Tarvittiinko Musiikkitalo? Onko heikkoakustinen Finlandia-talo rikkaus vai
rasite? Haluammeko Guggenheimin? Onko julkinen taidekasvatus tärkeää vai
toisarvoista? Tarvitaanko kortteli- ja lähiötoimintaan julkista tukea vai
pitäisikö homman hoitua puhtaasti talkoovoimin?
Kuuluuko taide kaikille ja miten sen tekeminen rahoitetaan? Valtion tai
kaupungin kassa ei noususuhdanteessakaan olisi pohjaton; samasta kirstusta
maksetaan varhaiskasvatuksen, koulutuksen, sairaanhoidon, vanhustyön,
julkisen liikenteen, tieverkoston, kirjastojen, puistojen, urheiluhallien ja ties
minkä kokonaisuuden tarpeita. Tämä on jokseenkin ahdistava tosiasia.
Tyttäreni
lähettämä linkki eräästä muistopuheesta toi paitsi valoa allekirjoittaneen hetkellisesti apeaan tuokioon myös tähän
dilemmaan; saa kyllä haluta sitä, että taidetta tuetaan, vaikka toivookin, että
esimerkiksi peruskoulu olisi jatkossakin tähtemme ja että vanhuksemme olisivat
hyvässä ja arvokkaassa hoidossa.
Cate Blanchett piti huikean puheen 5.11.2014 järjestetyssä Gough Whitlamin
muistotilaisuudessa. Whitlam oli Australian 21. pääministeri joulukuusta 1972
marraskuuhun 1975. Gough Whitlamin ollessa pääministeri hänen hallituksensa
alkoi toteuttaa mittavaa uudistusohjelmaa, jonka Whitlam oli julkistanut
puolueensa vielä ollessa oppositiossa. Uudistuksilla pyrittiin reilumpaan
yhteiskuntaan, takaamaan merkittävimmillä elämän alueilla kansalaisille aikaisempaa
yhtäläisemmät mahdollisuudet sosioekonomisesta asemasta riippumatta.
Korkea-asteen koulutuksen lukukausimaksut poistettiin, yksinhuoltajavanhemmille
ja kodittomille alettiin maksaa tukea. Kuolemanrangaistus poistettiin
valtakunnan tasolla ja käytännössä Australiassa ei ketään enää tämän jälkeen ole tuomittu kuolemaan. Äänestysikäraja laskettiin 18-vuoteen.
Whitlam oli humaani mies, joka myös työskenteli eriarvoisuutta vastaan. Australian nykyhallituksen agendalla on hyvin vaikeaa nähdä mitään, mikä vilpittömästi pyrkisi
vastaavaan. Blanchettin puheenvuoro oli kiitospuhe ja hän nosti esiin niitä
tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tähtääviä uudistuksia, joiden isä Whitlam oli
ollut ja joiden myötä voimaantulleista eduista Blanchett itse sanoi
nauttineensa. Puhe näytti olleen kiusallista kuultavaa Australian
nykyiselle pääministerille ja oikeusministerille.
Suorana Gough Whitlam –lainauksena Cate Blanchett luki seuraavan tekstin*),
joka mielestäni kiteyttää taiteiden merkityksen yhteiskunnassa parhaalla
mahdollisella tavalla; sosiaalisten uudistusten tavoitteena on luoda
yhteiskunta, jossa taiteet sekä henkiset ja älylliset arvot voivat kukoistaa.
Miten upeaa on, kun vahvan sosiaalisen omantunnon mies puhuu viisaasti
ja kauniisti myös taiteista ja muusta älyllisestä kehityksestä!
*) He said of his government:
"In any civilised community, the arts and
associated amenities must occupy a central place. Their enjoyment should not be
seen as remote from everyday life. Of all the objectives of my government, none
had a higher priority then the encouragement of the arts - the preservation and
enrichment of our cultural and intellectual heritage. Indeed I would argue that
all other objectives of a Labor government social reform, justice and equity
in the provision of welfare services and educational opportunities have as
their goal the creation of a society in which the arts and the appreciation of
spiritual and intellectual values can flourish. Our other objectives are all
means to an end. The enjoyment of the arts is an end in itself."
Täysin Whitlamin maailmasta ja Blanchettin puheesta irrallaan tai ehkä jopa ristiriitaisestikin totean, että mielestäni taiteiden tukemisen yhteydessä ei nykyään voi sulkea pois
yritysyhteistyötä. Onko yritysten mukanaolo taidehankkeissa sitten pakollinen
paha vai muukin kuin taloudellinen mahdollisuus? Snobbaileeko yritys, jos se
esimerkiksi sairaalan sijaan tukee taidelaitosta tai –tapahtumaa tahi perustaa (säätiön kautta) ihan oman museon?
Taidehankkeisiin yritysyhteistyö on tullut jäädäkseen ja hauskaapa on,
jos yritykset näkevät taiteen tukemisen nimenomaan siten, että osittain myös yritysrahan avulla taide kuuluu kaikille ja taiteen tekeminen voi olla varteenotettava ja kokopäiväinen ammatti. Yhteiskunnan
vastuulla on tukea monipuolista taidetta, lähiöprojekteista
kansainvälisesti kiinnostaviin kokonaisuuksiin. Rakennus edellä ei
toivottavasti koskaan, mutta konseptin kautta kuitenkin; konseptin
profiilissa arkkitehtuurilla voi olla isokin merkitys.
Yritys taas voi valita
valtavasta ja koko ajan muuttuvasta taidekentästä itselleen sopivan, sillä
oikea partneri tai taiteen alue löytyy varmasti. Toisaalta oikeakin on väärä, jos kattava
yhteistyön hyödyntämissuunnitelma ei kuulu sponsorointipäätöksen perusteluihin.
Yhtälailla taidetalo tai –hanke voi saada yritysyhteistyöstä paljon muutakin kuin riihikuivaa rahaa tai vaikka mediatilaa, jos sekin on utelias kuuntelija ja keskustelija; ehkei yritysväen puuttuminen taiteen sisältöön ole hedelmällistä,
mutta esimerkiksi markkinoinnista ja muusta myynnin edistämisestä bisnesporukalla saattaa olla paljonkin annettavaa. Sitä paitsi innostunut ja sitoutunut sponsori puhuu kumppaninsa asiaa mielellään ja vuolaasti.
Taide on tahtoasia. Elinehtokin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti