Love to run - it hurts.

Puolen tunnin juoksusta ei ole mihinkään, tunti pitää mennä. Puoli tuntia päivässä aerobista liikuntaa, niin sitä pitää. Juokse tasavauhtia, meditatiivisesti. Älä koko ajan hölkyttele, muista pyrähdykset. Juokse omaksi iloksesi. Mitä järkeä juosta tavoitteetta. Juokse, juokse, juokse.

Juokseminen on helppo harrastus; ylös, ulos ja lenkille. Missä ja milloin vaan. Aamukuudelta ennen töihin lähtöä pitkin poikin katuja. Lenkkarit tavaratalon hyllyltä, ei ne halvimmat, vaan ei myöskään ne kaikkein hintavimmat. Kyllä se on varmasti ihan hyvä pari. Kanta kumahtaa asfalttiin, polvi nuljahtaa ja selkäranka tärähtää. Aina ihminen juosta osaa, siinä mitään oppeja mennä kyselemään.

Vasen lantionpuolisko ei jousta, venytys jumittaa. Alaselkään alkaa sattua. Vasen jalkapohja on askellusarka. Ihminen on vanhentunut. Kova alusta, väärin valitut juoksujalkineet ja lapasesta karannut, entisestään kiihtynyt juoksuharrastus väärällä juoksutyylillä. Onko juoksut juostu? Mitä seuraavaksi?

Vesijuoksu. Märkäpuku ja kelluntavyö yllään 11 asteiseen altaaseen. Vesi huljahtaa puvun sisään, lämpiää siellä, mutta sittenkin paleltaa. Hölkkää puolituntia. Lihaksissa tuntuu, kipeällä puolella enemmän kuin terveellä. Jatkuva vilustus. Onko kivaa?

Juoksu pellolla. Selkä ja jalka voivat paremmin kuin jos olisi juoksematta. Tiheän heinänurmikon syvyys kolmesta viiteen senttiin. Erinomainen alusta, pehmeä laskeutua. Seitsemän kierrosta, puolituntia, keskimäärin kahdeksan laulua listalta satunnaisesti; Buju, Ramones, ranskalaiset, Mr Cash, The RC Band ja mitä niitä onkaan. Ympärillä metsän hiljaisuus, päässä ääniä. Mutku just tälle parhaalle juoksupellolle on suurimman osan vuodesta vuorokauden matka.

Yksi kertoo harjoittavansa pilatesta. Pukee hauskat varvasjalkineet, paidan ja myssyn. Sanoo menevänsä mereen hölkkäämään. Vettä noin naparajaan. Meri antaa hyvän kitkan, hän kertoo, lantiopohjan lihakset saavat harjoitusta, jatkaa. Tämä on toki yksi vaihtoehto.

Hiekkarannan santa on pehmeä. Nousuveden aikaan se on toisinaan antaa liikaakin myöten, menee kömpimiseksi. Harvoin ylipäätää pääsee kovaa, mutta hölkätä voi. Joskus taas vesiraja on sellainen, että paras alusta onkin kalteva ja vasen tai oikea jalka astuu alemmas kuin oikea tai vasen jalka. Vinolla pinnalla eteneminen on haasteellista.

Kuntosalin juoksumatto on taikalaite. Tasaista ja mäkiä; tasavauhtia ja pyrähdyksiä - ihan mitä mieleen tulee. Lievä kallistus eteenpäin on oikein hyvä. Ehkä se auttaa askeltamaan kantoja enemmän päkijöille? Ainakin spurteissa kallistus etuviistoon on tärkeää, muuten matto vetää ja paiskaa juoksijan taaksepäin. Hyvin kivuliasta. Etukeno on siksikin kätevä, että masun osuessa anturiin laite voi mitata pulssia.

Kuntosalin ohjaaja: "Juoksuongelmat alkoivat kenkien käytöstä." No näin. Jos ei kuitenkaan paljain jaloin, niin ainakin kunnon kengissä, sellaisissa, jotka ammattilainen auttaa valitsemaan ja joissa on kustomoidut pohjalliset. Hyvä sijoitus.


Hyvää Huomenta Helsinki! Victoriassa ehtii vielä keväthangille.


PS Paitsi paljasjalkajuoksu, kaikille takaisin myös vauvajoustavuus - sivuspagaatti jokaiikalle!

Joku se on tämänkin tehnyt.

Vaikka omassa lähiössä onkin mukavaa, vielä kivempaa on, kun välillä lähtee kylille ja keskustaan. Kaupunkiretkiltä jää mainio mieli.

Melbourne on vahva katu(kuva)taiteessa. Toki kaduille ja aukioille rantautuu myös lavataidetta, kuten musiikkia ja huumoriesityksiä - eritoten sitten, kun kevät on ehtinyt pitemmälle. Junareittimme varrella on paljon eritasoista graffitia, osaa on vaikea edes hyvällä tahdolla pitää taiteena ja se onkin vain silkkaa taggausta. Sittenkin huomattava osa on hyvin mielenkiintoista ja katukuvaa parantavaa; monet betoniseinämät ovat saaneet kuvituksen, joka on joko tarkoituksella tai pelkkää hyvyyttään jäänyt pysyväksi. 

Viime viikolla näin ja koin monenmoisia teoksia. Kävin Acca-museossa (Australian Centre for Contemporary Art, accaonline.org.au). Pyrin näkemään kaikki Accan näyttelyt, mikä ei ole sinällään kummoinenkaan saavutus. Pääsen museoon kätevästi, näyttelyt kestävät riittävän kauan ehtiäkseni näkemään ne ja kaikki näyttelyt ovat lisäksi maksuttomia. Useista olen pitänyt. Tällä kertaa näyttelyitä oli kaksi: Pat Brassington "À Rebours" ja "Sculptural Matter" -niminen näyttely, jossa oli töitä usealta taiteilijalta. Pat Brassington on Australian Tasmaniassa syntynyt valokuvataiteilija. Koin Brassingtonin työt unenomaisina, outoina ja pelottavina. Tuntui vähän samalta kuin Christian Boltanskin töiden äärellä, vaikkakin ehdottomasti armottomammalta. Vaikka nyt kun ajattelin noita kuvia, ne alkavat myös vähän huvittaa; etäällä on helppo hihitellä. 

Samalla matkalla piipahdin NGV-museon (National Gallery of Victoria, ngv.vic.gov.au) The Ian Potter Centre -rakennuksen näyttelyssä: Linda Jackson "Bush Couture". Näyttely loppui eiliseen, joten nähdäkseni Jacksonin vetimet minun piti kiirehtiä. Suunnittelijan inspiraatio on kotoisin paitsi Australiasta myös Intiasta, Afrikasta ja Aasiasta. "Bush Couture" tarjosi mainion vastapainon Brassingtonin utuisen harmaaseen maailmaan; räiskyviä värejä ja näyttäviä malleja  1970-luvun puolivälistä 1990-luvulle - Donna Summer olisi vallan hyvin voinut käyttää näitä kuteita!

Näyttelyiden välissä risteilin kaupungilla, lähinnä kujilla (lanes), joilla piisaa taidetta mielin määrin. Kävelen usein kujien läpi käyttäen niitä vain kivana kulkureittinä tai kodikkaana taukopaikkana. Osalla kujista sijaitsee kuppiloita ja putiikkeja, toiset taas ovat vain seinien väliin jääviä reittejä. Kuitenkin melkein joka pinnalla on kuvitusta. Toki mukaan mahtuu töhryjäkin, mutta huomattava osa on sittenkin viitseliästä taidetta. Kujien katutaide on merkittävä turistinähtävyys. Tästä huolimatta tunnetuilta katutaiteilijoilta pyydetään yhä vaan Adrian Doylen (Blender Studios, theblenderstudios.com, The Age 4.9.2012) mukaan teoksia kaljapalkalla. 

Lienee niin, että on vain lyhyen ajan kysymys, milloin katutaidetta aletaan esittää runsain mitoin gallerioissa ja museoissa. Samalla voi pohdiskella, miten paljon elämyksestä menetään, kun kaupunkiympäristössä niin hyvin toimiva taide siirretään galleriaan? Vaikka onhan mahdollisia esitystilojakin toki monenlaisia ja katutaide voi osaltaa vaikuttaa siihen, miten kuvataiteita ylipäätään esitellään suurelle yleisölle. Niin ja sitäkin tässä alkaa miettiä, että miten katutaide enää määritellään sitten, kun se ei enää olekaan kadulla? Ja onhan sekin ristiriitaista, että ihailen luvattomia seinämaalauksia, vaikka en missään nimessä haluaisi lapseni kulkevan kaduilla taidetta suihkuttamassa. Ajatuspolun myötä päädyn siihen, että kaksinaismoralismiani helpottaisi se, että katutaidekin toteutettaisiin pääsääntöisesti vain luvalla, mikä ei taida lainkaan olla tämän taiteen alalajin alkuperäisen ajatuksen mukaista. Tämä meni nyt vähän hankalaksi.

Eilen menin nuorimpamme ja tämän kaverin kanssa kokemaan Acmi-museoon (Australian Centre for the Moving Image, acmi.net.au) "Game Masters" -tietokonepelinäyttelyn. Acmissa rakennetaan yleensä näyttelyt taiten ja niin nytkin. Jos katutaide niin pelitkin herättävät ristiriitaisia tunteita. Näyttelyssä esiteltävien pelimaailman huippusuunnittelijoiden luonnokset, storyboardit ja muut konseptisuunnittelun tuoksinassa syntyneet vaiheteokset ovat komeaa ja hauskaa nähtävää. Toisaalta sympaattisin osio näyttelyssä on mielestäni indiepelimaailma, jossa on pelattavana myös Rovion "Angry Birds". Kaikkia pelejä siis saa pelata ja koska eilen oli aurinkoinen ja lämmin päivä, jollaisia ei vielä tänä keväänä ole ollut montaa, myös näyttelypäivän kaksi viimeistä tuntia olivat rauhallisia ja peleihin pääsi käsiksi jonottamatta. 

Olin aina hyvin onnellinen siitä, että vanhemmat lapseni olivat täysin riippumattomia peleistä. Mitään pelirajoituksia ei tarvittu, sillä nämä kaksi eivät juuri ehtineet pelata. Minä taisin ajatella, että pelaaminen oli joko "on" tai "off" eli lapsi joko vallan vaan pelasi tai sitten ei pelannut juurikaan. Enköhän hyvinkin ollut kallellani suuntaan, että pelit olivat pahasta. En minä nykyäänkään halua, että tämä nuorimmainen käyttää suuren osan vapaa-aikaansa pelaamisen, mutta näen peleissä myös paljon mielenkiintoista suunnitelua ja tarinankerrontaa; hauskoja kulkuja ja monenmoista kuvaa sekä sosiaalisuutta.

Itse en kuitenkaan ole päässyt peleihin kiinni ja pelaan vain "Angry Birds" -ilmaispelisovellusta junassa, jos kirja ei olekaan laukussa. Jos olisin vaikka vain viisikin vuotta nuorempi, ehkä sitten? Tai jos olisin saanut lapset vähän vanhempana ja minulla olisi ollut kaksi-kolmekymppisenä enemmän aikaa, josko siinä tapauksessa? Eilenkin jätin pelaamatta, vaikka olisin voinut kaikessa rauhassa kokeilla tietokonepelejä historiansa alkumetreiltä tai esimerkiksi ruotsalaisen Eric Svedängin "Blueberry Garden" -peliä (eriksvedang.com/blueberrygarden/), joka oli ihan älyttömän hienonnäköinen. Sen sijaan istuin puolet ajasta lueskelemassa. 

Nuori näyttelyemäntä tuli siihen kanssani juttelemaan. Puhuimme nimenomaan pelien mielenkiintoisesta ja ristiriitaisesta maailmasta ja siitä, miten pelimaailma voi joillekin ihmisille olla vain paha (tunnustin myös oman evoluutioni). Nuori nainen kertoi olevansa tyttö maalta. Hänellä oli omat suosikkipelinsä ja hän pelaa mielellään, vastapainoksi hän viihtyy maalla ulkona puuhailemassa. Juteltuamme palasin kirjani pariin, kunnes pojat olivat saaneet tarpeekseen ja kipitimme Federation Square -aukion poikki junalle, joka lähti Flinders Street -asemalta klo 17.32 (tai 5.32pm, kuten he täälläpäin ajan ilmaisevat).

Tänään on taas kaunis ja lämmin ilma, eikä kevään tuloa voi tai haluakaan estää. Helsingin yössä ei ole hallan vaaraa, vaan ei siitä paljon puutu.

PS Jennifer Eganin "A Visit from the Goon Squad" vaikuttaa 138 sivun jälkeen hyvältä kirjalta; hauskaa luettavaa esimerkiksi kaikille meille, jotka emme kokeneet punk-nuoruutta.