Yöpöydälläni on kasa lukemattomia kirjoja, mikä on suuri onni. Minulla on aikaa vaikka millä mitalla. Voin lukea kaiken, mitä joku väittää mielenkiitoiseksi. Kaiken, mitä kirjakaupan hyllyreunalla suositellaan ja kaiken, mitä mieleen tulee. Yöpöydällä on proosaa, mutta nykyään luen myös asiakirjallisuutta ja jopa elämänkertoja. Melkein kaikki viimeisen vuoden aikana lukemani asiakirjallisuus on liittynyt taiteeseen, digitaalisuuteen, markkinointiin tai näiden sekamelskaan. Riemukkaita lukukokemuksia ovat olleet esimerkiksi Lawrence Lessigin "Remix" ja Frank Rosen "The Art of Immersion". Suosittelen näitä kirjoja. Nyt olen puolessavälissä Walter Isaacsonin Steve Jobs -elämänkertaa.
Olen löytänyt uudestaan myös TV-sarjat. TV-suoltaa ohjelmaa lukemattomilta kanavilta koko ajan. Emme tallenna koskaan mitään. Lapset hoitavat itselleen nopeasti ja kätevästi tarpeellisen TV-sisältölisän verkosta. Minä haluan esineen ja ostan kaupasta levyjä. Kuljetan levyjä ja tietokonetta ympäri taloa ja tarpeen mukaan muuallekin. Kotona elävä kuva on loistosisältö silloin, kun lajittelee pyykkiä, silittää tai tekee ruokaa. Uudessa kodissamme oikea televisio ei näy pesukoneen tai lieden äärellä puuhailevalle kodin hengettärelle, minulle. Mutta nyt kun olen taas löytänyt televisiosarjat, olen viihdyttäytynyt ja onnellinen. En kaipaa enää uutiskanavaa, vaikka se taukomatta kertoisikin tärkeää asiaa.
Ilman kotiäitiyttä en ikinä olisi tarttunut asiakirjallisuuteen. Kun olin töissä, en viitsinyt tehdä suurta numeroa siitä, että luin aina ehtiessäni vain kuvitteellisia tarinoita. Suositeltujen markkinointiopusten lukemiset jäivät korkeintaan suunnitteluasteelle. Itse asiassa tiesin, etten lukisi sitä, vaikka joskus jonkun asiakirjan sainkin. En ollut saattanut loppuun yhtään liike-elämän kirjaa sitten Kauppakorkeakoulun, josko luin niitä kunnolla tai loppuun sielläkään. Vuosi sitten suorittamani melbournelaisen opintopyrähdyksen tärkein anti oli se, että aloin pitää hyvin kirjoitettua asiakirjaa viihdyttävänä.
Tämä johtuu olotilasta, ajasta ja välimatkasta. Kun päivät kuluvat verkkaisesti, kokolailla verkkarityyppisissä vetimissä, bisnesmaailma konsepteineen ja viestintä murroksineen alkaa taas kiinostaa. Anna kotiäidille kirja, hän kyllä lukee sen (jos se on hyvä).
En kesäkuussa 2012 ollut nähnyt ainoatakaan "Mad Men" -jaksoa. Nyt olen tilassa, jossa neljännen tuotantokauden DVD-boksin extratkin katsottuani löysin pakosta silityskaveriksi vanhan ystävän, Tony Sopranon. Kun "The Sopranos" lanseerattiin Suomessa isotkin lapsemme olivat vasta pieniä koululaisia, eikä sarja sopinut heidän silmilleen. Sarjan alun sain vielä hyvin katsottua, sillä lapset olivat yleensä hyvätapaisesti nukkumassa, mutta myöhemmin otteeni lipsui pahoin. Aloitan nyt uudestaan ja katson miten pitkälle pääsen kahdessa kuukaudessa. "The Sopranos" -jaksojen uudelleen katsominen on ollut mielessäni senkin vuoksi, että asumme nyt kaupungissa, jossa suurenmaailman järjestäytynyt rikollisuus on sanomalehtien perusteella täyttä totta. Lokakuun puolessavälissä vaihdan kuitenkin Tonyn Doniin, sillä silloin kaupasta saa "Mad Men" Season 5 -paketin! Tony Soprano, Don Draper tai Steve Jobs ovat mielenkiintoista ja viihdyttävää seuraa, mutta on mukavaa kun heidät voi myös mielivaltaisesti sulkea ulos. Meidän kotona asuu oikeasti paljon miellyttävämpää väkeä, uskoisin.
Näen henkilöni Ken Cosgroven, Ida Blankenshipin ja Betty Draper / Francisin yhteiskloonina, toivottavasti se on ihan ok. Sadekin juuri loppui, mutta maanantaihin asti lämpötila on säälittävästi korkeimmillaankin vain jokunen aste kymmenen yläpuolella. Ensi viikolla onneksi lämpenee.
Helsingissäkin on ihan kiva ilma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti