Pentti suoristi ovensuussa olevan tuolin sopivaan kulmaan suhteessa sen vieressä olevaa pientä pöytää. Hän pyyhkäisi harteiltaan olematonta roskaa ja sipaisi takin helmaa. Puku oli vanhanaikainen ja ostettu käytettynä, mutta Omistaja sanoi, että laatu oli hyvää ja että hyvälaatuinen vanha on yleensä parempi kuin uusi, koska nykyaikana laadusta tingitään ja ennen ei.
Omistajaa pitää kutsua nimenomaan tällä nimellä. Ei rouva tai pomo, esimies tai mikään muukaan. Eikä missään nimessä emäntä. Vain Omistaja sopi. Omistajan Baari oli ehkä yhtä vanha kuin Omistaja tai ehkä ei sittenkään. Pentti itse vietti etelässä eläkepäiviään ja haki Baariin töihin, koska eläke oli pieni ja ovimiehen työ kiinnosti. Baarin palkka oli varsin maltillinen, mutta työtäkään ei juuri ollut.
Omistaja seisoi pienen viilutetusta levystä tehdyn baaritiskin takana. Baarin hyllyllä oli pullo keskiolutta, vichy ja Koskenkorva. Näitä tuotteita oli myynnissä. Niitä sai ostaa, jos ei Baariin tullessaan humalassa ja osasi muutenkin käyttäytyä. Ulkona kadulla olevan pöydän lisäksi Baarissa oli sisällä viisi neliskulmaista vaneripöytää, kunkin ympärillä neljä pöytään sopivaa tuolia. Nyt asiakkaina oli kaksi saksansuomalaista, Arvo ja Lempi. He jakoivat pullon keskiolutta, juoma nautittiin laseista, joissa oli ennen myyty sinappia.
Seinällä oli kolme kuvaa: Kekkonen, Sibelius ja Andersson. Kekkonen oli kansan isä, Sibelius nero ja Andersson omistajan nuoruuden kaukoihastus. Niin taitava, viisas, humaani ja komea. Jukeboxissa soi kuitenkin Olavi Virtaa, koska sen Omistaja uskoi tuovan asiakkaita. Pajatsoa sai pelata, jos oli (Suomen) vanhoja markkoja tallessa. Euroilla se ei toiminut.
Pentti suoristi uudestaan pukuaan, sillä Baaria lähestyi kolme ihmistä, mahdollisia asiakkaita. Hän kumarsi kevyesti kahden naisen ja miehen ollessa kohdalla. Nämä vaikuttivat pienen hetken epäröityään miettivän “miksipä ei”, Pentti avasi oven, hymyili, kumarsi uudestaan ja sanoi “bienvenidos”.
