Tänäkin perjantaina kello kahdeksan illalla istun tämän saman kulmapöydän ääreen. Minulla on
aivan valkoiset hiukset. Olen koonnut ne pieneksi sykeröksi, nutturaksi
niskakuoppaani. Hiukseni ovat jo haurastuneet, enkä enää saa niistä näyttävää
ranskalaista nutturaa, kuten nuorena. Silloin hiukseni olivat mustat kuin
Melbournen yö ja niin jykevät, että poninhäntä oli kiinnityskohdasta paksu kuin
patonki. Synnyin Pariisissa porvarisperheeseen. Kaunis kotimme sijaitsi lähellä
Madeleine-aukiota. Synnyin 1928. Lapsuuteni oli hyvä ja kaunis. Olin
vanhempieni ainokainen, silmäterä ja suuresti rakastettu. Lapsuuteni loppui
26.8.1943. Olimme jättäneet kotimme jo aikaisemmin ja piileskelimme sekatavarakauppias
Monsieur Beaulieun kellarissa. Meillä oli mukana vain vähän, eikä kenenkään
muun paitsi suojelijamme pitänyt tietää olinpaikkaamme. Mutta Monsieur
Beaulieun maine hyvänä ihmisenä oli tunnettu ja meidät löydettiin. Tai ei
minua, sillä oli juuri silloin, kun ne tulivat, vintillä katselemassa kaunista
kangasrullaa ja haaveilemassa hienosta leningistä, jonka ehkä saisin sodan
päätyttyä. Olin vintillä luvatta. Jäin henkiin, vanhempani kuolivat.
Äitini serkku
asui Melbournessa ja hän auttoi minut alkuun. Olin surullinen ja minua riisti
huono omatunto; miksi minä selvisin, mutta vanhempani kuolivat. Olisinko voinut
tehdä jotain toisin? Vuodet ovat kuluneet. Minulla ei ole perhettä, eikä
kangaskaupallani ollut jatkajaa. Kolme vuotta sitten myin sen. Jätin vain yhden
kangasrullan, sen rullan, jossa oli leningin verran tummanvihreää raakasilkkiä. Tämä leninki on rakas.
Ravintola sijaitsee osoitteessa 11-13 Toorak Road. Kotini on vain viidenkymmenen metrin päästä täältä. Olen
syönyt ravintolassa liki joka perjantai siitä asti, kun se 1986 avattiin
ensimmäistä kertaa. Uskon, ettei ravintolan ranskankielistä henkilökuntaa lukuun ottamatta
juurikaan kukaan muu kiinnitä minuun huomiota. Olen pienikokoinen ja hiljainen.
Olin kahdeksankymmentäluvulla sievä keski-ikäinen, mutta kaiketi silloinkin melko
huomaamaton. Nyt olen kutistunut
aikaisempaakin pienemmäksi. Se sopii minulle hyvin. Ja olen kuitenkin
terve. Varmasti vuosikymmenien kiipeily kaupan tikkailla piti jalkani vetreinä.
Minulla ei myöskään ole koskaan ollut autoa, vaan olen kävellyt melkein kaikki
matkani. Nyt menen tosin halleille raitiovaunulla.
Olen syönyt
ravintolan kaikki annokset useaan kertaan, sillä ruokalistaa ei muuteta. Maistan
aina henkilökunnan suosittelemat ranskalaisviinit. Juon vain lasillisen. Kirjaan muistiin kunkin
viinin ominaisuudet. Lista on jo pitkä, vaikka kustakin viinistä on vain lause
tai pari. Kymmenen vuotta sitten matkustin Pariisiin ensimmäistä ja viimeistä
kertaa sodan jälkeen. Kun palasin Melbourneen menin vielä samana päivänä
lasilliselle ravintolaan. Menin, vaikka ei ollut perjantai.
Istuin baaritiskin ääreen ja huokaisin; olin kotona.
Je m’appelle Élodie
et j’aime France Soir!