka harrastaa liikuntaa on Melbournen Brighton. Merenranta on lähellä ja rantaviivaa voi kulkea kymmeniä kilometrejä suuntaansa. Jo aamukuudesta eteenpäin kohtaa kymmenittäin kulkijoita. Rantaa pitkin kävellään, juostaan ja pyöräillään; pareittain, yksin ja ryhmissä. Jalankulkijoille varatun väylän sijaan voi tarpoa tai kipittää pitkin nurmea tai paikoitellen hiekkarantaa. Sillä tavalla säästyy selkä ja jalat iskuilta.

Tenniskenttiä, punttisaleja, sen seitsemän sortin studioita, erilaisille pallolajeille erinomaisesti sopivia nurmikenttä ja golfklubeja on useita. Golf on kansan laji. Kunnallinen Brighton Golf on mutkaton ja maltillisesti hinnoiteltu lähiökerho. Odotin tänään erästä nuorta kerholaista mukavasti varjossa istuskellen ja Elmore Leonard –pokkaria lueskellen. Puolituttu tuli juttelemaan, kuten täällä on tapana. Puhuin ummet ja lammet. Sittemmin jäin miettimään, että oikeastikohan kaveria kiinnosti suomalaisperheen vaiheet ja tuntemukset vai kompastuinko melbournelaiseen ystävällisyyteen, johon usein vaikuttaa sisältyvän aidonoloinen kiinnostus läheisiin ja muukalaisiin. Niin tai näin; vastaantulijoiden tervehtiminen ja hyvää päivää –tuttujen kanssa käytävät keskustelut edesauttavat eittämättä paljon sitä, että Melbourneen on helppo asettua.

Australialaiset ovat hyviä uimareita. Brightonin rannasta uidaan ympäri vuoden. Osa pelkää tosin vedessä pilvenkin veteen pudottamaa varjoa ja uskaltautuu meriveteen vain kalterein rajatulla merialtaalla. Mutta ei Port Phillip Bayn rantavesissä tarvitse pelätä haikaloja. Ja veden varassa harrastetaankin paljon. Lainalautailua varten täytyy ajaa puolisentoista tuntia rantaviivaa suuntaan tai toiseen, mutta purjelautailu ja esimerkiksi leijalautailu onnistuu (jos on jaksanut opetella sellaiset taidot). Meren lisäksi uivalle kansalle on uima-halleja ja altaita. Pelkin aurinkopaneelein lämmitetty uima-allas viilenee talvella alimmillaan 11 asteeseen ja lämpenee kesäkeleillä jopa 33-asteeseen. Uintihan on ihan mahtilaji, kun vesi on lämpöistä eikä altaassa kukaan töni. En tiennyt sitä ennen, nyt tiedän.

Puitteet ovat siis erinomaiset ja tiedänpä metrituntumassa yhden isohkon perheen sotkuisen autotallin, johon ei auto mahdu. Tallissa säilytään harrastevälineistöä, kuten esimerkiksi monenmoisia lautoja, märkäpukuja, palloja, polkupyöriä, lenkkareita ja muita urheilujalkineita sekä lukematon ja kasvava määrä vapoja ja muita kalastusvälineitä. Niin ja suksia, sillä talven tullen hiihdetään. Tosin yksi asia täällä on sittenkin vähän huonosti; hiihtäminen on kallista. Sesonki on hyvinäkin talvina lyhyt ja hissiliput sekä majoitus maksaa maltaita. Mutta on se sentään sittenkin aika mahtijuttu, että Australian Victoriassa voi ylipäätään hiihtää! Talveen on kuitenkin vielä pitkä aika ja siitäkin osa vaihtuu Suomen kesään.  Tänään lempeä helletuuli huojuttaa kaikenlaisia kasveja ja kuivattelee somasti takapihalle ripustettuja pyykkejä.

Helsingissä vaalien aattoaamuna lumimyräkkä on helpottanut. Pakkanen on kireä ja Australiasta saapuneen matkailijan palttoon alle hiipii värisyttävä kylmyys.