Sunnuntain sanomalehdessä (The Age, 14.10.2012) oli artikkeli Sharla-Rose Rogic -nimisestä abiturientista. Abeilla on opiskelutöitä ja paineita myös tulevaisuudesta. Kirjoitukset hoituvat, jos malttaa lukea. Jatko-opiskelupaikka on Australiassa kiinni ylioppilaskirjoitusten tuloksista, sillä saatujen pisteiden perusteella opiskelijalle tarjotaan opiskelupaikkaa valitsemistaan yliopistoista, jos tarjotaan. Jatko-opiskelupaikan saaminen on helpompaa kuin Suomessa, jossa se on tavattoman vaikeaa. Toisaalta, vaikka Australian kansalaiset maksavatkin huomattavasti vähemmän yliopisto-opiskelusta kuin ulkomaalaiset, kustannus on silti monta tuhatta dollaria vuodelta, mikä on iso raha suurelle osalle nuorista. Ulkomaalainen muuten maksaa yliopistossa noin 25.- 35.000 dollaria vuotta kohden. Paljon rahaa.
Palaan Sharlaan. Hän huolehtii kirjoituksiin valmistautumisensa ohella isosiskostaan. Tai pikemminkin hänen arkensa vaikuttaa pyörivän siskon mielialavaihteluiden ja terveyden tasapainottelun ympärillä. Aimee-siskolla on mielenterveydellisiä haasteita ja diagnostisoituja sairauksia. Sharlan on oltava valmiudessa yötäpäivää ja rauhoitettava tai lähdettävä auttamaan sisartaan aina tarpeen mukaan. Hän on omaishoitaja. Valtaosa Australian abeista on 18-vuotiaita ja varsin usea vasta 17-vuotias. Moni vaikuttaa aavistuksen lapsellisilta. Mikä onni, yhtäältä. Sharla voi tuskin olla lapsellinen, hänellä ei ole siihen mahdollisuutta. Mikä sääli, toisaalta. Sittenkin Sharlaa voi vain kummastellen ihailla; miten hän pystyy ja jaksaa? Varmaan hän ajattelee, kuten omaishoitajat tiettävästi yleensäkin; he eivät koe muuta mahdollisuutta kuin hoitaa ja auttaa rakastamaansa ihmistä, jolla on ollut tavanomaista huonompi tuuri.
Kabulissa Afghanistanissa toimii Skateistan-rullalautayhteisö (skateistan.org). Sen perusti vuonna 2007 australialainen Oliver Percovich. Hanketta rahoittavat Tanskan ja Norjan suurlähetystöt. Tytöille ja pojille on erilliset tunnit (BBC News, 2.9.2012). Luin Khorshid-nimisestä rullalautailijatytöstä viime vuonna (mahdollisesti liittyen saksalaisen Kaj Sehrin dokumenttifilmiin: "Four Wheels and a Board in Kabul") ja ihastuin tämän valoisaan ja reippaaseen hymyyn sekä ennenkaikkea tytöstä loistavaan asenteeseen. Minusta oli ihmeellistä, että Kabulissa tytöt skeittaavat; kaupungissa, josta olin tottunut lukemaan ja kuulemaan vain karmaisevia sotauutisia. Kabulin arki vaikuttaa mahdottomalta, erityisesti tytöille ja naisille epämielyttävältä. Eri artikkeleissa Khorshidin nimen on sanottu merkitsevän seuraavia: aurinko, auringonpaiste tai onni. Miten vaan, tyttö oli nimensä näköinen. 14-vuotias rullalautailun vapaaehtoisohjaaja Khorshid kuoli Kabulissa 8.9.2012 lauantaiaamuna teini-ikäisen itsemurhapommittajan laukaistua pomminsa Khorshidin, tämän 12-vuotiaan pikkusiskon ja ystävien keskellä. Kuusi lasta tai nuorta menehtyi, neljä näistä oli kuulunut Skateistanin skeittiyhteisöön. Kun 13.9. (The Age, 13.9.2012) luin Khorshidin kuolemasta katsoin samaa kuvaa, jota olin ihastellut ensimmäistä kertaa tytöstä lukiessani. Pitikö tässäkin käydä näin?
Muistelen mielelläni omia koulutukseen liittyneitä rutistuksia ja kertaan niitä ihan selvinkinpäin, jos joku vain antaa pienoisenkin aiheen tehdä niin. Oikeasti niitä ei ole olemassakaan, sillä suomalaisena minulle on kaikki tarjoiltu itsestäänselvyyksinä. Pakistanilainen Malala Yousafzai ehti Khorshidin ikään, kun häntä ammuttiin niskaan ja päähän bussimatkalla kotiin aamupäivän koulutuntien päätyttyä. Köyhä Khorshid Kabulista ansaitsi vaatimattomalla kaupanteolla perheelleen rahaa rullalautailun ohella, kun taas Malala on taistellut tyttöjen koulutuksen puolesta jo kolme vuotta. Pieni 11-vuotias tyttö vaalimassa ja vaatimassa tyttöjen kouluttautumisoikeutta ja koulurauhaa! Rohkea ja aktiivinen Malala Yousafzai oli (ja onneksi voi sanoa, että edelleen on) liikaa Talebanille. Tämä on hullu ja sairas maailma. Toivottavasti tyttö toipuu.
Merkittäviä tyttöjä ja naisia, yhtään poikia tai miehiä vähättelemättä, on paljon. Koska itselläni iski nyt ahdistus, haluan tarkastella merkittävyyttä myös rauhoittavasta ja pelkästään myönteisestä näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että seuraavalla merkkihenkilöllä olisi ollut ihan pelkästään helppoa tai että hänen saavutuksensa olisivat syntyneet aivan tuostaa vaan. Tai ehkä ne ovatkin? Mistäpä minä tietäisin. Tänään ihmetellessäni erästä soitinta, josta en varsinaisesti vieläkään ymmärrä tuon taivaallista, muistin Aija Puurtisen! Kun pääsin (sain paikan siksi, että isäni oli töissä samassa toimistossa ja hän oli siellä ymmärtääkseni niin kovin pidetty henkilö) ensimmästä kertaa mainostoimistoon töihin 1983, kesäksi ennen abivuotta, minulla oli ilo tutustua mainioon henkilöön, jonka apuna keskusneidin assistenttina toimin. Sydämellinen ja lämmin nainen, joka paitsi iskosti minuun kauniit puhelinkäytöstavat myös opasti blues-musiikin ihmeellisen maailman alkumetreille. Opin sellaisista artisteista kuin Muddy Waters ja vaikkapa orkesterista nimeltään Honey B and the T-Bones. Minusta yhtyeen nimi on edelleen yksi maailman parhaista. Aikain saatossa olen aina tuon tuosta lukaissut tai kuullut jotain Puurtisesta ja se, että hän 2010 väitteli ensimmäisenä suomalaisena pop-tohtorina oli komea juttu. En oikein tiedä, mikä siinä on, että olen aina vaikuttunut tietynlaisista tohtoreista, kuten yleensä hyvin nuorista tai vanhoista. Tämä Aija Puurtisen akateemisuus ei liity näistä kumpaiseenkaan, mutta on jotenkin hienon ihmeellinen kuitenkin. Ja jotta syntyisi jonkinlainen kaari, kerronpa tässä senkin, että kirjoitusten yhteydessä en käynyt töissä tai huolehtinut kenestäkään, toisin kuin omaishoitaja Sharla. Tällainen tämä on, maailma.
Eilen satoi rankasti, tänään puolipilvistä poutaa. Palasimme sunnuntaiaamuvarhaisella helteisestä Exmouthista kauniiseen ja keleiltään heittelehtivään Melbourneen. Ihan kivasti pitelee kelejä Helsingissäkin lokakuiseksi varhaisaamuksi.
