maanantai 26. elokuuta 2013

Tyttö ja silkkipakka.



Tänäkin perjantaina kello kahdeksan illalla istun tämän saman kulmapöydän ääreen. Minulla on aivan valkoiset hiukset. Olen koonnut ne pieneksi sykeröksi, nutturaksi niskakuoppaani. Hiukseni ovat jo haurastuneet, enkä enää saa niistä näyttävää ranskalaista nutturaa, kuten nuorena. Silloin hiukseni olivat mustat kuin Melbournen yö ja niin jykevät, että poninhäntä oli kiinnityskohdasta paksu kuin patonki. Synnyin Pariisissa porvarisperheeseen. Kaunis kotimme sijaitsi lähellä Madeleine-aukiota. Synnyin 1928. Lapsuuteni oli hyvä ja kaunis. Olin vanhempieni ainokainen, silmäterä ja suuresti rakastettu. Lapsuuteni loppui 26.8.1943. Olimme jättäneet kotimme jo aikaisemmin ja piileskelimme sekatavarakauppias Monsieur Beaulieun kellarissa. Meillä oli mukana vain vähän, eikä kenenkään muun paitsi suojelijamme pitänyt tietää olinpaikkaamme. Mutta Monsieur Beaulieun maine hyvänä ihmisenä oli tunnettu ja meidät löydettiin. Tai ei minua, sillä oli juuri silloin, kun ne tulivat, vintillä katselemassa kaunista kangasrullaa ja haaveilemassa hienosta leningistä, jonka ehkä saisin sodan päätyttyä. Olin vintillä luvatta. Jäin henkiin, vanhempani kuolivat.

Äitini serkku asui Melbournessa ja hän auttoi minut alkuun. Olin surullinen ja minua riisti huono omatunto; miksi minä selvisin, mutta vanhempani kuolivat. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Vuodet ovat kuluneet. Minulla ei ole perhettä, eikä kangaskaupallani ollut jatkajaa. Kolme vuotta sitten myin sen. Jätin vain yhden kangasrullan, sen rullan, jossa oli leningin verran tummanvihreää raakasilkkiä. Tämä leninki on rakas.

Ravintola sijaitsee osoitteessa 11-13 Toorak Road. Kotini on vain viidenkymmenen metrin päästä täältä. Olen syönyt ravintolassa liki joka perjantai siitä asti, kun se 1986 avattiin ensimmäistä kertaa. Uskon, ettei ravintolan ranskankielistä henkilökuntaa lukuun ottamatta juurikaan kukaan muu kiinnitä minuun huomiota. Olen pienikokoinen ja hiljainen. Olin kahdeksankymmentäluvulla sievä keski-ikäinen, mutta kaiketi silloinkin melko huomaamaton. Nyt olen kutistunut  aikaisempaakin pienemmäksi. Se sopii minulle hyvin. Ja olen kuitenkin terve. Varmasti vuosikymmenien kiipeily kaupan tikkailla piti jalkani vetreinä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut autoa, vaan olen kävellyt melkein kaikki matkani. Nyt menen tosin halleille raitiovaunulla.

Olen syönyt ravintolan kaikki annokset useaan kertaan, sillä ruokalistaa ei muuteta. Maistan aina henkilökunnan suosittelemat ranskalaisviinit. Juon vain lasillisen. Kirjaan muistiin kunkin viinin ominaisuudet. Lista on jo pitkä, vaikka kustakin viinistä on vain lause tai pari. Kymmenen vuotta sitten matkustin Pariisiin ensimmäistä ja viimeistä kertaa sodan jälkeen. Kun palasin Melbourneen menin vielä samana päivänä lasilliselle ravintolaan. Menin, vaikka ei ollut perjantai. Istuin baaritiskin ääreen ja huokaisin; olin kotona.


Je m’appelle Élodie et j’aime France Soir!

maanantai 12. elokuuta 2013

"Into My Arms"?




Olen ”Teuvo, maanteiden kuningas” (Leevi and the Leavings) ja asun Kaustisella Varilan kylässä. Ajoin setäni autolla varsin kovaa vauhtia ja törmäsin kylän tiukimmassa mutkassa sähkökaappiin. Setää harmitti. Auto oli ”V-8 Ford” (Honey B & the T-Bones) vuodelta 1968. Se kyllä romuttui, mutta minä selvisin taas.  Äti aina sanookin, että Teuvo se on sellainen ”Auringon lapsonen” (Tuomari Nurmio & Kongontien Orkesteri). Kuljen raskain askelin ja edessäni on ”Hiljainen Kylätie” (Darya Pakarinen & Månskensorkester). Kulkuni on tukalaa, ei niinkään rikkomani auton tai sedän harmituksen vuoksi, vaan siksi, että söin hetkeä aikaisemmin ison ”T-Bone” (Neil Young & Crazy Horse) pihvin. Nojaudun hetkiseksi paksuun männynrunkoon. Siihen on kulmikkaasti kaiverrettu ”Who Cares” (Huey Lewis and the News) ja ikään kuin vastauksena: ”Someone” (Duke Robillard and the Pleasure Kings). Kohautan hartioitani, hymähdän ja jatkan matkaa. Ohitan kaverini ”Jammin(g)” (Bob Marley & the Wailers) talon avoimen portin. Sitten käännynkin kannoillani ja päätän poiketa kylään. Yksi tyttö nimittäin kohteli minua katalasti viime viikonlopun tansseissa ja haluan jutella siitä. ”Mä en ole koira” (Raimo Raivo & Pakkopaita) enkä halua, että minua kohdellaan sellaisena. Tyttö aivan selvästi keimaili minulle, mutta sanoikin, että hänellä on jo sulho. Ehkä tyttö ei voinut vastustaa, sillä näytin lavalla ”Parhaat puoleni” (J. Karjalainen ja Mustat Lasit). Ajattelin myös selvittää, mikä tytön nimi on. Jammin(g) isä on on syntynyt ulkomailla, eikä tyttökään ihan suomalaiselta näyttänyt. Tämä on kuitenkin aika pieni paikka. "En pelkää" (Jukka Poika & Jenkkarenkka), vaan avaan oven porstuaan ja huutelen. Sitten oivallan, ettei autokaan ole pihassa; ei täällä ketään ole. Jatkan matkaani huoltikselle. Juuri kun olen kääntymässä tieltä huoltamon pihalle baarin ovi heilahtaa ja ulos kurkistaa Jammin(g) iloinen naama. Samalla kuulen, miten kaverini katsoo vasemmalle ja huutaa ”Mary Lou” (Timothy Nelson & the Infidels). Tyttö juoksee Jammin(g) syliin vilkaisten viehkosti suuntaani. Käännyn pois ja ajattelen ”Let me up (I’ve had enough)” (Tom Petty & the Heartbreakers)!

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Koska niillä on vaalit.




Venepakolaisten rantautuminen Australiaan on rajaloukkaus. Ihmisten salakuljettajien toimintamalli täytyy estää. On kyse ihmishengistä. Tarvitaan nopeampaa turvapaikanhakemusten käsittelyä. Turvapaikanhakijoiden pitää odottaa lukituissa keskuksissa. Turvapaikanhakijat täytyy sulauttaa yhteiskuntaan väliaikaisen oleskeluluvan turvin. Jokaiselle riittää töitä, paikalliset eivät kuitenkaan suostu tekemään kaikkia tarjolla olevia hommia. Australian työttömyyden ennustetaan nousevan tasaisesti kohti vuoden loppua; ”vievät meidän työpaikat”.  Australian pitää nostaa 457 työviisumilla maahan pääseviä, ei lisää pakolaisia. Lisää pakolaisia ja päätökset nykyistä nopeammin pakolaisleireille.Työväenpuolue voitti Koalitiolta hallittavakseen niin vahvan talousmahdin, etteivät edes he pystyneet sitä täysin tuhoamaan. Työväenpuolue on hallinnut maata viisaasti ja onnistunut turvaamaan taloutta, vaikka maailmalla myllertää. Keskuspankki laskee ohjauskorkoa, sillä hallitus on hyvä ja viisas. Keskuspankki laskee korkoa, koska hallitus on sössinyt, eikä taloudella suju hyvin. Ei veroja, ei liiaksi sosiaalista vastuuta. Veroilla yhdenmukaisuutta. Isot talletukset verotettavaksi, raha liikkumaan. Hyvänen aika; säästät ja se ei sitten olekaan hyvä juttu. Ilmasto mitään lämpene. Heti pois hiilidioksidivero, perheet ei tykkää siitä. Hiilidioksidivero on ehdottoman tärkeä, emme voi ajatella vain itseämme. Kaivosmagnaatit eivät halua rahoittaa muiden juttuja, sillä tehdyt investoinnitkin täytyy hoidella. Luonnonvarat eivät ole kenenkään yksityisen tai yrityksen omaisuutta, vaan kansan rikkauksia. Maat voivat tosin olla pyhiä, mutta kuinka moni välittää? Dollari dollarista, ylläpidetään nykyistä koulutusmallia. Tuetaan enemmän julkista koulujärjestelmää, pyritään vahvistamaan mediaania kautta maan ja yli erilaisten yhteiskuntaluokkien. Luodaan reilumpaa yhteiskuntaa. Kullekin arvonsa mukaan; jos aherrat enemmän tai sinulla on parempi tsäkä, lapsillasi on koulusysteemit paremmin (josko he nyt siitä piittaavat). Niin monta autoa kuin ajokorttiakin. Kuka kehittäisi julkista liikennettä?  

Ulkomaalainen on asunut täällä yli kolme vuotta. Hän ehti nähdä vähemmistöhallituksen muodostamisen, kun Työväenpuolue (Labor) sai mukaansa kolme sitoutumatonta ja siten enemmistön hallituksen muodostamista varten sekä pääsi yhteisymmärrykseen Vihreiden kanssa (sopimuksen mukaan lanseerattiin hiilidioksidivero, carbon tax). Koalitio (Liberal ja National) jäivät oppositioon. Kolme vuotta hallitus ja oppositio ovat olleet tukkanuottasilla; kuka sanoi mitä ja petti ketä. Carbon tax on ollut ehkä jämerin lyöntiase, sillä Julia Gillard (entinen pääministeri) oli jo ehtinyt luvata, ettei sellaista hänen johtamansa hallituskauden aikana tulisi. Mutta ei siinä vielä kaikki. Ihan joka ainoa käsitelty asia tai ainakin sellainen, josta on jonkinlainen päätös tehty, on kelvannut revittäväksi. Eri suuntiin on siinä sitten kivasti kiskottu ja poliittista opportunismia harjoitettu. Ukomaalainen on nähnyt moooonta tiedotustilaisuutta, joita on kuvattu kouluissa, kaduilla, tehtaissa ja puistikoissa. Poliitikkojen käytös on ollut ala-arvoista ja eritoten oppositiosta on huudeltu henkilökohtaisuuksia ja typeryyksiä. Ihan mitä vaan, millä kansaa mahdollisesti lipasta tai riemastuttaa. On ollut myös (aika vähän) hienoja hetkiä, kuten Julia Gillardin  ”Misogyny Speech” eli huikea puhe sovinismista ja naisvallan väheksymisestä lokakuulta 2012. Tosin sekin hieno puhe saatiin sitten yhteistuumin vesitettyä turhanpäiväisellä hölinällä. Johtavien poliitikkojen päivätyö vaikuttaa tosi rankalta, mutta eittämättä ulkomaalainen ihmettelee, miten paljon työsarkaa siunataan yhteisten asioiden hoitamiselle ja miten paljon sitä roiskitaan vaalityöhön – siis heti alkaen siitä, että edelliset vaalit ovat ratkenneet ja seuraaviin on jäljellä kolme vuotta. Nyt ulkomaalainen tietää, että seuraavan kerran Australia äänestää 7.9.2013. Ja ulkomaalaista hirvittää. 

tiistai 6. elokuuta 2013

Ota minut mukaan.



Minä olen Ara. Olen asunut Sri Lankassa leirillä yli kolme vuotta. Isäni asuu Australiassa, mutta en pääse hänen luokseen. Tosin hänkin asuu leirillä, tai vastaanottokeskuksessa aidoin suljetulla alueella. Hän haluaisi töihin voidakseen maksaa minun, äidin ja pikkuveljen matkan luokseen. Hän ei pääse ulos eikä töihin. Isä on lääkäri. Minä olen seitsemän ja käyn äitini pitämää koulua täällä pakolaisleirillä. Opiskelen englantiakin ja opetan sitä yhdessä äidin kanssa pikkuveljelle, että osaisimme molemmat sitten, kun muutamme Australiaan.

Isä maksoi kaikki säästömme miehelle, joka järjesti matkan Joulusaarille kaksi vuotta sitten. Vene haaksirikkoutui, mutta isä selvisi. Isän veli ja serkkuni hukkuivat. Silloin isä oli onnellinen siitä, että me emme olleet mukana. Hän kuitenkin uskoi silloin, että kohta seuraamme häntä Australiaan ja olemme taas yhdessä.

Jos olisimme jääneet Afganistaniin, en saisi olla koulussa. Asuimme maalla ja siellä hallitsi Taliban. Äitini on opettaja, mutta Afganistanissa kylässämme hän ei saanut opettaa. Oli jotain muutakin, minä en tiedä mitä. Yhtenä iltana äiti ja isä olivat hyvin kiihtyneitä. Seuraavana aamuna lähdimme matkaan. 

Olemme hengissä, mutta emme ole onnellisia. Äitini on sanonut, että minun pitäisi keskittyä olemaan lapsi ja unohtaa se, että olemme täällä pakolaisleirillä ja että emme tiedä, koska taas tapaamme isän. Äiti sanoo, että minun ei tarvitse kantaa aikuisten huolia. 

Minä tiedän, että Australiassa on paljon tilaa, mekin mahtuisimme sinne. Olisi kiva päästä, etenkin kun isä jo on siellä. Jos isä pääsee töihin, hän saa rahaa ja me voimme lentää Australiaan. Minusta tämä on ihan yksinkertainen juttu. Vaan ehkä se ei aikuisten mielestä ole sitä?