Arrivederci Trieste. Bonjour Le Havre.

”Nationalism is an ugly beast everywhere it raises itself.” Lainasin viisauden The Age –lehden tämän aamun julkaisusta. Gabriella Coslovich on puolestaan saanut lauseen Gianfranco Crescianilta, josta ja jonka kirjasta ”Trieste Goes to Australia” Coslovich kirjoittaa.

Trieste on reippaan 200.000 asukkaan satamakaupunki Pohjois-Italiassa. Toisen maailmansodan viimeisinä vuosina Trieste oli käytännössä ensin Saksan hallinnassa vuodesta 1943, minkä jälkeen viimeiset vuodet kaupungissa määräsi Jugoslavian partisaanit. Historian kulku merkitsi näin ollen ensin tuhoa kaupungin juutalaisyhteisölle sekä slaaveille ja antifasisteille. Jugoslavialaisten otettua vallan pidätykset kohdistuivat paitsi fasisteihin niin myös muihin paikallisiin, joiden tiedettiin tai voitiin olettaa vastustavan Jugoslavian kommunistista järjestelmää ja johtoa.

Italialaisten ja jugoslavialaisten kiistellessä kaupungin hallinnasta sitä johti vuodesta 1945 vuoteen 1954 angloamerikkalainen sotilashallitus. Vuonna 1954 Trieste luovutettiin Italialle ja Coslovichin artikkelin mukaan kaupungin valtasi nopeasti kansallismielinen kiihko. Kuitenkin Trieste oli aikaisemmin ollut nimenomaan kosmopoliittinen kaupunki. Kaupunki germaanisen, latinalaisen ja slaavilaisen kulttuurin risteyksessä. Gianfranco Cresciani syntyi Triestessä 1940 ja muutti vanhempiensa kanssa nuorena miehenä vuonna 1962 Australiaan. Triesten väestöstä 10 prosenttia jätti kaupungin vuodesta 1954 vuoteen 1961. Valtaosa lähtijöistä, yli 90 prosenttia, muutti Australiaan, lähinnä Melbourneen ja Sydneyyn.

Lauantaiaamuna kaksi päivää sitten istuin onnellisena elokuvateatterissa. Teatteri sijaitsee parin minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Se on pieni ja viihtyisä. Sittenkin saleja on yllättävän monta ja lauantainen salini Helsingin Maximin permannon kokoluokkaa. Kuten kaikkialla Melbournessa tarjolla on hyvää kahvia ja kahvileipää. Iltaisin elokuvaseuraksi voi ottaa lasin viiniä, jos sattuu maistumaan. Saan vihdoin nähdä Aki Kaurismäen elokuvan  ”Le Havre”. 
Koko lauantain ja milteipä vieläkin olen herkkänä, onnellinen ja liki itkuinen. Satamakaupungin ihmiset ovat kuten toivoisimme olevamme. Lähimmäistä autetaan, vaikka itsellä ei juuri materiaa olisikaan. Le Havre –tarinan Marcel Marx on tarpeen tullen kekseliäs ja toimelias. Hän vaikuttaa aluksi pienten ympyröiden mieheltä, sellaiselta, joka saattaisi ehkä osoittaa välittämistä vain oman korttelin väelle, jos heillekään. Tai ehkä hänen voisi sittenkin olettaa olevan apaattinen sivustakatsoja. Hän on kuitenkin kaikkea muuta ja ystäviensä avulla hän auttaa nuoren ystävänsä, laittomasti maahan matkanneen Idrissan, eteenpäin kohti Lontoota ja äitiään.

Lauantai-iltapäivänä At The Movies –ohjelmassa Margaret Pomeranz ja David Stratton arvioivat hekin Le Havren. Pomeranz alustaa ja liikuttuu kyyneliin. Ja taas, niin (sinipiian varressa) minäkin. Elokuva on puhutellut myös Pomeranzia ja Strattonia. 
Uskallan olettaa, että heidänkin olisi helppo uskoa Gianfranco Cresciania Triesten joukkomuuton motiiveista. Cresciani nimittäin väittää, että maastamuuton taustalla oli taloudellisten syiden sijaan ennen kaikkea epävakaa poliittinen tilanne. Kuvittelen, miltä tuntuisi, jos monikulttuurinen Melbourne muuttuisi kansallismieliseksi ja suvaitsemattomaksi. Tosin Melbournessa kulttuurien moninaisuus on huikea, enkä oikein tiedä, miten kansallismielisyyden täällä voisi määritellä. 

Hyvä niin.

Melbournen yöt ovat jo syksyiset ja koti on näin aamupäivästäkin viileä. Helsingissä herätään plussa-asteiseen maanantaihin, vaikka vielä siellä onkin pakkasyö. 

Kaunis ihminen.

Urheilu on Australiassa tärkeää. Liikuntaa harrastetaan paljon ja erilaiset liigat ovat merkittävää liiketoimintaa. Kahden ääripään väliin mahtuu monenlaista urheilutointa, kuten hyvin aktiivista ja monipuolista junioriurheilua. Kuumimmat puheenaiheet ovat AFL, Australian jalkapalloliiga (aussifutis) ja kriketti. Näistä puhistaan vuodenajasta riippumatta, silloinkin, kun kausi on katkolla. Australialainen jalkis on rugbyn kaltaista fyysistä viuhtomista; voiman, nopeuden ja toki taidonkin näyttöä. AFL-pelaajat ovat tämän tästä julkisuudessa törttöiltyään baareissa. Samaan tapaan kuin suomalaiset jääkiekkoilijat entisaikaan…

En koskaan lue urheilusivuja, mikä on aika saavutus, sillä niitä olisi päivisin tarjolla vaikka millä mitalla. Television uutislähetyksistä saa jo riittävän päiväannoksen. En ennen eilistä tiennyt, kuka on Jim Stynes. Nyt hän on uusin idolini.

Jim Stynes oli alkujaan irlantilanen kaveri, hän jopa taisi irlannin kielen. Stynes kuoli 45-vuotiaana 2,5 vuoden syöpätaistelun jälkeen. Tämä liki kaksimetrinen kaveri pelasi urallaan kausikatkoja lukuunottamatta putkeen 244 liigaottelua jättämättä siis yhtään matsia pelaamatta, mitä on pidetty sisun osoituksena aussifutiksen ollessa todellinen loukkaantumisten tyyssija. Stynesia on medioissa kuvattu särmikkääksi ja vahvatahtoiseksi. Hänen pelaajamoraalinsa on varmasti tarina sinällään, mutta kaverin todellinen suuruus piili toisaalla.

Jim Stynes perusti nuorten auttamiseksi hyväntekeväisyysjärjestön, The Reach Foundation aloittaen toimintansa kierrellen kaduilla pitäen toimistona autoaan. Kahden lapsen isä Stynes huokui elämän viisautta, minkä näkee joka ainoasta hänestä julkaistusta kuvasta, päättäväisyyttä ja lämpöä. Stynesin tunteneet kertovat hänen loppuun saakka positiivisesta asenteestaan sekä muiden asettamisesta ajatuksissaan ja teoissaan edelleen silloinkin, kun syöpä levisi kohtalokkaasti pitkin kehoa ja elimiä.

Mistä ja miten nämä suurenmoiset ihmiset tulevat? Mikä saa menestyneen ihmisen antamaan näin konkreettisesti takaisin itse kokemastaan onnistumisesta? Terve ihminen tuntee empatiaa ja rahan lahjoittaminen silloin, kun se on mahdollista, on tavanomaista. Mutta ihminen joka ohjaa empatiansa, aikansa, rahansa ja ideansa muiden auttamiseen on ihmeellinen, hieno ja kaunis.

Sade piiskaa raivokkaasti Brightonin lähiötä ja lämpötila on pudonnut eilisestä liki 20 astetta. Helsingissä yöllinen nollakeli. 

Nopeat syövät hitaat, eläköön kansanvalta!

Melbournen muotifestivaalit päättyivät viime torstaina. Näytöksiä ja muita yleisötapahtumia järjestettiin noin viikon ajan lähinnä Docklandin festivaalialueella, mutta myös keskustassa. Festivaali poikkeaa perinteisistä muotiviikoista, sillä näihin karkeloihin on koko kansa tervetullutta. Paikalle voi tulla ilman lippua ja osallistua hulinaan hankkimalla ilmaista tarkennusta iltameikkiin sekä tarkkailemalla, josko silmä sattuisi julkkikseen. Mutta näytöksiinkin saa siis ostaa lipun ihan kuka vaan.

Silti paikalla on myös muotimaailman kermaa ja julkisuuden väkeä. Näytösten eturivissä, etuoikeutetulla paikallaan istuu muotimaailman nykyeliitti, muotibloggaajat. Mutta mitä he tekevätkään? Kirjoittavat muistiinpanoja ja analyyseja, ottavat kuvia ja työstävät materiaalia? Ehkä. Mutta kirjaimellisesti ennen kaikkea he twittaavat. Kuvat ja kommentit lähtevät salamana sormen päästä. Myöhemmin kuin nyt kestää liian kauan. ”Sitten kun” tapahtuu jo jotain muuta, tunti sitten on historiaa.

Kirjoitan lämpimikseni muinaishistorialliset kokemukseni. Näin torstaina 8.3. festivaalin avajaisnäytöksen, jossa kauniita ja käyttökelpoisia vaatteita esiteltiin David Jones 

–tavarataloketjun sateenvarjon alla. Festivaalin näytöksissä pystyi matkapuhelimellaan ostamaan verkon kautta näkemänsä tuotteen siltä istumalta. Raikkaan kaupallista ja kätevää, jos kukkaro kestää. DJ-näytöksen vaatteet edustivat nimenomaan ostettavaa muotia.

Ostettavia olivat myös Dita Von Teesen kauniit alusasut, joiden kabareemainen esiinmarssi tapahtui lauantaina 10.3. Teese istui hyvin eleganttina vastapäätäni torstain näytöksessä ja esiintyi runwaylla oman mallistonsa näytöksessä. Burleski on toisinaan vaikuttanut aavistuksen riettaalta, mutta näytös oli varsin elegantti. Erityisen ilahduttavaa oli erilaisten mallinaisten kirjo, lavalla keimaili naisia petit-petit-koosta runsasmuotoisiin rubens-leideihin. Dita Von Teesen malliston on lanseerannut australialainen Target-ketju, Anttilan henkinen. Näin ollen Von Teese lienee tavoittelemassa massamarkkinoita, sillä tuskinpa hän on valinnut yhteistyökumppania tietämättömyyttään. Mielenkiintoista.

Viimeinen kokemani oli festivaalin päätösilta torstaina 15.3. Pidin tästä näytöksestä eniten. Toni Maticevski on melburnelainen muotisuunnittelija, jonka juuret ovat Makedoniassa. Näytöksessä esiteltiin Maticevskin luomuksia viimeisimmän kymmenen vuoden ajalta. Lavalla ei nähty värikylläisyyttä, sillä mallistojen päävärit olivat mustan, harmaan, beigen ja vaalean eri sävyt (nyt ottaa ohraleipä, jos joku alkaa tarkistella tätä onnetonta värianalyysiä). Muodoissa ja malleissa oli sitäkin enemmän vauhtia; jänniä leikkauksia, laahuksia ja muita puhuttelevia yksityiskohtia. Näin fantasiaa, mikä viihdytti kovin. Serkkutyttöni teatterinvaatteiden osaajana olisi ollut nainen paikallaan tässä näytöksessä!

Twitter on ehdoton, jos haluaa olla ensimmäisten joukossa, kun kiinnostavia tiedon murusia jaetaan. Uskollinen uutiskanavan seuraaminen tai verkon uutissivustojen lukeminen ei ole riittävän nopeaa ensimmäisille. Peruskanavani televisiossa ABC News 24 julkaisee taukoamattoman uutisvirran ohessa uutistekstinauhaa lähetyskuvan alareunassa ja myös twittereitä uutisoitaviin aiheisiin liittyen. Uutislähetyksiä toimittavat kaikki. Muotinäytöksen blogisuuruudet visertävät reaaliaikaisesti ja analyysien tekeminen jää seuraajille. Kansa tietää ja jalostaa. Minulle piisaa hyvin jalostettu blogi, mutta sen ymmärrän, että muotilehtien artikkelit ovat auttamatta pahasti jäljessä, vaikka hyvin kaunista katseltavaa ovatkin.

Tässä teille kirjoittaa muotiguru, jonka kaunein Melbourne-kenkäostos on tehty vintage-liikkeestä ja jonka vaatekaapin helmet ovat mummon 1960-luvulla äidille ompelemat vetimet. Ne kauniit punaiset kengät jalassani olin vetää lipat Von Teesen näytöksen lopputaputuksissa. Vaikka vierastan kalliita kolttuja, tykkään katsella niitä. Lasken aina näytökseen mennessäni paljonko oma asuni on maksanut yhteensä, aina vähän,  ja näytöksen aikana mekkoja ihaillessani myhäilen säästämääni vaurautta.

Poden vielä helleflunssaa, mutta huomenna sää tarjoilee melbournelaisille 20-asteisen syksyn. Vielä säämme eivät kohtaa, vaan helsinkiläiset heräävät muutaman tunnin jatkounosten jälkeen sateiseen parin asteen kevätkeliin. Hyvää huomenta Helsinki!

PS Festivaalijohtaja Graeme Lewseyn puhelimesta silmäilimme päätösillan viserrystä ja näin isäntäni löysi tapahtumapaikalta eräänkin etsimänsä henkilön. Kohta vuoden ja kahdeksan kuukautta olen ihmetellyt australialaisten vimmaista sirkutusta. Pitäisikö liittyä?

Tänään on syksyn ensimmäinen päivä, vaan huihai.

Kirjan takakannen ja kirjakaupan hyllynreunan esittelyn perusteella ajattelen, että tässäpä takuulla hauska kirja. Outo ja viihdyttävä vähän Mark Haddonin tapaan ja paljon Erlend Loen tyyliin. Väärin. Englantilaisen Steven Hallin ”The Raw Shark Texts” (Haiteksti) on ihan erilainen. Myöhemmin selviää, että sitä rinnastettu ”Matrixiin” ja ”Da Vinci Codeen”. ”Matrix” ei kiinnosta minua lainkaan, enkä erityisesti pitänyt ”Da Vinci Code” –teoksesta. Minä en kuitenkaan ole tästä kirjasta koskaan kuullutkaan, vaikka se onkin julkaistu jo 2007. Harhautuneena ostan kirjan ja alan lukea.

Lukiessa mietin, miksi annan kirjailijan viedä minua mokomaan satumaailmaan; muistoja ja sanoja rohmuava käsitteellinen hai (hmm)? Kirja ei vaikuta juuri lainkaan hauskalta, vaan ahdistavalta. Mutta sittenkin olen sen tiukassa otteessa. Poljen kuntopyörää salilla neljänä peräkkäisenä päivänä puolituntia kerralla saadakseni viikonloppuna aloittamani kirjan loppuun. Alkuun tuumaan, että luetaan pois kuleksimasta, mutta mitä pitemmälle pääsen, sitä enemmän alan saada.

Salilla kuntopyörät ovat ikkunan edessä. Ikkuna antaa merelle. Edessä on suuri kalterein aidattu uima-alue, jota reunustaa laituri. Merenlahdella näkyy pienveneitä ja rahtialuksia. Tuuli puhaltaa pienelle kuntosalille ja raikas meri-ilma tekee liikunnasta mieluisaa. Jos polkee viisi minuuttia, kirja on turha, sillä sen aikaa jaksaa hyvin tuijotella merelle. Mutta puolituntinen on oivallinen lukutuokio.

Epäesteettisesti hiki valuu kirjalle ja kuntopyöräkin saa osansa, kun en ehdi pyyhkiä riittävän tiuhaan. Mutta ihan sama, nyt minä luen! Luen, luen ja luen, kunnes ”The Raw Shark Texts” on loppunut. Kirja on mielestäni edelleen ahdistava, mutta etenkin siinä selitetyt kummalliset (mielikuvitus)laitteet ovat aika hauskoja. Tuntuu epämiellyttävältä seurata sellaisen yksinäisen ihmisen vaiheita, jonka muisti vaikuttaa ihan tyhjältä ja jolle lisäksi tapahtuu (tai on tapahtuvinaan) outoja ja pelottavia asioita. Mutta seurassa seikkaileva ja ratkaisuun pyrkivä ihminen on paljon miellyttävämpi kirjakaveri. Kirjan lymyävä ahdistus muuttuu mainioksi laukaksi. Lukiessani ajattelen vähän väliä, että ”The Raw Shark Texts” on tehty nokkelille roolipelaajille ja nörteille. Itseäni paljon nuoremmille - niin ja sellaisille, joiden mieli on hyvin paljon romanttisempi kuin minun. Jos Steven Hall julkaisee uuden kirjan, en minä sitä lue. En ole ikinä ennen pitänyt mistään kirjasta näin paljon haluamatta enää lukea saman kirjailijan muita teoksia. Omituista.

Häilyn usein skeptikon ja oudolle avoimen välimaastossa. Pidän omituisesta, jos se on kummallisen hauskaa. Mystiikka ei tee vaikutusta meikäläiseen. En tutki ennustuksia tai pohdi kovin usein tuonpuoleista. Uskon älykkääseen elämään muissa aurinkokunnissa ja mielestäni on aivan mahdollista, että meitä viisaammat muun planeetan asukit hyvinkin voivat touhuilla niin, että ovat tietoisia meistä, vaikka me itse emme heistä tuon taivaallista tiedäkään. Edesmenneellä isoäidilläni oli yli neljänsadan kirjan ja useiden lehtien, monien vuosikertojen kokoelma parapsykologiaa ja ufoja käsitteleviä tekstejä. Hän oli näistä aiheista kriittisen kiinnostunut ja sai minutkin ymmärtämään, ettei sotaisa ihminen voi olla älyllisen elämän huipuin tuote. Mutta mummin jutut eivät olleetkaan mielikuvituksen tuotetta, vaan ehtaa faktaa.

”The Raw Shark Texts” on hullu seikkailu, joka päättyy tuonpuoleiseen. Asiat on armollisesti selvitetty, eikä ahdistus enää vaivaa. Ihan sama, missä ja miten muka kaikki tapahtuu. Kirjoitinko minä tuon äskeisen? Voi hyvä tavaton! Mikä kumma minua vaivaa? Kiinnostun ja kiitän jutuista, joilla en olisi uskonut olevan itselläni mitään merkitystä. Suomesta Melbourneen ja hommat päälaelleen; pragmaatikosta skifi-intoilijaksiko, alanko harrastaa roolipelejä, tuleeko minusta keskiaikainen ritari, osaanko kohta koodata mitä vaan ja olenko pian hakkereiden aatelia? Siihenkö tällä pyritään? Ja kenen on vastuu?

Helsingissä aurinko on jo tunti sitten noussut, vaan pilvet (vielä) peittää sen. Työmatka taittuu neliasteisessa pakkassäässä.

PS Steven Hall käsitetaitelija alkaa kiinnostaa; kirjansakin on käsitetaidetta. Tilda Swinton lukemassa ”The Raw Shark Texts” –otetta on hieno kolme ja puoliminuuttinen teos sinällään. Elokuvankin sanotaan olevan tekeillä, vaan onko?