B.h&m.

Viime viikon Melbournen festivaali innoitti paitsi näytöksiin myös lukemaan paljon artikkeleita aiheesta. Nykymaailma on bloggareiden, joiden twiitit ja ennen kaikkea instagram-lataukset ovat reaaliajassa aiheesta kiinnostuneiden koettavilla. Toisaalta nopeassakin virrassa alkaa erottua tekijät, jotka panostavat laatuun ehkä nopeudestakin tinkien. Yksi nuori some-toimittaja kertoi käyttävänsä päivän jutun kuvaamiseen ja editointiin sekä julkaisevansa vain 2-3 juttua viikossa. Nuorella naisella on yli puolimiljoonaa seuraajaa ja hallussaan sosiaalisen median koko kirjo.

Mitä perinteinen media voi tehdä kiinnostaakseen mediankuluttajia? Ainakin sen pitää edelleen luottaa laatuun. Reaaliaikaisuutta ei voi unohtaa. Toisaalta näkökulma on huikean tärkeä. Muotikirjoittelua kautta maailman hallitsi viime viikolla L’Wren Scottin itsemurha. Australiaa tapaus kosketti sikälikin, että Rolling Stonesin konserttikiertue siirrettiin. Scottin assistentti löysin naisen kotoaan New Yorkin Manhattanilta paikallista aikaa maanantaiaamuna. Silloin Mick Jagger eli tiistain alkuyötä Australian Perthissä.  Kiertueen oli tarkoitus alkaa kaupungista keskiviikkona.

Maanantai-iltana starttasi Melbournen Fashion Festival. Avajaisnäytöksessä oli paikalla myös muotisuunnittelija Camilla Franks, jonka oma showcase-näytös oli ajoitettu keskiviikoksi. Näytöksen tähtimalliksi oli sovittu Georgia May Jagger. 22-vuotias malli laskeutui Sydneyyn tiistaina, mutta saatuaan tiedon Scottin kuolemasta kääntyi kotimatkalle.

Camillan show keskiviikkona oli huikea. Näytöstä säesti Melbournen sinfoniaorkesterin torviryhmä ja kaksi rumpalia. Projisoinnit olivat vaikuttavat ja myös näytöslava oli konseptinmukainen. Vaatteet ovat näyttäviä (etsi verkosta ja katso itse) ja esittelyssä oli myös mukana fantasiarekvisiittaa. Lehdessä kirjoitettiin suunnittelijan vakavasta sairaudesta, jota hän itse jälkikäteen myös kiitteli; sairaus oli mukaansa auttanut suhteuttamaan työnteon muuhun elämään ja siten auttanut aikaisempaa parempaan jaksamiseen. Luettuani artikkelin ymmärsin, miksi ja millä tavoin Franks näytti erilaiselta kuin viime vuona.

L'Wren Scottilla oli julkaisujen mukaan miljoonien velat (arviot ovat vaihdelleet niin paljon, etten kehtaa kirjoittaa mitään summaa). Muotimaailma on täälläkin kurimuksessa ja useat nimekkäät suunnittelijat ovat panneet kynät pussiin. Jo harvinaisuudeksi voin julistaa esimerkiksi Lisa Hon  mekon, jonka sain lähikaupan jäännösmyynnistä aitoon pilkkahintaan. Todella ikävää, ettei indie-suunnittelu oikein kannata. Toisaalta ymmärrän tämän varsin hyvin oman kukkaroni kautta. Vaan ei tekijöille näin ankeaa todellisuutta mielellään hyväksy, paljon mieluummin näkisin itsenäisen yrittämisen kannattavan. Jopa sitten niinkin, että itselläni ei (edelleenkään) olisi varaa indie-kolttuihin, mutta riittävän monella muulla kuitenkin olisi.

Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta viimeisen viikon aikana Australian muotiteollisuuden haasteet eivät ole korostuneen ainakaan The Age –lehdessä. Lehden artikkelit ovat silti polveilleet tavattoman mielenkiintoisista aihepiireistä. Esimerkiksi vaateteollisuuden eettisyys siten, että vaatteiden ostopäätöstä voisi tukea elintarvikkeista tutuilla merkintätavoilla – reilu kauppa, lähituotanto, luomu… Toisaalta American Apparel –ketjun konseptinsa mukainen (amerikkalaisen) kotituotannon korostaminen yksinkertaistamalla kaikki bangladeshilainen vaatetuotanto huonoksi oli eräänkin toimittajan mukaan kokolailla kyseenalaista.

Tänä aamuna muotiartikkeli ei käsitellyt kyseisen teollisuudenalan etiikkaa, vaan sitä, miten ja miksi pukeutua röntösti. Hyvin tuttua itselleni, eikä pelkästään mökillä. Artikkelissa oli tyylin airuita, joiden motiiveja kirjattiin. Ei niin kovin kiinnostavaa. Jännää sen sijaan se, että kalliita merkkitavaroita myyvissä liikkeissä osataan jutun mukaan tunnistaa vauraat jumppavaatteissa tai lököttävässä ja rikkinäisessä T-paidassa saapuvat asiakkaat. Tai ainakaan näitä, toisinaan epämääräisen näköisiä hyypiöitä, ei suoralta kädeltä heitetä ulos tai painosteta poistumaan.

Toisaalta kun (Melbournen) brightonilainen perheenäiti (varakkaampi, tyylikkäämpi ja nuorempi kuin allekirjoittanut) astelee kauppaan kuin kauppaan kanadalaisen Lululemonin joogareleissä, ymmärtää kauppias ja kauppa-apulainen palvella. Usein olemuksesta heijastuu rouvan sormuksessaan kuljettaman ison timantin säihke. Ja nyt kun Lululemon lanseeraa uuden mallistonsa, vetimet, joissa tyylikäs ja venyvä jumppatäti voi painella suoraan salilta toimistolle, niin kenellekään ei voi jäädä epäilyksen siementä. Vai kävikö tässä nyt niin, että aloin kirjoittaa ”dressing down” –trendistä, mutta päädyinkin jonkinlaiseen ”dressing up” –uutiseen?

En malta olla mainitsematta yhtä mielestäni vähän kummalista yksityiskohtaa festivaaliviikolta. Pitsi. Muistan kolmen vuoden takaa, miten ihastelin Alex Perryn klassisia viisikymmentälukuun kallellaan olleita leninkejä. Perryn näytös järjestettiin kauniissa vanhassa Royal Exhibition –rakennuksessa (jossa järjestetään mm. taiteen myyntimessut ja parahultaisesti nyt kukka- ja puutarhamessut). Tuolloin malleilla oli kaikilla terhakkaan ponnarit, jotka heilahtelivat veikeästi reippaan kävelyn tahtiin. Nyt Perryn vaatteet olivat osana toista näytöstä ja niistä jäi mieleeni vain keltainen pitsi. Minusta mekot näyttivät halvoilta, vaikka eivät tokikaan sitä ole. Ihmettelin myös, miksi takahuoneesta oli päästetty lavalle malli yllään leninki, jonka selässä kulkeva vetoketju oli rikki. Jäin arpomaan, oliko tarkoitus. Tuskin, sillä mallistossa ei ollut mitään punkahtavaa. Samassa näytöksessä ihmettelin yleisön joukossa yhtä pitsistä jakkupukua, jota kantoi eräs kaunis, yleensä hyvin tyylikäs nainen. Jakkupuku ei istunut mistään, marjapuuronväri oli kuin Kuningatar Elisabethin vaatepaletista. Onneksi kuitenkin olen edelleen säästänyt mummon äidille tekemän mustapitsisen tunikan; aion siihen taas joku päivä ahtautua, vaikka se kainaloista kuristaakin. Kiitos ja näkemiin.