Kuolema (tai kaksi) Kaivarissa.

Ursula tammikuussa 2015

Kaivopuisto on umpijäässä. Ilma on sahannut edestakaisin muutaman lämpöasteen ja pienen pakkasen välillä. Lämmintä oli melkein koko viime viikon ja kaikki lumi joko ehti sulaa pois tai jäädä loskana maahan. Nyt maa on jäinen ja epätasaisen vaikeakulkuinen. Lähdin aamulla töihin liian kevyesti vaatetettuna ja yritän nyt päästä mahdollisimman nopeasti puiston halki kohti Punavuorta ja kotia. Jalkani lipsuvat jatkuvasti ja vaikka olenkin ollut jo usean kerran kaatumaisillani, pysyn edelleen pystyssä. Kello on vartin yli viisi ja työpäiväni Ursulan kahvilassa päättyi tuntia myöhemmin kuin mitä sen piti. Paikalle oli pelmahtanut turistibussillinen ja työpäivä siis venyi. Kiedon kaulaliinaa tiukemmin, sillä heikkokin tuulenvire paleltaa lisää jo muutenkin kylmää kroppaani. Vaikka kello onkin vasta vähän, puisto vaikuttaa tyhjältä. Kukaan ei ole laskemassa mäkeä tai ulkoiluttamassa koiraa. Puiston keskellä, kallioiden suojassa olevaa leikkipuistoa en vielä näe, mutta veikkaan, että sekin on tyhjä. Päiväkoti on juuri sulkenut ovensa tältä päivältä, joten senkään pihalla en usko näkeväni ketään. Parin kuukauden päästä puistossa on tähän aikaan valoisaa ja kauniilla säällä käyskentelijöitä on paljon. Jos pakkanen jatkuu ja lunta sataa niin, että kova jäinen maasto peittyy pehmeään lumeen, mäenlaskijatkin palaavat.

Kaivohuone jää takaoikealle. Olen edelleen yksin tai en ainakaan näe ketään muuta. Kävelen muhkuraisella ja jäisellä nurmikolla, sillä hiekkakäytävät vaikuttavat vielä nurmikkoakin liukkaammilta. Pidän leukaani lähellä rintaa ja näkökenttäni on pieni. Olen taas kaatumaisillani ja nostan samalla katseeni vähän ylemmäs. Olen melkein ravintolan takana olevan huoltorakennuksen kohdalla. Se varjoissa, noin puolitoista metriä takaseinästä makaan ihminen. Otan muutaman askeleen lähemmäs maassa makaavaa. Naisella on myssy silmillään. Hän makaa selällään oikea jalka vääntyneenä polvitaipeesta sivulle. Musta muhkea toppatakki on pöyhkeä hoikan hahmon yllä. Naisen vasemmassa käsivarressa on heijastinnauha. Hän on pukeutunut kireisiin farkkuihin ja läskipohjaisiin curling-kenkiin. Yksi lapanen on vielä kädessä, toinen pudonnut metrin päähän ruumiista. Ruumiista? Säikähdän, sillä olen aivan varma, että nainen on kuollut.  Alan voida pahoin, mutta hengitän pari kertaa rauhallisesti, menen naisen luo ja etsin kaulasta pulssia, sitä ei ole. Nostan katseeni ja näen ison mustiin pukeutuneen hahmon etenevän rivakasti Puistokadun suuntaan.

Katariina elokuussa 2014

Elokuun lopussa sunnuntai-iltaisin purjeveneet palasivat kotisatamaan. Työssäkäyvistä valtaosalla oli kesäloma vietetty ja veneilylle aikaa enää viikonloppuisin. Illat hämärtyivät ja jäätelönsyöjät palasivat koteihinsa alku- ja keskikesää aikaisemmin. Meri-ilman väsyttämät purjehtivat rantautuivat hiljaa, kiinnittivät purtensa, nostivat tavaransa laiturille ja poistuivat paikalta. Kohta jäljellä oli enää satunnainen juoksija tai koiran pissittäjä. Ilma oli lämmin ja rauha rikkumaton. Hiljaista intiaanikesän iltailmaa halkoi paukahtava ääni. Ilmari keräsi Napero-koiran kakan pussiin ja nosti katseensa maasta. Maijan askel oli hetken epäröivän verkkainen naisen pälyillessä Uunisaaren suuntaan, sieltä pamaus oli hänen mielestään kuulunut. Maija vilkaisi olkansa yli tulosuuntaansa ja hetkellisesti Ilmarin ja Maijan katseet kohtasivat.

Katariina pysäköi autonsa, kymmenen vuotta vanhan Renault Clion Hangon Regatta-hotellin sivustalle. Hän oli itkenyt koko ajomatkan. Päänsärky ja oksetus pahenivat koko ajan eikä vapina loppunut. Kello oli kolme maanantaiaamuna. Katariina oli juossut koko matkan Kaivopuistosta Bulevardille, syöksynyt sisään pihan perällä olevaan ensimmäisen kerroksen pieneen kaksioonsa. Hän oli pakannut hätäisesti joitain vaatteita, napannut auton avaimet ja lompakon. Kymmenessä minuutissa hän oli istunut auton ratissa matkalle jonnekin. Katariinan ajatus ei ollut kulkenut ja matka Hankoon alkoi siksi, että tuntui turvallisemmalta päästä nopeasti moottoritielle kuin jäädä keskustaan, jossa hidas ajonopeus tekisi ehkä ulkona liikkuville mahdollisuuden nähdä sisään autoon ja tunnistaa kuljettajan.  Hän oli lähtiessäänkin ollut niin sekaisin, että muiden moottoriteiden löytyminen tuntui mahdottomalta.

Hotellihuoneen sängyllä vapina yltyi entisestään ja Katariinan oli vaikea pidätellä huutoaan. Tärisevin käsin hän etsi minibaarista pienen konjakkipullon, jonka sisältö tyhjeni hetkessä. Katariina kääriytyi päiväpeittoon nousematta sängystä ja nukahti.

Katariina ja Elias, maaliskuusta 2011 helmikuuhun 2015

Vihdoinkin töitä! Työnhaku on ollut raskas prosessi viisikymppiselle naiselle, joka saneerattiin ulos mainostoimistosta keväällä 2011. Katariina oli jo pari vuotta tuntenut kuuluvansa suomalaisittain keskisuuren toimiston siihen ryhmään, jonka osaaminen kyseenalaistettiin. Tuolloin 48-vuotiaana hän ymmärsi, että olisi työttömänä ikänsäkin puolesta hankalassa tilanteessa. Lapsettomana hän oli aina omistautunut työlleen ja kuitenkin ehtinyt viettää vapaa-aikaakin. Perheettömyys ei ollut Katariinalle valinta, vaan sattumaa. Hän kamppaili säilyttääkseen työnsä; osallistui kursseille, luki vapaa-aikanaan valtavan määrän digitalisoitumisesta ja oli osallisena sosiaalisessa mediassa. Hän teki kaikkensa näyttääkseen itselleen ja maailmalle iän todellakin olevan muuta kuin numeroita. Ei auttanut, työt vähenivät, ja toimistosta saneerattiin muuttamalla työnimikkeitä ja näin esimerkiksi Katariina sai lähteä.

Ennen uutta työtään Katariina kirjoitti kymmeniä hakemuksia joka kuukausi yli kolmen vuoden ajan. Hän pääsi toisinaan haastatteluun, mutta viimeistään toisen tapaamisen jälkeen hänen tiensä päättyi. Taloudellisesti hänellä ei ollut hätää, sillä asunto oli oma ja maksettu, yhtiövastike kohtuullinen. Ensimmäisen vuoden harrastukset ja ystävien tapaamiset täyttivät kaiken työnhaulta jäävän ajan. Toinen vuosi oli tuskainen ja epävarmuus kasvoi. Masennus alkoi hiipiä, mutta Katariina kielsi sen ja esitti läheisilleen pirteää. Itsevarmuus oli nollassa. Kolmas vuosi oli alistuneisuuden, neljäntenä markkinointitoimiala alkoi osoittaa pientä piristyneisyyttä ja Katariina sai valettua itseensä uutta uskoa.

Eliaksella oli vakavarainen perhetausta ja kattava verkosto. Hän oli 26-vuotiaaksi elänyt suurimmaksi osaksi vanhempiensa rahoilla tienaten vain satunnaisesti pienillä keikoilla. Hän alkoi erikoistua pelimusiikin säveltämiseen, vaikka ei soittanutkaan yhtään instrumenttia ja musiikin teoriankin hän opiskeli itse. Elias alkoi saada nimeä ja hänelle tarjottiin hyväpalkkaista työtä samoihin niihin aikoihin, kun Katariina jäi ilman työpaikkaa. Nousukiitoa kesti reippaat kaksi vuotta; Eliaksen työnantajan edustamien pelien lippulaiva nousi maailman maineeseen ja rahoittajat työnsivät lisää varallisuutta yritykseen. Eliaksella itselläänkin meni kovaa. Satunnainen ruohon poltto ja kaljoittelu vaihtui kovempiin aineisiin. Aluksi miehelle riitti whisky kaljan sijaan, mutta kokeiltuaan kerran puhdasta metaa (ice, crystal meth) hän oli koukussa. Huumaava voittamattomuuden tunne, mieletön energialataus! Elias alkoi lisätä salitreenejä, ahmi proteiinia ja käytti viikonloppuisin aineita. Perjantaina pikkujouluissa hän sekopäisenä ravisteli naispuolista yökaveriaan yökerhon tanssilattialla, heitettiin ulos kadulle ja maanantaina tuli kenkää. Toki merkkejä oli ollut aikaisemminkin ja Eliasta oli varoitettu, mutta nyt mitta oli täynnä ja Elias sai lähteä.

Koska huumeiden käyttö oli vielä jokseenkin hyvin hallinnassa, Elias ymmärsi olla riitelemättä, otti loppupalkkansa ja lähti paiskaten oven perässään. Hän palasi viikoksi kaljoitteluun ja sävelteli tietokoneellaan melko leppoisaakin musiikkia, mutta sai sitten tarpeekseen ja päätti alkaa toimia.

Alkupääoman kerääminen oli helppoa. Eliaksen äidin puolen isovanhemmilla oli yrittäjätausta, vanhemmat perimärikkaita. Isä oli kuvataiteilija, joka yhä odotti läpimurtoaan, äiti fysioterapeutti. Isovanhemmat olivat innoissaan siitä, että tyttärenpoika halusi perustaa oman yrityksen ja heille oli yhdentekevää, mitä Eliaksen yrityksessä tuotettaisiin. Isoäidin mielestä tärkeintä oli, että Eliaksesta ei enää vaikuttaisin tulevan minkään sortin taiteilijaa isänsä tavoin. Yrittäjien mukana tämä maa nousee tai vajoaa yhä syvemmälle lamaan, oli isoisän motto matalasuhdanteessa. Elias oli juuri täyttänyt 29 vuotta, kun hänen yrityksenä Planelias Oy lisättiin Kaupparekisteriin. Palkkalistoilla oli toimitusjohtaja Elias, hallituksessa Eliaksen lisäksi isoisä ja tämän golf-kaveri Jörn.

Planelias ei joutunut aloittamaan liiketoimintaansa tyhjätaskuna ja pystyi investoimaan tarvittaviin laitteisiin. Elias vuokrasi toimisto- ja studiotilan Pietarinkadulta sushi-ravintolaa vastapäätä, joten lounasmatka ei ollut pitkä. Alku oli lupaava. Elias kontaktoi kaikki mahdolliset potentiaaliset asiakkaat pelifirmoista puhelinoperaattoreihin, mainos- ja viestintätoimistot sekä TV- ja -tuotantoyhtiöt. Hän teki taulukon kaikista mahdollisista asiakkuuksista ja käytti huumeita vain satunnaisesti. Vappuna 2014 Eliaksen firma pyöri täysillä, asiakkaita oli riittävästi ja haastetta oli vain hallinnollisista töistä, joille Eliaksella ei jäänyt aikaa tai riittävästi kiinnostustakaan. Laskutus laahasi ja hallituksessa tämä aiheutti eripuraa.  Planelias tarvitsi lisätyövoimaa, jonkun huolehtimaan kaikesta siitä, mitä Elias ei ehtinyt, mielestään osannut tai halunnut tehdä. Ennen juhannusta Katariinalla oli työpaikka.

Planelias tuotti musiikkia ilman lomia. Elias oli vauhdissa ja Katariina huolehti siitä, että aikataulut pitivät ja laskutus rullasi. Vanhoja asiakkaita Katariina joutui opettamaan uusille tavoille eli sille, että myös heidän lähettämissään laskuissa oli maksuajat ja että ne olivat todelliset. Isoisä ja Jörn olivat tyytyväisiä. Elias ja Katariina pysyivät toisilleen etäisinä. Ikäero oli suuri ja kiinnostuksen kohteissakaan ei ollut yhtäläisyyksiä, sielujen sympatiaa ei ollut. Katariina epäili alusta asti Eliaksen käyttävän huumeita, mutta työnsi pelot taka-alalle, sillä työpaikka tuntui melkein ihmeeltä. Kaksi kuukautta meni kuin siivillä eikä Katariina kaivannut kesälomalle. Tuli elokuun loppu.

Sunnuntai-iltana Pietarinkatu oli hiljainen. Asiakkaat olivat palanneet lomilta ja töiden määrä kumuloitunut moninkertaiseksi. Katariina laati budjetteja ja aikataulutti töitä, etsi uusia, suurempia liiketiloja, oli yhteydessä muutamaan potentiaaliseen uuteen freelance-tekijään sekä päivitti Planeliaksen kotisivuja. Ensi viikosta tulisi tätäkin kiireisempi, joten sunnuntain ylityöt olivat tarpeen. Katariina oli työstään aikaisempaakin innostuneempi ja koki itse pystyneensä edesauttamaan liiketoiminnan menestymiseen ja kasvamiseen. Elias kuitenkin käyttäytyi hermostuneesti ja Katariina pohti, pitäisikö hänen soittaa Jörnille ja paljastaa epäilyksensä Eliaksen huumeiden käytöstä. Eliaksen isoisää hän ei voisi tähän asiaan sotkea.

Ilta eteni kohti keskiyötä. 23.30 Katariina puhelin soi. Puhelimessa oli hätääntynyt ja sekava Elias. Katariinan pitäisi nostaa yrityksen tililtä kaikki, mitä yksi ihminen voi itsekseen automaatista ottaa ja lisäksi kaikki mahdollinen Katariinan omalta tililtä. Elias maksaisi heti huomenna takaisin sekä yritykselle että Katariinalle. Katariina sai mukaansa viisi tonnia, suurin osa omia rahojaan, ja lähti kohti Kaivaria, kuten Elias oli pyytänyt. Kaivopuistossa lamput valaisivat pehmeästi, mutta kokonaisvaikutelma oli kuitenkin pimeä.

Ennen puistoon astumistaan Katariina vilkaisi ympärilleen ja näki Caruselin suunnalla kaksi hahmoa. Katariina suuntasi leikkipuistoa päin. Tapaamisessa kaikki tuntui oudolta, mutta Katariina oli valmis ottamaan tämänkin riskin säilyttääkseen työpaikkansa. Hän käveli pelkoaan uhmaten reippaasti kohti Kaivarin keskiötä, kallioiden välisessä laaksossa sijaitsevaa leikkialuetta. Päästyään lähemmäksi hän kuuli Eliaksen huutavan apua ja alkoi juosta, mutta päästyään näköetäisyydelle aseen laukaus pysähdytti hänet niille sijoilleen. Katariina alkoi paniikissa etsiä suojaa ja yritti piiloutua läheisen puunrungon taakse. Hänen sydämensä hakkasi vimmatusti ja vilkaistessaan vavisten leikkialueen suuntaan hän oli huomaavinaan asemiehen katsovan läpi pimeyden suoraan häntä kohti. Mies juoksi kuitenkin paikalta Ehrenströmintielle päin. Katariina juoksi Eliaksen luo, mutta Katariinan työnantaja, Planelistin toimitusjohtaja oli jo kuollut. Samalla Katariina huomasi hahmon lähestyvän samasta suunnasta, jonne ampuja oli poistunut ja Katariinan pakomatka Hankoon alkoi.

Syksy toi Katariinalle uuden työttömyyden. Hän ei uskaltanut paljastaa, mitä elokuisena sunnuntaina tarkalleen tapahtui, vaan kertoi ainoastaan nostaneensa rahat yrityksen tililtä antaakseen ne Eliakselle maanantaiaamuna. Näin olisi sovittu. Katariina oli rikoselokuvien ja –sarjojen suurkuluttaja, hän tiesi, mitä huumerikolliset tekevät todistajille, hän ei uskonut poliisin voivan suojella itseään. Helmikuun lopussa 2015 Eliaksen murhaaja jäi kiinni, mutta vasta tämän ensin kuukautta aikaisemmin tavoitettua Kaivopuistossa pitkäaikaistyöttömän, keski-ikäisen Katariinan.

Ursula tammikuussa 2015

Ambulanssi ja poliisiauto kaartavat paikalle. Pelkoni osoittautuu oikeaksi, nainen on kuollut. Annan lausuntoni ja yhteystietoni. En tiedä, miten nainen on menehtynyt, mutta olen varma, että hän ei liukastunut. Oliko hän satunnaisen väkivallan uhri vai oliko hän nimenomaan kohde? Tuskin saan koskaan tietää ja päätän jatkossa kulkea Kaivarissa vain valoisan aikaan.

Usko koetuksella.

Vartin kävelymatkallani keskustaan jalassani on viisitoista vuotta sitten ostamani moottoripyöräilyä varten suunnitellut Longhorn-saapikkaat. Minulle jalkineet ovat kumisaappaiden vastineet, mutta eivät nekään aivan kaikkeen pysty. Sittenkin jalkani ovat vielä kokolailla kuivat ensimmäisen kävelyrupeeman jälkeen.

Olen valmis jatkamaan matkaa keskustasta Munkkaan. Nelonen menee nenän edestä ja pelkään myöhästyväni. Matka on silti rattoisa ja luen tyttäreni joululahjakirjaa, Allan Mooren ”No Straight Lines”. Sujuvasti kirjoitettu teos siitä, miten mikään ei (tietenkään) ole entisellään. Luettuani kirjasta kolmanneksen ykkössaamiseni kirjasta on se, että osallistuva sosiaalinen käyttäytymisemme on pätevä nykyaikainen vastine ajalle ennen massamediaa. Moore viittaa alkusanoissaan Henry Jenkinsiin. Jenkinsin ”Convergence Culture” on pätevä perusteos, jonka ratikassa istuessani päätän, jos en lukea, niin ainakin selailla uudestaan. Samaten pyörittelen mielessäni suosikkiani Melbournen aikani asiakirjoista; Lawrence Lessigin teos ”Remix”, joka ravisteli allekirjoittaneen muutama vuosi sitten kyseenalaistamaan analogisen ajan tekijänoikeuden käsitettä. Lue itse.

Jalat ovat saappaissa aika kotoisasti, sukat kuivina. Jään pois Munkkiniemen Puistotien ja Huopalahdentien risteyksessä ja alan taittaa matkaa Huopalahdentietä pitkin Munkkivuoreen. Valitsen tämän tylsän (lyhyen) reitin, sillä minulla on tapaamiseeni jo kiire. Huopalahdentie ei ole mielestäni kauneinta Länsi-Helsinkiä, mutta tässä harmaassa kakkakelissä se on, niin no, likaisesti sanottuna ruma. Alku vielä sujuu ja loska ulottuu vain vähän saappaanpohjan reunan yli. Kaikki ei ole vielä sulanut, vaan katu on myös liukas. Jos jäisessä maastossa astelee rivakasti, kaatumisen riski on pienempi kuin sipsutellessa tai köpötellessä. En kaadu.

Taivaalta tarjotaan vettä ja villakankainen takkini on ensin kostea, sitten jo märkä. Jatkan matkaa, loskavelli syvenee, vesisade tihenee. Kaista IBMn konttorista ennen Hesburgeria on veden vallassa. Kierrän sen vain astuakseni syvään vesilätäkön ja loskakasan yhdessä muodostamaan ansaan. Jalkani ovat auttamatta litimärät. Jatkan matkaa. En pääse riittävän kauas Huopalahdentien vastaantulevasta liikenteestä, autot eivät mahdu tarpeeksi pitkälle minusta. Kuravesi tuunaa legginsini ja palan palttoota.

Asiani Munkkivuoressa hoituu, vaan jalat eivät tokikaan kuivu. Saapikkaat ovat epäsiistit. Ostan ostoskeskuksen loppumyyntiään puskevasta kenkäkaupasta sopuhintaisen pikakenkärasvan (€ 4,95), koska en voi palata keskustaan aivan näin suttuisena. Päätän kävellä aikaisempaa mukavampaa reittiä takaisin spåralle. Yritän Ulvilantien kevyttä ylämäkeä reippain askelin, mutta joudun turvautumaan köpöttelyyn. Yhä haastavampana koen Professorintien lievän alamäen. Selviän Lokkalantielle. Puistotiellä pysäkille suunnatessani olen kävellä kiskoille sohjopenkkojen peittäessä sen, missä kiskoalue loppuu ja jalankulkuväylä alkaa.

Jalat ovat paitsi märät, nyt myös kylmät. Onneksi ratikassa on tilaa ja pääsen lukemaan. Puhelin putoaa penkin ja seinän välistä lattialle, joka on varsin loskainen. Käytän lapasta suojuksen puhdistamiseen. Puhelin on ehjä. Kun jään Lasipalatsin pysäkillä pois kyydistä, sade on lakannut. Kävelen Sanomataloon, jossa on mukavan kuivaa ja lämmintä.

Sitten seuraa päivän jännitysnäytelmä. Rautatieaseman tienoo on tukossa. Hälytysäänten ujellus raikaa. Päästyäni Kaivo- ja Keskuskadun risteykseen näen hässäkän; Kolmonen ja Seiskakakkonen, poliisiauto, paloauto, ambulanssi (ehkä useitakin) eli raitiovaunun ja bussin kolari. Varsinkin varttuneempi väki tsuumailee älypuhelimillaan ja Metro-lehden inbox ehkä täyttyy kaupunkilaisten lehtikuvista?

Meillä ei ole sähköliettä, mikroa tai vedenkeitintä. Talon kaasuputki on ruostunut ja vuotaa, kaasunjakelu on keskeytetty. Tarvitsemme vedenkeittimen. Ostan sen. Otan Kolmosen, pääsen istumaan, mutta en enää mahdu lukemaan sylin ollessa täynnä. Istun ja ihmettelen, miten kaupunki muuttuu harmaasta kauniimmaksi iltapäivän pimetessä.  Litistelen pysäkiltä kotiin jalkakäytävää, joka on jo melko sula.

Eteisessä onnistun ripeästi kiskomaan kengät ja sukat jalasta. Muuten olisinkin saattanut alkaa ihmetellä, tännekö minä halusin.