Ilmarisen kädenjälki?

Nyt minä kyllä suutun! Maxim suljetaan. Olen elokuusta asti odottanut, että se avattaisiin, koska se on paras paikka elokuvalle Helsingissä.

Melbournen Brightonissa on kaksi elokuvateatteria, Palace Cinemas Brighton Bay ja saman ketjun Dendy Brighton. Molemmat kivoja; Dendy aavistuksen vilkkaamman Church Streetin varrella ja Brighton Bay taas (kuinka ollakaan) Bay Street –nimisen kadun varrella. Brighton Bay enemmän aikuisten makuun, sen tunnelma on vähän intiimimpi. Siellä esitetään myös enemmän arthouse–elokuvaa ja varsinainen lasten ohjelmisto ja oikeastaan toimintapätkätkin puuttuvat täysin. Dendyn teattereissa taas saa nähdä niin Bondit kuin piirretytkin. Molemmat teatterit ovat hyvin kodikkaita.

Toki ihmettelin useasti, miten toiminta ylipäätään kannattaa tai ehkä se ei kannatakaan. Melbourne on kuitenkin kaikin tavoin kulttuurisesti sivistynyt, monipuolisen viihteen ja taiteen kokeminen on kätevää. Uskoisin, että kaupungissa tietoisesti myös vaalitaan ja tuetaan tätä mainetta. Kaksi viikkoa ensi illan jälkeen saatoin keskellä viikkoa saada puolisalia itselleni. Näytöksiin mennään yleensä numeroimattomille paikoille ja koska suosin etuosaa, ei edessäni toisinaan ollut yhtään ketään. Valtaosa tuloista tullee oheismyynnistä. Palacen teattereissa on tarjolla tietysti hyvä kahvia, mutta myös pullaa, lämpimiä leipiä sekä viiniä, olutta ja drinkkejäkin unohtamatta tokikaan poppareita tai limuja. Ja salissa saa mässyttää ja hörppäillä.

Molemmissa Melbournen lähiteattereissamme on useita saleja, mutta kumpikaan niistä ei ole mikään kompleksi, joita – usko huvikses – kaupungista toki myös löytyy. Sinnittelin aika hyvällä menestyksellä niin, ettei nuorintammekaan tarvinnut kovin usein kuskata muihin teattereihin. Melbourne on neljän miljoonan ihmisen kaupunki, jossa poikittaisliikenne ei ole kovin toimiva. Jo ajankäytönkin kannalta oli mukavaa, kun virikettä löytyi läheltä.

Sekä Brighton Bay että Dendy –teattereihin oli tavattoman mutkatonta mennä hetken mielijohteesta, yksin tai kaverin kanssa. Ei joka kerta, mutta toisinaan lasillinen viiniäkin maistui siinä kivasti. Wolf of Wall Street oli aika rankka sen jälkeen, kun ensin oli hörppinyt kotona pari kupillista kahvia, sitten näytöksessä pullon vettä ja kyytipojaksi lasillisen sauvignon blancia. Teatteri on kahden minuutin kävelyn päässä silloisesta kodistamme, joten vetäisin tämän nestemäärän hyvinkin pikkuajassa ja WoWSt on pitkä pätkä. 

Kävelen tosi usein Maximin ohi ja olen toiveikkaana kurkistellut teatterin ikkunoihin, josko niihin olisi ilmestynyt uutta tietoa näytösten alkamisesta. 

Väitän, nyt käyttäydytään moukkamaisesti ja tyhmästi! Osavuosikatsauksia? Miksi niille pyhitettäisiin yksi kaupungin tunnelmallisimmista saleista? Parahimmat Ilmarinen ja Finnkino, nyt takaisin neukkapöydän ääreen! Jos sinä saat päättää, arvoisa Ilmarinen, pyörrä päätös ja kokeile, miltä tuntuu tilannetaju ja miltä maistuvat hyvän mielen pisteet. Vielä voi kääntää takkia ja rakentaa sivistyneen toimijan mainetta. Jos näillä sittenkin mennään, mielestäni tavattoman noloa. Toivottavasti tällainen lyhyt- ja kapeanäköisyys ei kerro nykysuomalaisuudesta. Eihän?

Kansalle, joka pimeydessä vaeltaa!

Tarvittiinko Musiikkitalo? Onko heikkoakustinen Finlandia-talo rikkaus vai rasite? Haluammeko Guggenheimin? Onko julkinen taidekasvatus tärkeää vai toisarvoista? Tarvitaanko kortteli- ja lähiötoimintaan julkista tukea vai pitäisikö homman hoitua puhtaasti talkoovoimin?

Kuuluuko taide kaikille ja miten sen tekeminen rahoitetaan? Valtion tai kaupungin kassa ei noususuhdanteessakaan olisi pohjaton; samasta kirstusta maksetaan varhaiskasvatuksen, koulutuksen, sairaanhoidon, vanhustyön, julkisen liikenteen, tieverkoston, kirjastojen, puistojen, urheiluhallien ja ties minkä kokonaisuuden tarpeita. Tämä on jokseenkin ahdistava tosiasia. 

Tyttäreni lähettämä linkki eräästä muistopuheesta toi paitsi valoa allekirjoittaneen hetkellisesti apeaan tuokioon myös tähän dilemmaan; saa kyllä haluta sitä, että taidetta tuetaan, vaikka toivookin, että esimerkiksi peruskoulu olisi jatkossakin tähtemme ja että vanhuksemme olisivat hyvässä ja arvokkaassa hoidossa.

Cate Blanchett piti huikean puheen 5.11.2014 järjestetyssä Gough Whitlamin muistotilaisuudessa. Whitlam oli Australian 21. pääministeri joulukuusta 1972 marraskuuhun 1975. Gough Whitlamin ollessa pääministeri hänen hallituksensa alkoi toteuttaa mittavaa uudistusohjelmaa, jonka Whitlam oli julkistanut puolueensa vielä ollessa oppositiossa. Uudistuksilla pyrittiin reilumpaan yhteiskuntaan, takaamaan merkittävimmillä elämän alueilla kansalaisille aikaisempaa yhtäläisemmät mahdollisuudet sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Korkea-asteen koulutuksen lukukausimaksut poistettiin, yksinhuoltajavanhemmille ja kodittomille alettiin maksaa tukea. Kuolemanrangaistus poistettiin valtakunnan tasolla ja käytännössä Australiassa ei ketään enää tämän jälkeen ole tuomittu kuolemaan. Äänestysikäraja laskettiin 18-vuoteen.

Whitlam oli humaani mies, joka myös työskenteli eriarvoisuutta vastaan. Australian nykyhallituksen agendalla on hyvin vaikeaa nähdä mitään, mikä vilpittömästi pyrkisi vastaavaan. Blanchettin puheenvuoro oli kiitospuhe ja hän nosti esiin niitä tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tähtääviä uudistuksia, joiden isä Whitlam oli ollut ja joiden myötä voimaantulleista eduista Blanchett itse sanoi nauttineensa. Puhe näytti olleen kiusallista kuultavaa Australian nykyiselle pääministerille ja oikeusministerille.

Suorana Gough Whitlam –lainauksena Cate Blanchett luki seuraavan tekstin*), joka mielestäni kiteyttää taiteiden merkityksen yhteiskunnassa parhaalla mahdollisella tavalla; sosiaalisten uudistusten tavoitteena on luoda yhteiskunta, jossa taiteet sekä henkiset ja älylliset arvot voivat kukoistaa. Miten upeaa on, kun vahvan sosiaalisen omantunnon mies puhuu viisaasti ja kauniisti myös taiteista ja muusta älyllisestä kehityksestä!

*) He said of his government:

"In any civilised community, the arts and associated amenities must occupy a central place. Their enjoyment should not be seen as remote from everyday life. Of all the objectives of my government, none had a higher priority then the encouragement of the arts - the preservation and enrichment of our cultural and intellectual heritage. Indeed I would argue that all other objectives of a Labor government social reform, justice and equity in the provision of welfare services and educational opportunities have as their goal the creation of a society in which the arts and the appreciation of spiritual and intellectual values can flourish. Our other objectives are all means to an end. The enjoyment of the arts is an end in itself."

Täysin Whitlamin maailmasta ja Blanchettin puheesta irrallaan tai ehkä jopa ristiriitaisestikin totean, että mielestäni taiteiden tukemisen yhteydessä ei nykyään voi sulkea pois yritysyhteistyötä. Onko yritysten mukanaolo taidehankkeissa sitten pakollinen paha vai muukin kuin taloudellinen mahdollisuus? Snobbaileeko yritys, jos se esimerkiksi sairaalan sijaan tukee taidelaitosta tai –tapahtumaa tahi perustaa (säätiön kautta) ihan oman museon?

Taidehankkeisiin yritysyhteistyö on tullut jäädäkseen ja hauskaapa on, jos yritykset näkevät taiteen tukemisen nimenomaan siten, että osittain myös yritysrahan avulla taide kuuluu kaikille ja taiteen tekeminen voi olla varteenotettava ja kokopäiväinen ammatti. Yhteiskunnan vastuulla on tukea monipuolista taidetta, lähiöprojekteista kansainvälisesti kiinnostaviin kokonaisuuksiin. Rakennus edellä ei toivottavasti koskaan, mutta konseptin kautta kuitenkin; konseptin profiilissa arkkitehtuurilla voi olla isokin merkitys. 

Yritys taas voi valita valtavasta ja koko ajan muuttuvasta taidekentästä itselleen sopivan, sillä oikea partneri tai taiteen alue löytyy varmasti. Toisaalta oikeakin on väärä, jos kattava yhteistyön hyödyntämissuunnitelma ei kuulu sponsorointipäätöksen perusteluihin.

Yhtälailla taidetalo tai –hanke voi saada yritysyhteistyöstä paljon muutakin kuin riihikuivaa rahaa tai vaikka mediatilaa, jos sekin on utelias kuuntelija ja keskustelija; ehkei yritysväen puuttuminen taiteen sisältöön ole hedelmällistä, mutta esimerkiksi markkinoinnista ja muusta myynnin edistämisestä  bisnesporukalla saattaa olla paljonkin annettavaa. Sitä paitsi innostunut ja sitoutunut sponsori puhuu kumppaninsa asiaa mielellään ja vuolaasti.

Taide on tahtoasia. Elinehtokin.

Antakaa mun kaikki maksaa.

Eesti on kiinnostava maa, jossa olisi takuulla paljon koettavaa. Monella suomalaisella on siellä mökki. Jotkut maanmieheni saivat takaisin suvulleen aikaisemmin kuuluneen kartanon, talon tai maa-alueen Eestin palauduttua itsenäiseksi vuonna 1991. Symppaan Eestiä.

Thaimaa on varmasti kaunis maa, kuten niin monet suomalaisetkin sanovat. Thaimaalaiset ovat ilman muuta nimenomaan vieraanvaraisia ja tykkäävät vilpittömästi turisteista. Minua kiinnostaa Thaimaassa kansalaisten tapa osoittaa mieltä ja nousta eturintamaan, kun poliittinen ilmapiiri sitä näiden mielestä vaatii. Thaimaa on takuulla nasta mesta, uskon tämän kokemattakin.

Eesti on kiva. Thaimaa on kiva. En sittenkään tässä taannoin tykännyt, että Marimekon Unikko-muistikirjat oli valmistettu Eestissä ja Siirtolapuutarha-kulho Thaimaassa. Minusta on hienoa, että väki työllistyy muuallakin kuin Suomessa, ei siinä mitään. Mielestäni on myös suotavaa, että tavara ja ihmiset liikkuvat mahdollisimman vapaasti pallollamme. Suomalaisten etu ei mene muiden maailman ihmisten edelle. Jossain nähdään aina vaan nälkää, toisaalla soditaan – yhteinen ongelmamme, meidän kuuluu välittää ja auttaa. Kuitenkin olisin juuri tuolloin taannoin ilahtunut, jos suomalainen ikoni olisi ollut vielä enemmän suomalainen.

Toukokuussa tiesin, että muutan kesäkuussa Melbournesta kotiin Helsinkiin, tarvitsin Australian kavereille ja opettajille, valmentajille ja sen sellaisille lahjoja. Ei ollut aikaa tilata, piti löytää paikan päältä. Jos olisin (ollut) ruotsalainen ja haluaisin jotain maahan liittyvää, tehtävä olisi helppo.  Ikea ja H&M löytyvät Melbournesta molemmat. Ruotsalaisia brandeja, ei niinkään ruotsalaisia tuotteita, mutta huokeaa ja monenmoista valittavaa. Jo ruotsalaisuus itsessään on Australiassa profiloitunut, esimerkiksi neljän vuoden takainen kuva yllä aukeaa tasapuolisesti kaikille. Abba-kirjoja ja –levyjä, niitä piisaa. Nokkelaa olisi Ruotsin Minnalta ollut antaa esimerkiksi jotain Björn Borgiin liittyvää; 11-kertainen Grand Slam –voittaja pelasi Australian Open –kisassa vain kerran, 1974, koska ei kertoman mukaan pitänyt pitkistä lentomatkoista.

Marimekko avasi ensimmäisen oman Australian myymälänsä Melbournen Prahranin Chapel Streetille joulukuussa 2012. Kävin liikkeessä silloin tällöin alueella palloillessani. Liike oli tyylikäs, sisällä ilmavaa (enemmän ahtautta olisin toivonut kertomaan menestyksestä) ja hinnat australialaisittainkin kalliit. Melbournessa myydään paljon käyttömuotoilua. Tyylit ovat moninaiset. Esimerkiksi maassa valmistettua keramiikkaa saa kohtuuhintaan. Liekö tuontitullit syypäinä, mutta ei Thaimaassa valmistettua pientä Marimekon Oiva-kulhoa voi kuin kalliiksi kehua. Ikävää, ettei kulhojen tai mukien printit pyörähdä tarkasti yhteen, vaan rajan näkee heti ja viimeistelyn jäädessä puuttumaan, tuote näyttää halvalta.

Marimekosta minä niitä lahjoja siis sitten ostin. En tiedä, olisiko Suomessa valmistaminen tiennyt parempaa laatua, mutta olisi ollut mukavampaa lahjoittaa nimenomaan kotimaassaan tehty kulho tai kirja. Vaan onko niin, ettei Suomessa tekeminen yhtään kannatta?

Minulla on kaksi hyvää Melbournen ystävää, jotka ovat sisustamisen ammattilaisia ja tuntevat hyvin jopa Marimekko-brandin. He ovat sitä hankkineet itsekin, joten heille Marimekko-tuotteen ostamisessa oli kaiketi eniten tolkkua. Toisaalta he tietävät myös, että valmistuttaminen esimerkiksi Thaimaassa on edullista ja sikäli arvossaan pitämänsä muotoilubrandin yhdistäminen halpatuotantoon saattoi hämmentää.

Toisaalta Marimekko kertoo avanneessa kolmannen Australian kauppansa syyskuussa ja että hyvin pyyhkii, arvioitua paremmin, joten kuka minä olen tässä urputtamaan. En pyydä siirtämään tuotantoa Suomeen, vaikka tottavie toivoisin, että Suomessa olisi jatkossakin myös teollisuutta. Mutta eikö nimenomaan kippojen ja kuppien (ei ehkä kankaiden, vaatteiden tai laukkujen) hintoja voisi laskea ja pyrkiä törkeesti kasvattamaan myyntimääriä niin omien liikkeiden kuin muidenkin kauppapaikkojen kautta? Tai saisiko, kiitosta vaan, jonkun sidekick–linjan, myytäväksi edullisemmin tavarataloissa ja pikkuliikkeissä. Melbourne muodostuu lukuisista pikkukaupunginomaisista osista ja lähiöistä, joissa on paljon kivijalkamyymälöitä, myös keittiö- ja sisustustavaroita on kaupan kosolti. Väittäisin, että pikkuliikkeistä ostetaan joko hyvälaatuista ja tunnettua merkki- tai indietavaraa maksaen enemmän tai kivaa ja nätinnäköistä, esimerkiksi huolimattomasti painettua keramiikkaa, aika edullisesti, ei Marimekko-hinnalla.

PS
Ostin kahdelle lahjansaajalle myös ruotsin kielen sanontakirjan, suomenkielisiähän ei tietenkään ollut. Näiden kahden kohdalla lahjaan oli ainakin nihkeän mutkan kautta rakennettavissa silta. Vaan se siitä.

Pudottelen nimiä. Ehe-ehe.

Selvitin ihan tässä kotona Suomessa iltapuhteiksi erästä kiinnostavaa asiaa ja ohjauduin Just Group –nimisen konsernin sivuille. Just Group –ryppääseen kuuluu myös Just Jeans –niminen ketju. Kun melbournelainen nuori 1970- ja 80-luvulla halusi itselleen nuo muodikkaat peffasta svengaa reisistä soi –tyyppiset pöksyt, hän meni nimenomaan Just Jeans –liikkeeseen. Sieltä niitä saa vieläkin, vankien vaatteita.

Just Jeansin perusti vuonna 1970 Graig Kimberley. Tämän minä opin brightonilaiselta ystävältäni Kirstyltä, joka kertoi sen heti muutettuamme Blair Athol –nimiseen viktoriaanisgoottilaista rakennustyyliä edustaneeseen taloon. Talo rakennettiin 1872 Herra ja Rouva Archibald Menziekselle. Blair Athol on ihana talo suurella tontilla, mutta meidän talossa asuessamme se oli vähän kehnossa hapessa. Kimberleyn aikaan oli varmasti ihan eri meininki.

Uskoakseni juuri Kimberleyt olivat loihtineet vanhasta tallista vieraiden kestitsemiseen oivallisen ns. pool-talon. Talon edustalla on, no niin, pool-allas ja sen sisällä, aivan, pool-pöytä. Kasikytluvun strobovalot ja muut ihmeet olisivat voineet olla ilonamme, jos olisivat toimineet.

Kimberleyn jälkeen talossa asuivat vuodesta 1994 vuoteen 2008 Wilsonit. Yksi ystäväni oli pelannut rouva Wilsonin kanssa tennistä. Rouva oli ainakin silloin ennen tumma ja kaunis. Fernando, joka oli työskennellyt talossa 15 vuotta, taas kertoi minulle, että Wilsonit ylläpitivät taloa ja puutarhaa kunnostuttamalla tiluksiaan jatkuvasti; kun yhtäällä tuli valmista, toisaalla aloitettiin.

Meille taloa vuokrasi Hornin pariskunta. He itse olivat muuttaneet väliaikaisesti takaisin Lontooseen. Tosin muutosta tuli pysyvä; siinä oli sitten avioeroa ja muuta sellaista. Kiinteistönkin myivät. En lähde toisten perhe-elämää tai bisneksiä tässä enempää ruotimaan. Olihan sekin by the wayt aika metka yllätys kun muutettuamme taloon kampaajamme Carole osoittautui vuokraemäntämme hyväksi ystäväksi.  

Seuraavaksi ehkä kaikkein jännittävin juttu. Blair Athol sijaitsee Leslie Grove –nimisen cul-de-sac –kadun päässä. Katu on poikkikatu Were Streetiltä. Were-kadulla kuvattiin tämän tästä House Husbands –nimistä saippuasarjaa ja kerrankin meidän kadulla oli kuvausporukan jalasvessa. Näin, miten vessasta astui ulos yksi sarjan näyttelijöistä, mieti; julkkis kävi pytyllä! Muuta en tiedä, kun en ole sarjaa koskaan katsonut. Tunnistin miehen, sillä olin nähnyt hänet ja kuvansa Logie Awards –TV-palkintogaalassa, jossa kävimme kahdesti haukottelemassa. Vaikka kuulimmehan siellä noina kertoina Katy Perryä, Jesse J:tä ja Bruno Marsia. Esimerkiksi.

Palatakseni Just Groupiin, sitä johtaa herra nimeltään Mark McInnes (Mäkinen / Mäkisen), jonka eroprosessi David Jones –tavaratalon palveluksesta tarjosi ensimmäisensä Melbournen vuotenamme pikkurouvalle, siis minulle, yhden jännittävän oikeusdraaman. Minä en pistä tikulla silmään eli selvitä itse, jos olet utelias. Minä ehkä en yleensä ole. 

KJu, tuo iloinen veitikka.

Kim Jong-un keskeytti Pjongjangin kansainvälisen lentokentän uuden terminaalin rakennustytöt ja määräsi korjauksia, joiden myötä terminaali olisi enemmän Pohjois-Korean ideologian, juche-aatteen mukainen. Siellä hän isänsä ja isoisänsä tavoin viuhtoi oikealle ja vasemmalle, tuo uhkea valtiomies. Tarkennukset ovat Kimin mukaan tarpeen, ettei lispahdeta liikaa muiden maiden suuntaan, vaan pysytään juchen mukaisesti erityksissä. Pidetään omasta brandista kiinni.

Kim Jong-unilla on tukka hyvin, kaikki hyvin. Kokoa arvovallan mukaan sekä keppi tukemaan massaa ja antamaan vaikutelmaa uskottavuuden nimissä mahdollisesti tarvittavista lisävuosista. Kuvissa kansa aina ikäänkuin riemuitsee ja tilattaessa taputtaa käsisään raivoisasti. Sotilaat ja muu lähipiiri taas katselee johtajaansa kokolailla liikuttuneen oloisena, pää joskus vähän kallellaan ihailua osoittaen, aina kunnioittavan näköisenä. Lentokentän palautekeskustelussa Kimin ympärillä tosin kirjoitettiin muistiinpanoja vakavin ilmein otsa tarkkaavaisilla, ei kuitenkaan tuimilla, rypyillä.

Mielikuvani Pohjois-Koreasta on kammottava. Sen brandi on ulkoisesti selkeännäköinen ja vastenmielinen. Terminaalia korjataan, vaikka sen läpi ei valtavia massoja koskaan kulkisikaan. Ebola-pelon vuoksi yksikään turisti ei toistaiseksi saa tulla Pohjois-Koreaan. Eipä maahan tai maasta muutenkaan paljon kuljeskella. Sairaiden hoitamiseen ei Pohjois-Koreassa ole varaa, terminaalin säätämiseen vastaamaan brandin vaateita sitä vastoin on.

Vapaassa maassa Pohjois-Koreasta kirjoitetaan ja sanotaan tällä tavalla ihan mitä huvittaa. En pelkää tai voi sen puoleen toivoakaan, että Kim Jong-un kiinnostuisi mielipiteestäni ja vaihtaisimme ajatuksia. Että minulle kaunopuheisesti opetettaisiin juche-ajatusta tai että puisimme, ovatko ennakkoluuloni oikean- vai vääränlaiset. Jong-un ja allekirjoittanut keskustelisivat kansojen ystävyydestä ja maailmanrauhasta? Niin, minähän en ole oikein asemassa, Jong-un sitä on, armeijan ja puolueen kiistaton johtaja.

Voisinko sitten päästä brandikeskusteluun jonkun tavallisen pohjoiskorealaisen kanssa? Voisin kysyä, mikä hänen mielikuvansa maasta on. Tuskin, jos hän vielä asuisi kotimaassaan. Jos hän olisi paennut nälkää tai vainoa Kiinaan, hän ei ehkä uskaltaisi avautua vilpittömästi. Jos hän taas olisi päässyt Etelä-Koreaan tai muualle maailmaan, hän varmaan kuvailisi taakseen jättänyttä aika suorasanaisesti. Toki riippuen siitä, jättikö henkilö taakseen läheisiä, rakkaita, joiden vuoksi pelätä.

Mitä tapahtuisi, jos Pohjois-Koreassa diktatuuri päättyisi nyt? Varmasti epäuskoa, epätietoisuutta ja sekasortoa, näin aluksi. Köyhyyttä ei pystyisi pyyhkimään pois hetkessä, mutta jo sotilasmenoista voisi varmaan nipistää aika paljon rahaa ruokaan ja villavaatteisiin. Mitäpä sitten, kun sananvapauteen voisi uskoa, miten ihmiset alkaisivat keskustella ja mistä?! Olisiko netti saatavilla osan kansasta käyttöön? Lähtisivätkö vapauden sanansaattajat kuljettamaan lehtiä tai lehtisiä maan syrjiin vai soisiko ainakin radio uuden ajan alkua maan perukoillakin? Alkaisiko verkkoyhteyttä mahdollistavan rakenteen pystyttäminen vimmalla? Kuka olisi etujoukoissa; voisivatko pohjoiskorealaiset itse johtaa joukkoa, muut antaisivat ehkä asiantuntemusta ja rahoitusta?

Ja mitä Pohjois-Korean kansa sitten meille kertoisi? Miten se mennyttä juche-aatetta kuvaisi, millaiseksi määrittelisi maansa historian, miten se näkisi kotimaansa suhteessa maailman muihin valtioihin; mistä se olisi tullut, mihin se haluaisi päästä? Ajatella, jos pohjoiskorealainen päättäisi itse, milloin hymyilee tai heiluttaa kättään! Pohjois-Korean brandi olisi hukassa, mutta tuskin siinä mitään maabrandityötyhmää, anteeksi ”työryhmää”, perustettaisiin.

Rakas päiväkirja, nykyaika on siistii!

Onhan tämä tavattoman hienoa! Kuuntelen nyt Helsingissä australialaista Triple J –radioasemaa siihen saakka, kunnes koulujoukkueen seuraava peli Sofiassa alkaa. Sitten siirryn livestream–kuvavirran vietäväksi ja katson, miten jalkisottelu kulkee.

Mikä siinä on, että pidän Riiasta jotenkin niin paljon enemmän kun Tallinnasta, jossa minulla tosin oli eilen kaverin kanssa ihan älyttömän kivaa. Satelliittikartta auki ja näkymää ihmettelemään; olen vain kahdesti käynyt Riiassa, mutta kaupunki valloitti ja veti tavalla tai toisella heti itseensä. 3D-kartta vie sinne kätevästi taas ja voin tavoitella sitä, mikä Riiassa meikäläistä puhuttelee ja miksi luulen olevani siellä enemmän kotonani kuin Tallinnassa.

Ylenpalttista. Muina naisina voin soitella noita muutamia vinyylilevyjäni tai kuunnella Radio Helsinkiä vanhan ajan malliin. Kukaan ei kiellä kanniskelemasta pokkareita laukussani. Tykkään painetuistakin sanakirjoista, vaikka se kätevin onkin puhelimessani. Säästän repaleiset kartat. Vanhoista leffoista nautin siinä missä uusistakin, tallennus- tai esitysmuodosta viis.  

Afrikan Tähti -pahvipeliä pelasimme tänä kesänä useammin kuin aikoihin. Puinen 1970-luvun flipperi kotiutettiin kymmenen varastovuoden jälkeen, isäntä kunnosti sen ja nyt se on ainoa peli, jonka parissa vietettävää aikaa on pakko (naapurusrauhan) takia välillä rajoittaa. On meillä uusi PS-ohjainkin, eikä FIFAn pelaaminen ole eräiltä mihinkään unohtunut.

Ihan yhtä palkitsevaa on lukea Timo Valjakan mainioita kuvataidearvosteluja digitaalisestikin, ei sormien tarvitse tuhraantua painomusteeseen. Tauluja on kiva suurennella näytöllä. Kiinnostus kokea itse näyttely ei vähene, vaan kyllä se itse asiassa tällä tavalla kasvaa.

Ja se some... Onko pakko alkaa sitä ruotia puolesta, vastaan tai neutraalisti? No ei oo. Ihan kiva, että on olemassa, siinä mitään. Ja tosi hauskaa toisaalta, että ihmisiä saa tavata oikeassa, käsinkosketeltavassa maailmassa sovitusti ja sopimatta, ennestään tuntemiani ja ihan uusia tuttavuuksia sekä sellaisia, joita en koskaan tule tuntemaankaan. Tuijottaminen ja kyttääminen elävässä elämässä - hyvässä hengessä - kunniaan!

Voi olla, että kohta kaksi viikkoa jatkunut vilustumis- tai flunssaoireiden lievä poteminen ja siihen luvatta aloittamani antibioottikuuri ovat herkistäneet, mutta nyt tunnustan joka tapauksessa tällaista suurta onnea näistä runsaslukuisista mahdollisuuksistani.

PS Nuorellamme on muuten aivan liian vähän päällä tuolla myöhäissyksyisellä bulgarialaisella pelikentälllä.

Mee himaas.

Kun kotona on aamu, kotona on iltapäivä, ihan pian kaksi tuntia pitemmällä kuin nyt. Täällä kotona on syksy, valoisa aika päivä päivältä lyhyempi. Kotona alkoi syksy puoli vuotta sitten, sitten oli talvi, vaikka meillä olikin aika pian kesä. Nyt kotona on kevät ja valoisa aika on pitempi. Päivät ovat vielä ja jo olleet lämpimiä, keväällä ja syksyllähän kelit tapaavatkin vaihdella paljon. Kotona ei enää pääsee hiihtämään, kotona hiihdetään varmaan ihan pian.

Omituista höpötystä. Koti on siellä missä perhekin. Täällä. Neljässä vuodessa ei kotiudu minnekään. Minulla on tuttuja, jotka ovat asuneet koko aikuisikänsä, jotkut aloittaneet kiertolaisuuden lapsena, pitkin maailmaa muuttaen kahdesta viiden vuoden välein. Missä heidän kotinsa on? Missä heidän kotinsa on sitten, kun lapset ovat aikuistuneet, muuttaneet pois vanhempiensa luota ja asuvat eri maassa, ehkä toisella mantereella? Vieläkö he silloinkin muuttavat kontteineen pitkin maailmaa? Ainakin varmaan muuttavat, jos yhden tai toisenkin työ sitä edellyttää. Minne he muuttavat eläkkeelle, jos kotimaa ei ainakaan enää tunnu kodilta tai jos siellä, mistä on kotoisin, ei ole varaa elää? Mitä jos yhden puolison koti on yhtäällä, toisen toisaalla?

Onko kiva kuulua jonnekin, olla jostain kotoisin? Minä olen helsinkiläinen. Täällä minä olen suurimman osan elämääni viettänyt, eikä tätä kaupunkia minusta saa pois, ei tarvitse saadakaan. Täällä näen välillä mustavalkoista ja Komisario Palmun. Olen myös suomalainen, liikutun oboen soidessa ikimetsistä Sibeliuksen sinfoniassa.  Näen junan tai hevoskärryt, Taunon kulkurina ja Ansa on kaunis. Olen suomalainen (Martti  Syrjäkin). Pohjantähden alla.

Vai olisiko kiva olla aidosti kansainvälinen, kosmopoliitti? Olla kotonaan kaikkialla. Puhua todella hyvin oikeilla ulkomaan kielillä, ranskaksi, japaniksi, espanjaksi, kiinaksi, indonesiaksi, italiaksi, arabiaksi, portugaliksi ja mitä niitä onkaan. Tuntea maat ja kulttuurit. Sujahtaa kätevästi kaikkialle sulautuen väkijoukkoihin ja kahviloihin aina ja joka paikassa.

Tätä minä nyt aloin ihmetellä. Pientä oslolaista minun sisälläni ei asunut, sillä kyllä se olisi sieltä vajaassa kahdessa vuodessa esiin tullut. Piskuinen melbournelainen on ehkä aina ollut yksi henkilökohtaisen tehtaani koneenkäyttäjistä ja nyt vielä heiluu matkassa. Toisaalta aika hoitanee sen pois päiviltä. Ja sitten minun tulee sitä ikävä.

Helppoa ja kevyttähän näitä on hyväosaisen pohtia. Mutta jos asunto olisi ollut jo kaksikymmentä vuotta teltta pakolaisleirillä. Passia ei olisi. Olisi huoli kaikista tai joistain perheenjäsenistä. Epätietoisuus tulevasta ja ihan kaikesta. Koti olisi, mutta siellä ei saisi olla kotonaan. 

Jottahan. 

Välitän, siis valitan.

Ajat ovat vaikeita. Nauti, jos vielä elät uskossa, etteivät ne sitä ole. Liitele ulkomaisen euforian siivin. Näin valistetaan paluumuuttajaa. No niin, ovat ne varmaan sitten sitä. Mutta olihan ennen kuitenkin paljon hankalampaa. Silloin, kun ihmiset asuivat torpissa tai pienissä kaupunkilaiskodeissa, joihin majoitettiin kaikki maalta tulleet sukulaiset, tuttavat, sukulaisten tuttavat, tuttavien sukulaiset ja  tuttavalliset ystäväperheetkin. Kaikki tekivät töitä koko ajan, paitsi ne jotka eivät tehneet.

Ruoka tehtiin yksinkertaisista perusraaka-aineista alusta loppuun itse ja vaatteet valmistettiin kotona. Oliko kauneusterapeuttia tai henkilökohtaista valmentajaa? No ei tasan tainnut olla. Itse piti ihan hoitaa elämänsä tolkkuun ja järjestykseen. Kukaan ei tullut siivoamaan tai järjestelemään omasta puolesta kaappeja. Kun onnikka ei kulkenut, poljettiin. Kun pyörä hajosi, käveltiin. Autoa ei ollut ja traktori toimi vain harvoin. Lämmintä vettä sai, jos hella toimi. Kenkäparia ei ollut jokaiselle omaa. Lääkkeitä sai joku joskus. Usein kuoltiin, mutta yksi ihminen vai kerran. Ei ollut aikaa nostaa jalkoja pöydälle, siemailla lattea ja lueskella. Telkkaria ei oltu keksitty, radio oli päällä, mutta sitä ei kerint kuunnella yhtään. Ruoka oli kellarissa, ei jääkaapissa. Hillottiin, kuivattiin tai syötiin pilaantunutta vanhaa. Ei ollut kuule tehosekoitinta, kiertoilmauunia tai riisinkeitintä.

Ja nyt on kaikilla kaikkea! Höpö, höpö. Suurella osalla ei tietenkään ole. Moni elää ihan liian vähällä. Kituuttaa piskuisilla tuloilla, jotka joskus riittävät kaikkein välttämättömimpään, vaikka usein toisaalta sitten taas ei. Mutta jos tulot ovatkin ansaintaa eli ihminen on töissä, silloin on jo paljon onnellisemmin nämä maanpäälliset asiat, eikö niin? Aikuinen haluaa olla töissä. Kaikille hakijoille ei ole töitä ja se ketuttaa ja hatuttaa. Ja miten niitä töitä saadaan aikaiseksi? En minä tiedä. Mutta ei kai ainakaan toistamalla koktailikutsuilla mantraa ”Ajat ovat vaikeita.” 

Olen viikkotolkulla seurannut lähietäisyydellä rakentajien kuten puuseppien, putkimiesten, sähkömiesten ja muiden ammattilaisten työskentelyä. Kukaan ei ole valittanut sitä, että elämme vaikeita aikoja. Nämä ihmiset ovatkin työssä. Tekevät muuten pitkää päivää ja aikaansaavat hyvää jälkeä. Kohta remontti on vihdoin valmis, enkä tapaa näitä ihmisiä ainakaan vähään aikaan eli nyt jos koskaan kerronkin heille: Valittakaa, se on muodikasta, hyvänen aika sentään!

Tämä on kuule ihan lainakuva vaan.

Oletko koskaan katsonut silmiin vihaista ampiaista? Minä katsoin viikonloppuna mökillä. Tökkäsin ensin sitä Aino Aallon mustalla lasilla. Sen piti kuolla. Se ei menehtynyt. Survaisin uudestaan ja painoin lasin hyönteisen päälle. Lasi on pohjasta kovera, minkä toki oivalsin. Tunsin itseni kiduttajaksi, mutta jatkoin muina naisina lounaan jälkeistä keskustelua anopin kanssa.

Anoppi oli jo hukuttanut yhden toisen ampiaisen kaljaan. Tämän hän teki siten, että nappasi hyönteisen ensin lasiin ja pani sitten tyhjän oluttölkin siihen päälle estäen näin sen pääsyn pois. Lasissa oli pohjat vielä jäljellä. Olut oli tyttäreni poikaystävän mökin kellariin tuoma Nikolai, jonka tarjoamiseen minulla oli asianosaisen lupa. Sitten kun se ampiainen oli kuollut, kaatoi anoppi surmaamansa hyönteisen varvikkoon.

Minun ampiaiseni eli vielä, kun nostin mustan Aino Aalto –lasin pois sen päältä. Kun näin siis oli, jouduin saattamaan tuhotyön loppuun. Otin vain vähän käyttämäni paperisen lautasliinan ja panin sen lasin ja hyönteisen väliin. Ennen tätä vaihetta ampiainen kuitenkin katsoi minua vihaisesti silmiin. Ymmärrän hyvin tämän. Sitten painoin lasilla, minkä jälkeen otin paperisen lautasliinan ja rypistelin sitä, sillä olihan ampiaisen siellä sisällä. Ja ehkä vielä elossa. Anopin mielestä oli julmempi kuin hän (joka hurmattuaan kylmäsi). Ampiaisia on hellekesänä paljon, niistä on kovasti kiusaa.

Kun luet tätä, muistathan, että asumme lapseni kanssa remonttievakossa piskuisessa yksiössä. Kirjoitan kotona kaupungissa ja täällä on hyvin lämmin. Pikkukotimme kaksi ikkunaa ovat pihalle aurinkoon ja paksut seinät pitävät lämmön visusti sisällä, vaikka ulkona hetkeksi viilenisikin. Ei kiviuunikaan ihan heti viilene. Kaupoissa ei viime viikolla ollut tuulettimia.

#Peltojuoksu.

Se on hullu. On se. Tekisi jotain hyödyllistä, mutta ei. Juoksee pellolla tai niityllä, jonka keskellä on pelto, jossa kasvaa rehuretikkaa riistalle. Niityllä on mökkigolfille tarkoitettuja viheriöitä, jotka tosin nyt ovat paahteesta kuivia. Nurmi on osittain tuhoutunut ja ruskea maa-aines on korvannut sen.

Riistakamera kuvaa fasaanien ruokintapaikkaa ja aamuotoksessa kuvassa vilahtaa jalat, kun se juoksee siitä ohi. Välillä se menee ohi montakin kertaa. Ihan pöhköä, juoksee siinä pientä ympyrää – mikä sitä vaivaa. Kanadan hanhet, noin kahdenkymmenen porukka, yritti ottaa niitystä ja etenkin pellosta otteen, mutta se säikäytti ne aamuryntäilyllään. Rehuretikassa viihtyvät ötökät ja ne maistuvat hanhille.

Peurat ja kauriit ja mitä niitä onkaan viihtyvät myös niityllä, vaikka sitä tuon tuosta leikataankin. Mutta kun se pelottaa niitäkin. Antaisin luonnon olla rauhassa, miksi pitää kiusata muita, kaupunkilaisen.  Niitty on näteimmillään, kun sitä ei näe. Varsinkaan se.

Ihmisen olisi parasta juosta paljain jaloin tai paljasjalkakengissä. Paitsi jos on vaurioita. Sillä on. Niityllä ei ainakaan paljain jaloin kannattaisikaan juosta. Vaikka voihan olla, että se on säikäyttänyt käärmeetkin. Hullu.

Evoluutio.

Piiloudun kenkään. Lenkkitossuun, ortopedisen pohjallisen ja pohjan sisäpinnan väliin. Pujahdan sinne kesken matkatavaroiden pakkaamisen. Paikka on ahdas eikä vähäinen ilma ole raikasta. Kenkä ja parinsa pannaan kenkäpussiin ja pussi matkakasiin. Pelkään, että en saa riittävästi ilmaa ja että tukehdun, mutta otan sittenkin riskin. Haluan muuttaa maisemaa, kokea toisenlaisen ilmaston. En myöskään enää kestä Melbournen pimeää talvea, vaan haluan pitkän päivän, yöttömän yön. Kuulun Latrodectus hasselti –porukkaan. Meitä pelkäävät niin raavaat miehet, naisista rohkeimmat kuin yltiöpäiset teinitkin. Pienet lapset pitävät meikäläisiä kiinnostavina ja selkämme punaista läiskää hauskana yksityiskohtana. Australiassa lapset kuitenkin opetetaan jo varhain karttamaan minua ja lajitovereitani. Minulla on neljä jalkaa kumpaisellakin puolella kroppaa / päätä. Olen naarashämähäkki ja pituutta on noin sentti.

Nimeni on Regina. Annoin sen itselleni päättäessäni matkustaa juoksukengässä Suomeen. Selvisin matkasta ja asun nyt Uudellamaalla meren rannalla. Pujahdin ulos tossusta juoksijan oikoessa pohjallistaan ennen kauden ensimmäistä peltojuoksuaan. Perustin kodin lähelle ihmisten taloa. Matkatossuni muutti pysyvästi Suomeen, joten tänne minäkin jään. Jo lähtiessäni tiesin, etten pääsisi takaisin Melbourneen, sillä Australiaan ei ole ötököillä tulemista. Etsin nyt puolison ja alan kehittää uutta, aikaisempia mielenkiintoisempaa hämähäkkirotua Suomenniemelle. Voitte kutsua rotuamme nimellä Leskirouva Regina!

Myrskyn silmässä.

  

Ei tunnu missään. Ita oli alkujaan iso ja pelottava, mutta ehdittyään Airlie Beachille piskuinen ja kesy. Sade piiskaa raivoisasti ja tuuli tuivertaa sittenkin sen verran kovaa, ettei saaristoon tee mieli. Eikä sinne ole asiaakaan, vuokraveneellä kun olemme liikkeellä.

Palmut taipuvat ja kastumatta ei veneestä voi kurkistaa. Kun Ita tulee kohdalle, tuuli lannistuu ja keli malttaa. Ehdittyään taas eteenpäin Itan puhallus heiluttaa köysiä ja sade piiskaa laitureita.

Vain yksi ylimääräinen yö satamassa, minkä jälkeen Whitsundays-saaristo tarjoaa kokolailla parastaan. Paitsi tuulta, sitä ei enää heru kovin paljon, vaan ison osan matkaa moottori puksuttaa katamaraania halki turkoosin veen.

Vesi on sameampaa kuin viime vuonna, näkyvyys kuitenkin parempi kuin kolme vuotta aikaisemmin, jolloin lomailimme täällä ensimmäistä kertaa. Korallit eivät loista värikylläisinä, toisaalta meduusat ja muut inhottavat elukat kaiketi näkee, jotta tässä mitään tarvitse pelätä.

Kun aurinko on painunut mailleen, en ui. Kalastajamme virittävät isoimmat koukkunsa ja hai syö. Raukka, parka. Taistelu, jonka se häviää. Ressukka. Liikaa lihaa, vaikka kavereillekin annetaan. Seuraavana aamunakaan en ui. Täytyy päästä kostoa karkuun, uin sitten siellä. Turvassa, joen suussa...

B.h&m.

Viime viikon Melbournen festivaali innoitti paitsi näytöksiin myös lukemaan paljon artikkeleita aiheesta. Nykymaailma on bloggareiden, joiden twiitit ja ennen kaikkea instagram-lataukset ovat reaaliajassa aiheesta kiinnostuneiden koettavilla. Toisaalta nopeassakin virrassa alkaa erottua tekijät, jotka panostavat laatuun ehkä nopeudestakin tinkien. Yksi nuori some-toimittaja kertoi käyttävänsä päivän jutun kuvaamiseen ja editointiin sekä julkaisevansa vain 2-3 juttua viikossa. Nuorella naisella on yli puolimiljoonaa seuraajaa ja hallussaan sosiaalisen median koko kirjo.

Mitä perinteinen media voi tehdä kiinnostaakseen mediankuluttajia? Ainakin sen pitää edelleen luottaa laatuun. Reaaliaikaisuutta ei voi unohtaa. Toisaalta näkökulma on huikean tärkeä. Muotikirjoittelua kautta maailman hallitsi viime viikolla L’Wren Scottin itsemurha. Australiaa tapaus kosketti sikälikin, että Rolling Stonesin konserttikiertue siirrettiin. Scottin assistentti löysin naisen kotoaan New Yorkin Manhattanilta paikallista aikaa maanantaiaamuna. Silloin Mick Jagger eli tiistain alkuyötä Australian Perthissä.  Kiertueen oli tarkoitus alkaa kaupungista keskiviikkona.

Maanantai-iltana starttasi Melbournen Fashion Festival. Avajaisnäytöksessä oli paikalla myös muotisuunnittelija Camilla Franks, jonka oma showcase-näytös oli ajoitettu keskiviikoksi. Näytöksen tähtimalliksi oli sovittu Georgia May Jagger. 22-vuotias malli laskeutui Sydneyyn tiistaina, mutta saatuaan tiedon Scottin kuolemasta kääntyi kotimatkalle.

Camillan show keskiviikkona oli huikea. Näytöstä säesti Melbournen sinfoniaorkesterin torviryhmä ja kaksi rumpalia. Projisoinnit olivat vaikuttavat ja myös näytöslava oli konseptinmukainen. Vaatteet ovat näyttäviä (etsi verkosta ja katso itse) ja esittelyssä oli myös mukana fantasiarekvisiittaa. Lehdessä kirjoitettiin suunnittelijan vakavasta sairaudesta, jota hän itse jälkikäteen myös kiitteli; sairaus oli mukaansa auttanut suhteuttamaan työnteon muuhun elämään ja siten auttanut aikaisempaa parempaan jaksamiseen. Luettuani artikkelin ymmärsin, miksi ja millä tavoin Franks näytti erilaiselta kuin viime vuona.

L'Wren Scottilla oli julkaisujen mukaan miljoonien velat (arviot ovat vaihdelleet niin paljon, etten kehtaa kirjoittaa mitään summaa). Muotimaailma on täälläkin kurimuksessa ja useat nimekkäät suunnittelijat ovat panneet kynät pussiin. Jo harvinaisuudeksi voin julistaa esimerkiksi Lisa Hon  mekon, jonka sain lähikaupan jäännösmyynnistä aitoon pilkkahintaan. Todella ikävää, ettei indie-suunnittelu oikein kannata. Toisaalta ymmärrän tämän varsin hyvin oman kukkaroni kautta. Vaan ei tekijöille näin ankeaa todellisuutta mielellään hyväksy, paljon mieluummin näkisin itsenäisen yrittämisen kannattavan. Jopa sitten niinkin, että itselläni ei (edelleenkään) olisi varaa indie-kolttuihin, mutta riittävän monella muulla kuitenkin olisi.

Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta viimeisen viikon aikana Australian muotiteollisuuden haasteet eivät ole korostuneen ainakaan The Age –lehdessä. Lehden artikkelit ovat silti polveilleet tavattoman mielenkiintoisista aihepiireistä. Esimerkiksi vaateteollisuuden eettisyys siten, että vaatteiden ostopäätöstä voisi tukea elintarvikkeista tutuilla merkintätavoilla – reilu kauppa, lähituotanto, luomu… Toisaalta American Apparel –ketjun konseptinsa mukainen (amerikkalaisen) kotituotannon korostaminen yksinkertaistamalla kaikki bangladeshilainen vaatetuotanto huonoksi oli eräänkin toimittajan mukaan kokolailla kyseenalaista.

Tänä aamuna muotiartikkeli ei käsitellyt kyseisen teollisuudenalan etiikkaa, vaan sitä, miten ja miksi pukeutua röntösti. Hyvin tuttua itselleni, eikä pelkästään mökillä. Artikkelissa oli tyylin airuita, joiden motiiveja kirjattiin. Ei niin kovin kiinnostavaa. Jännää sen sijaan se, että kalliita merkkitavaroita myyvissä liikkeissä osataan jutun mukaan tunnistaa vauraat jumppavaatteissa tai lököttävässä ja rikkinäisessä T-paidassa saapuvat asiakkaat. Tai ainakaan näitä, toisinaan epämääräisen näköisiä hyypiöitä, ei suoralta kädeltä heitetä ulos tai painosteta poistumaan.

Toisaalta kun (Melbournen) brightonilainen perheenäiti (varakkaampi, tyylikkäämpi ja nuorempi kuin allekirjoittanut) astelee kauppaan kuin kauppaan kanadalaisen Lululemonin joogareleissä, ymmärtää kauppias ja kauppa-apulainen palvella. Usein olemuksesta heijastuu rouvan sormuksessaan kuljettaman ison timantin säihke. Ja nyt kun Lululemon lanseeraa uuden mallistonsa, vetimet, joissa tyylikäs ja venyvä jumppatäti voi painella suoraan salilta toimistolle, niin kenellekään ei voi jäädä epäilyksen siementä. Vai kävikö tässä nyt niin, että aloin kirjoittaa ”dressing down” –trendistä, mutta päädyinkin jonkinlaiseen ”dressing up” –uutiseen?

En malta olla mainitsematta yhtä mielestäni vähän kummalista yksityiskohtaa festivaaliviikolta. Pitsi. Muistan kolmen vuoden takaa, miten ihastelin Alex Perryn klassisia viisikymmentälukuun kallellaan olleita leninkejä. Perryn näytös järjestettiin kauniissa vanhassa Royal Exhibition –rakennuksessa (jossa järjestetään mm. taiteen myyntimessut ja parahultaisesti nyt kukka- ja puutarhamessut). Tuolloin malleilla oli kaikilla terhakkaan ponnarit, jotka heilahtelivat veikeästi reippaan kävelyn tahtiin. Nyt Perryn vaatteet olivat osana toista näytöstä ja niistä jäi mieleeni vain keltainen pitsi. Minusta mekot näyttivät halvoilta, vaikka eivät tokikaan sitä ole. Ihmettelin myös, miksi takahuoneesta oli päästetty lavalle malli yllään leninki, jonka selässä kulkeva vetoketju oli rikki. Jäin arpomaan, oliko tarkoitus. Tuskin, sillä mallistossa ei ollut mitään punkahtavaa. Samassa näytöksessä ihmettelin yleisön joukossa yhtä pitsistä jakkupukua, jota kantoi eräs kaunis, yleensä hyvin tyylikäs nainen. Jakkupuku ei istunut mistään, marjapuuronväri oli kuin Kuningatar Elisabethin vaatepaletista. Onneksi kuitenkin olen edelleen säästänyt mummon äidille tekemän mustapitsisen tunikan; aion siihen taas joku päivä ahtautua, vaikka se kainaloista kuristaakin. Kiitos ja näkemiin.

   

Ja tämän maan historia alkaa vuodesta…

Kaikenlaista kuulee, lukee ja näkee, kun vanhaksi elää: Kiinalaiset vie meidän kodit, lastemme opiskelupaikat ja kaikkien työt. Ottaa meiltä maan, jonka olemme itse varastaneet. Puhuvat hassulla aksentilla, pätevät ja tekevät ympäristöstämme toisenlaisen, uutteramman. He eivät lepää, vaan puskevat ja pyrkivät. Mitä jää lapsillemme? Ei mitään, vaikka yrittäisivät.

Mutta kun (kaikki) eivät edes yritä. Kuten muissakin elintasoyhteiskunnissa ovat tottuneet saamaan haluamansa. Koulutuksen, viikkorahan, harrastuksia ja huumeita. Ihan mitä tahansa, mikä milloinkin on haluttavaa ja muodissa. Eivätkä kiinalaiset edes ole kiinalaisia, vaan joka puolelta pitkin poikin Aasian maanosaa. Eivätkä itse asiassa edes sieltä, vaan Australiasta; täällä syntyneitä, kasvaneita ja kasvatettuja.

Hyvin kasvatettuja. Työntekoon, vastuuseen ja tsemppiin opetettuja. Kauniita, toimeliaita, osaavia ja älykkäitä. Oikein iso osa, joukossa ylilyöntejä(kin). Ihmekös se, että joitain australialaisia kadun miehiä ja naisia hirvittää. Pelko ja tyhmyys puetaan rasismiin. Sitä sitten revitellään junassa ja television kyselyohjelmissa. Esitetään väitteitä ja älyvapaita kysymyksiä. Sellaisia, joissa ei ole päätä tai häntää. Höpötystä, jolla mokataan ja paljastetaan oma onnettoman hinaajan olemus.

Englanninkielisistä maista, paitsi Afrikan mantereelta (aksentti ja ihonväri on niin kovin vääränlainen), maahan muuttaneet selviävät paremmin. He eivät koe rasismia siten kuin moni muu sanoo kokevansa. Kanadalaiset ja amerikkalaiset ostavat ulkomaalaisista eniten australialaisia kiinteistöjä. Heitä ei syytetä mistään. Heitä ei mielletä ulkomaalaisiksi, vaikka kansalaisuus puuttuukin? Kun englanninkielinen ostaa huutokaupassa kiinteistön, ei vieressähuutaja tai naapuri edes hieman vieraan aksentin perusteella ala vihata ulkomaalaista. Eivät he kaiketi sitä olekaan yhtään sen enempää kuin vuodesta 1788 alkaen tänne rahdatut brititkään? Kysytäänkö alkuperäisiltä australialaisilta, mitä mieltä he ovat?

Kun reippaat kolme ja puoli vuotta sitten muutin Melbourneen, kuvittelin ettei täällä juurikaan esiinny rasismia. En ole joutunut kärsimään siitä vieläkään. Mutta kauan ei vettä virrannut katon vuotokohdista, kun silmäni jo avautuivat. Luin toisenlaisesta kaupungista ja maasta; toisten kokemuksista. Kuuntelen korvat punaisina joidenkin epäluuloisia höpinöitä ja saan kilareita. 

Mitä sanoo valtiovalta? Australian oikeusministeri on alkanut puolustaa sananvapautta kummallisin ja pelottavin keinoin. Hän on valmis tukemaan ihmisten oikeutta rasistisiin loukkauksiin ja siten tukee näitä mieluummin kuin heitä, joihin loukkaukset ja hyökkäykset kohdistuvat. Niin että eläköön vihapuhe? Sillä jokaisella on oikeus – niin, mihin?

Australian seuraavia valtakunnallisia vaaleja seuraan vain etäältä. Odotan niitä sittenkin. Australialaisten enemmistö näyttää silloin, että he ovat inhimillisiä, viisaita, suvaitsevaisia ja solidaarisia.

Kiitos. Ja hyvästi (jää).

Talo pidätteli raivoaan. Liian harva asukas, erityisesti aivan liian vähän lapsitunteja. Hiljaista. Ei riittävän monta jalkaparia juoksemassa tai kopisuttelemassa. Ei koiria, ei edes kissaa. Hiljainen täti-ihminen. Varhaisteini, hyväkäytöksinen. Piipahteleva herra. Jo on perkele, kohta repeän! Tuokaa tänne iso perhe! Minut pitää kunnostaa, tarvitsen huoltoa – se huusi, vaan kukaan ei kuullut.

Talo rapisutti soraa, natisutti ja paisutti lautalattioita. Se paukutti ikkunaluukkuja ja valutti suihkusta vihreää vettä. Se kutsui kylään liskoja, hämähäkkejä, kuoriaisia, koiperhosia toukkineen ja lopuksi takan kautta variksen. Se pani hanat valumaan itsestään, avasi ikkunoita, lukitsi ovia ja haistatti hometta. Se taittoi oksia ja kaatoi puita. Vihoissaan se irrotti ikkunaluukkuja ja heitteli palasia katostaan. Ja se kärsi, voi miten se kärsi.

Mutta talo ei tiennytkään, että ihan pian sille koittaisi uusi aika. Koska se ei tiennyt, se ei myöskään ymmärtänyt lopettaa, vaan jatkoi rettelöintiään. Kunnes koitti se onnen päivä… Vaan ennen sitä päivää, talon elämä ehti hiljentyä tyystin. Jo se luuli, että paha peri ja kiukuttelija saisi palkan ansionsa mukaan. Että varhaisteini, täti ja herrakin sen olivat jättäneet eikä se saisi muita.

Palataan siihen päivään, kun elämä isolla E-kirjaimella (with capital E) rymisi taloon. Talo sai seurakseen kuusi uutta ihmistä, joukossa pieniä. Eikä tässä vielä kaikki, vaan kaksi koiraakin muutti mukana. Tosin kultakaloista yksi toisensa jälkeen näivettyi, kun niitä ei kukaan arvannut ruokkia. Vain kolme vantterinta selvisi hengissä. Itse asiassa taloa eivät selkärangattomat olisi voineet vähempää kiinnostaa. Mitä se niistä.

Nyt taloa riepotetaan ja revitään. Sen lattioilla ravataan ja laukataan. Sen seiniä tönitään ja kulmiin törmäillään. Sen sisuksia raastetaan ja pihaa myllerretään. Nyt sitä pelottaa, että tästä kaikesta ei tule loppua lainkaan. Talon mielestä pahin saisi jo olla ohi ja se toivoisi ihmisten asettuvan arkeensa. Sisimmissään, jota siis raadellaan rankalla kädellä, talo aavistaa, että tällaisena sen elämä tulee jatkumaan ehkä jopa vuosia. 

Talo turvautuu vanhoihin keinoihinsa; se natisuttaa lankkuja, paukuttaa ikkunaluukkuja, availee hanoja ja kutsuu liskoja kylään. Mutta koirat syövät liskot, lapset sulkevat kraanat (ilman että aikuiset tietävät niiden edes olleen auki), eikä kukaan ehdi huomata natisevia lankkuja tai paukkuvia luukkuja…