KJu, tuo iloinen veitikka.

Kim Jong-un keskeytti Pjongjangin kansainvälisen lentokentän uuden terminaalin rakennustytöt ja määräsi korjauksia, joiden myötä terminaali olisi enemmän Pohjois-Korean ideologian, juche-aatteen mukainen. Siellä hän isänsä ja isoisänsä tavoin viuhtoi oikealle ja vasemmalle, tuo uhkea valtiomies. Tarkennukset ovat Kimin mukaan tarpeen, ettei lispahdeta liikaa muiden maiden suuntaan, vaan pysytään juchen mukaisesti erityksissä. Pidetään omasta brandista kiinni.

Kim Jong-unilla on tukka hyvin, kaikki hyvin. Kokoa arvovallan mukaan sekä keppi tukemaan massaa ja antamaan vaikutelmaa uskottavuuden nimissä mahdollisesti tarvittavista lisävuosista. Kuvissa kansa aina ikäänkuin riemuitsee ja tilattaessa taputtaa käsisään raivoisasti. Sotilaat ja muu lähipiiri taas katselee johtajaansa kokolailla liikuttuneen oloisena, pää joskus vähän kallellaan ihailua osoittaen, aina kunnioittavan näköisenä. Lentokentän palautekeskustelussa Kimin ympärillä tosin kirjoitettiin muistiinpanoja vakavin ilmein otsa tarkkaavaisilla, ei kuitenkaan tuimilla, rypyillä.

Mielikuvani Pohjois-Koreasta on kammottava. Sen brandi on ulkoisesti selkeännäköinen ja vastenmielinen. Terminaalia korjataan, vaikka sen läpi ei valtavia massoja koskaan kulkisikaan. Ebola-pelon vuoksi yksikään turisti ei toistaiseksi saa tulla Pohjois-Koreaan. Eipä maahan tai maasta muutenkaan paljon kuljeskella. Sairaiden hoitamiseen ei Pohjois-Koreassa ole varaa, terminaalin säätämiseen vastaamaan brandin vaateita sitä vastoin on.

Vapaassa maassa Pohjois-Koreasta kirjoitetaan ja sanotaan tällä tavalla ihan mitä huvittaa. En pelkää tai voi sen puoleen toivoakaan, että Kim Jong-un kiinnostuisi mielipiteestäni ja vaihtaisimme ajatuksia. Että minulle kaunopuheisesti opetettaisiin juche-ajatusta tai että puisimme, ovatko ennakkoluuloni oikean- vai vääränlaiset. Jong-un ja allekirjoittanut keskustelisivat kansojen ystävyydestä ja maailmanrauhasta? Niin, minähän en ole oikein asemassa, Jong-un sitä on, armeijan ja puolueen kiistaton johtaja.

Voisinko sitten päästä brandikeskusteluun jonkun tavallisen pohjoiskorealaisen kanssa? Voisin kysyä, mikä hänen mielikuvansa maasta on. Tuskin, jos hän vielä asuisi kotimaassaan. Jos hän olisi paennut nälkää tai vainoa Kiinaan, hän ei ehkä uskaltaisi avautua vilpittömästi. Jos hän taas olisi päässyt Etelä-Koreaan tai muualle maailmaan, hän varmaan kuvailisi taakseen jättänyttä aika suorasanaisesti. Toki riippuen siitä, jättikö henkilö taakseen läheisiä, rakkaita, joiden vuoksi pelätä.

Mitä tapahtuisi, jos Pohjois-Koreassa diktatuuri päättyisi nyt? Varmasti epäuskoa, epätietoisuutta ja sekasortoa, näin aluksi. Köyhyyttä ei pystyisi pyyhkimään pois hetkessä, mutta jo sotilasmenoista voisi varmaan nipistää aika paljon rahaa ruokaan ja villavaatteisiin. Mitäpä sitten, kun sananvapauteen voisi uskoa, miten ihmiset alkaisivat keskustella ja mistä?! Olisiko netti saatavilla osan kansasta käyttöön? Lähtisivätkö vapauden sanansaattajat kuljettamaan lehtiä tai lehtisiä maan syrjiin vai soisiko ainakin radio uuden ajan alkua maan perukoillakin? Alkaisiko verkkoyhteyttä mahdollistavan rakenteen pystyttäminen vimmalla? Kuka olisi etujoukoissa; voisivatko pohjoiskorealaiset itse johtaa joukkoa, muut antaisivat ehkä asiantuntemusta ja rahoitusta?

Ja mitä Pohjois-Korean kansa sitten meille kertoisi? Miten se mennyttä juche-aatetta kuvaisi, millaiseksi määrittelisi maansa historian, miten se näkisi kotimaansa suhteessa maailman muihin valtioihin; mistä se olisi tullut, mihin se haluaisi päästä? Ajatella, jos pohjoiskorealainen päättäisi itse, milloin hymyilee tai heiluttaa kättään! Pohjois-Korean brandi olisi hukassa, mutta tuskin siinä mitään maabrandityötyhmää, anteeksi ”työryhmää”, perustettaisiin.