Talo pidätteli raivoaan. Liian harva asukas, erityisesti aivan liian vähän lapsitunteja. Hiljaista. Ei riittävän monta jalkaparia juoksemassa tai
kopisuttelemassa. Ei koiria, ei edes kissaa. Hiljainen täti-ihminen.
Varhaisteini, hyväkäytöksinen. Piipahteleva herra. Jo on perkele, kohta repeän!
Tuokaa tänne iso perhe! Minut pitää kunnostaa, tarvitsen huoltoa – se huusi,
vaan kukaan ei kuullut.
Talo rapisutti
soraa, natisutti ja paisutti lautalattioita. Se paukutti ikkunaluukkuja ja valutti suihkusta
vihreää vettä. Se kutsui kylään liskoja, hämähäkkejä, kuoriaisia, koiperhosia
toukkineen ja lopuksi takan kautta variksen. Se pani hanat valumaan itsestään, avasi ikkunoita, lukitsi ovia ja haistatti hometta. Se taittoi oksia
ja kaatoi puita. Vihoissaan se irrotti ikkunaluukkuja ja heitteli palasia
katostaan. Ja se kärsi, voi miten se kärsi.
Mutta talo ei
tiennytkään, että ihan pian sille koittaisi uusi aika. Koska se ei tiennyt, se ei myöskään ymmärtänyt lopettaa, vaan jatkoi
rettelöintiään. Kunnes koitti se onnen päivä… Vaan ennen sitä päivää, talon
elämä ehti hiljentyä tyystin. Jo se luuli, että paha peri ja kiukuttelija saisi
palkan ansionsa mukaan. Että varhaisteini, täti ja herrakin sen olivat
jättäneet eikä se saisi muita.
Palataan siihen
päivään, kun elämä isolla E-kirjaimella (with capital E) rymisi taloon. Talo
sai seurakseen kuusi uutta ihmistä, joukossa pieniä. Eikä tässä vielä kaikki,
vaan kaksi koiraakin muutti mukana. Tosin kultakaloista yksi toisensa jälkeen
näivettyi, kun niitä ei kukaan arvannut ruokkia. Vain kolme vantterinta selvisi
hengissä. Itse asiassa taloa eivät selkärangattomat olisi voineet vähempää
kiinnostaa. Mitä se niistä.
Nyt taloa riepotetaan ja revitään. Sen lattioilla ravataan ja laukataan. Sen seiniä
tönitään ja kulmiin törmäillään. Sen sisuksia raastetaan ja pihaa myllerretään.
Nyt sitä pelottaa, että tästä kaikesta ei tule loppua lainkaan. Talon mielestä
pahin saisi jo olla ohi ja se toivoisi ihmisten asettuvan arkeensa.
Sisimmissään, jota siis raadellaan rankalla kädellä, talo aavistaa, että
tällaisena sen elämä tulee jatkumaan ehkä jopa vuosia.
Talo turvautuu vanhoihin
keinoihinsa; se natisuttaa lankkuja, paukuttaa ikkunaluukkuja, availee hanoja
ja kutsuu liskoja kylään. Mutta koirat syövät liskot, lapset sulkevat kraanat
(ilman että aikuiset tietävät niiden edes olleen auki), eikä kukaan ehdi
huomata natisevia lankkuja tai paukkuvia luukkuja…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti