Ollaan edes reiluja. Ja aika vihaisia!

Purjeveneiden armada. Rahtilaivojen jono. Ihmiset loikoilemassa meriallasta kiertävällä laiturilla. Jotkut köpöttelevät. Meri on tyyni. Meri myrskyää. Laskuvesi, nousuvesi. Yksi venyttää, toinen nyrkkeilee. Sisällä juostaan, kolistellaan tankoa, pikkupuntit nousevat ja laskevat. Kahvakuula heilahtaa, täti pyllähtää pallon päälle istumaan, setä rotkottaa pallolla (eri pallolla kuin täti). Nuorimies ähisee, tyttö askeltaa.

Työntekijät vaihtuvat useammin kuin asiakkaat. Nyt lähtee paikan päällysmiehenä kahden vuoden ajan työskennellyt nuorinainen. Työpaikkakiusattuna. Ainakin meikäläisen eli asiakkaan näkökulmasta pätevä ja kiva ihminen. Ja siis moni muukin on omien kohta kolmen vuoden aikana päättänyt vaihtaa maisemaa, tai ainakin työpaikkaa. Miksi hitossa?

Työpaikalle mahtuu monenmoisia ihmisiä. Kiusaajia ei pitäisi millään mahtua. Mielestäni välillä saa kiukutella ja vähän diivakin voi olla, jos on työssään tosi hyvä. Keskivertokin tapaa menestyä, jos pärjää hyvin tiimissä – ehkä jopa vahvistaa sitä. Työntekijät saavat ja niiden on pakko olla keskenään erilaisia. Esimiehiä ei pokkuroida, mutta kaikkia pitää kunnioittaa. Eritoten jos on esimies, alaisia pitää kunnioittaa. Jos eivät sitä muka ansaitse, mitä ne siellä töissäkään tekevät? Onhan se erikoista rekrytointia, jos yhä uudestaan joukkoon eksyy pätemättömiä pönttöjä - kuka siinä sitten on pöttöjen kuningas, mitähäh?

Minä olen kiusattuna vihainen täti. Antakaa tänne ylimielinen ja tyhmä ihminen, niin pääni räjähtää. Mutta en minä sitä ihmistä ala takaisin kiusata. Suutun. Meinasin jo lähteä vetämään kuntosalilta, mutta päädyin vain tarkkailemaan aikaisempaakin enemmän. Alan kytätä ja katsella kiukkuisesti, jos jotain vielä kiusataan. Perkele.

Eikö meille riitä, että hätää kärsivät hukkuvat matkalla Eurooppaan ja Australiaan? Että lapset kuolevat sissisodassa? Tytöt eivät pääse kouluun ja tehtaat romahtavat, köyhät työläiset kuolevat? Eikö sekään piisaa, että jossain ei saa mistään mitään tietoa, monessa paikassa ei todellakaan kannata sanoa, mitä ajattelee – jos ajattelee eri tavalla kuin valtaapitävät? Eikö luonto jo ole itsessään arvaamaton? Emmekö vauhdikkaasti pilaa tulevien sukupolvien mahdollisuudet elää maasta ja maalle? Pitääkö meidän hyväosaisten tämän kaiken lisäksi vielä kiusata toisiamme? Eikö meille jumalavita mikään riitä? Ja tämä ei tarkoita sitä, ettenkö minä saisi toisinaan olla pahalla tuulella! Ja nyt kyllä olenkin! 

PS Televisiossa näytettiin juuri tunteellinen puhe yhdenvertaisen, reilun avioliittolain puolesta. Nimenomaan - annetaan nyt hyvänen aika sentään kaikkien toisiaan rakastavien aikuisten ihmisten mennä naimisiin keskenään (siis yksi yhden kanssa)! Pitääkö minun suuttua vieläkin enemmän?

Tyttö ja silkkipakka.

Tänäkin perjantaina kello kahdeksan illalla istun tämän saman kulmapöydän ääreen. Minulla on aivan valkoiset hiukset. Olen koonnut ne pieneksi sykeröksi, nutturaksi niskakuoppaani. Hiukseni ovat jo haurastuneet, enkä enää saa niistä näyttävää ranskalaista nutturaa, kuten nuorena. Silloin hiukseni olivat mustat kuin Melbournen yö ja niin jykevät, että poninhäntä oli kiinnityskohdasta paksu kuin patonki. Synnyin Pariisissa porvarisperheeseen. Kaunis kotimme sijaitsi lähellä Madeleine-aukiota. Synnyin 1928. Lapsuuteni oli hyvä ja kaunis. Olin vanhempieni ainokainen, silmäterä ja suuresti rakastettu. Lapsuuteni loppui 26.8.1943. Olimme jättäneet kotimme jo aikaisemmin ja piileskelimme sekatavarakauppias Monsieur Beaulieun kellarissa. Meillä oli mukana vain vähän, eikä kenenkään muun paitsi suojelijamme pitänyt tietää olinpaikkaamme. Mutta Monsieur Beaulieun maine hyvänä ihmisenä oli tunnettu ja meidät löydettiin. Tai ei minua, sillä oli juuri silloin, kun ne tulivat, vintillä katselemassa kaunista kangasrullaa ja haaveilemassa hienosta leningistä, jonka ehkä saisin sodan päätyttyä. Olin vintillä luvatta. Jäin henkiin, vanhempani kuolivat.

Äitini serkku asui Melbournessa ja hän auttoi minut alkuun. Olin surullinen ja minua riisti huono omatunto; miksi minä selvisin, mutta vanhempani kuolivat. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Vuodet ovat kuluneet. Minulla ei ole perhettä, eikä kangaskaupallani ollut jatkajaa. Kolme vuotta sitten myin sen. Jätin vain yhden kangasrullan, sen rullan, jossa oli leningin verran tummanvihreää raakasilkkiä. Tämä leninki on rakas.

Ravintola sijaitsee osoitteessa 11-13 Toorak Road. Kotini on vain viidenkymmenen metrin päästä täältä. Olen syönyt ravintolassa liki joka perjantai siitä asti, kun se 1986 avattiin ensimmäistä kertaa. Uskon, ettei ravintolan ranskankielistä henkilökuntaa lukuun ottamatta juurikaan kukaan muu kiinnitä minuun huomiota. Olen pienikokoinen ja hiljainen. Olin kahdeksankymmentäluvulla sievä keski-ikäinen, mutta kaiketi silloinkin melko huomaamaton. Nyt olen kutistunut  aikaisempaakin pienemmäksi. Se sopii minulle hyvin. Ja olen kuitenkin terve. Varmasti vuosikymmenien kiipeily kaupan tikkailla piti jalkani vetreinä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut autoa, vaan olen kävellyt melkein kaikki matkani. Nyt menen tosin halleille raitiovaunulla.

Olen syönyt ravintolan kaikki annokset useaan kertaan, sillä ruokalistaa ei muuteta. Maistan aina henkilökunnan suosittelemat ranskalaisviinit. Juon vain lasillisen. Kirjaan muistiin kunkin viinin ominaisuudet. Lista on jo pitkä, vaikka kustakin viinistä on vain lause tai pari. Kymmenen vuotta sitten matkustin Pariisiin ensimmäistä ja viimeistä kertaa sodan jälkeen. Kun palasin Melbourneen menin vielä samana päivänä lasilliselle ravintolaan. Menin, vaikka ei ollut perjantai. Istuin baaritiskin ääreen ja huokaisin; olin kotona.

Je m’appelle Élodie et j’aime France Soir!

"Into My Arms"?

Olen ”Teuvo, maanteiden kuningas” (Leevi and the Leavings) ja asun Kaustisella Varilan kylässä. Ajoin setäni autolla varsin kovaa vauhtia ja törmäsin kylän tiukimmassa mutkassa sähkökaappiin. Setää harmitti. Auto oli ”V-8 Ford” (Honey B & the T-Bones) vuodelta 1968. Se kyllä romuttui, mutta minä selvisin taas.  Äti aina sanookin, että Teuvo se on sellainen ”Auringon lapsonen” (Tuomari Nurmio & Kongontien Orkesteri). Kuljen raskain askelin ja edessäni on ”Hiljainen Kylätie” (Darya Pakarinen & Månskensorkester). Kulkuni on tukalaa, ei niinkään rikkomani auton tai sedän harmituksen vuoksi, vaan siksi, että söin hetkeä aikaisemmin ison ”T-Bone” (Neil Young & Crazy Horse) pihvin. Nojaudun hetkiseksi paksuun männynrunkoon. Siihen on kulmikkaasti kaiverrettu ”Who Cares” (Huey Lewis and the News) ja ikään kuin vastauksena: ”Someone” (Duke Robillard and the Pleasure Kings). Kohautan hartioitani, hymähdän ja jatkan matkaa. Ohitan kaverini ”Jammin(g)” (Bob Marley & the Wailers) talon avoimen portin. Sitten käännynkin kannoillani ja päätän poiketa kylään. Yksi tyttö nimittäin kohteli minua katalasti viime viikonlopun tansseissa ja haluan jutella siitä. ”Mä en ole koira” (Raimo Raivo & Pakkopaita) enkä halua, että minua kohdellaan sellaisena. Tyttö aivan selvästi keimaili minulle, mutta sanoikin, että hänellä on jo sulho. Ehkä tyttö ei voinut vastustaa, sillä näytin lavalla ”Parhaat puoleni” (J. Karjalainen ja Mustat Lasit). Ajattelin myös selvittää, mikä tytön nimi on. Jammin(g) isä on on syntynyt ulkomailla, eikä tyttökään ihan suomalaiselta näyttänyt. Tämä on kuitenkin aika pieni paikka. "En pelkää" (Jukka Poika & Jenkkarenkka), vaan avaan oven porstuaan ja huutelen. Sitten oivallan, ettei autokaan ole pihassa; ei täällä ketään ole. Jatkan matkaani huoltikselle. Juuri kun olen kääntymässä tieltä huoltamon pihalle baarin ovi heilahtaa ja ulos kurkistaa Jammin(g) iloinen naama. Samalla kuulen, miten kaverini katsoo vasemmalle ja huutaa ”Mary Lou” (Timothy Nelson & the Infidels). Tyttö juoksee Jammin(g) syliin vilkaisten viehkosti suuntaani. Käännyn pois ja ajattelen ”Let me up (I’ve had enough)” (Tom Petty & the Heartbreakers)!

Koska niillä on vaalit.

Venepakolaisten rantautuminen Australiaan on rajaloukkaus. Ihmisten salakuljettajien toimintamalli täytyy estää. On kyse ihmishengistä. Tarvitaan nopeampaa turvapaikanhakemusten käsittelyä. Turvapaikanhakijoiden pitää odottaa lukituissa keskuksissa. Turvapaikanhakijat täytyy sulauttaa yhteiskuntaan väliaikaisen oleskeluluvan turvin. Jokaiselle riittää töitä, paikalliset eivät kuitenkaan suostu tekemään kaikkia tarjolla olevia hommia. Australian työttömyyden ennustetaan nousevan tasaisesti kohti vuoden loppua; ”vievät meidän työpaikat”.  Australian pitää nostaa 457 työviisumilla maahan pääseviä, ei lisää pakolaisia. Lisää pakolaisia ja päätökset nykyistä nopeammin pakolaisleireille.Työväenpuolue voitti Koalitiolta hallittavakseen niin vahvan talousmahdin, etteivät edes he pystyneet sitä täysin tuhoamaan. Työväenpuolue on hallinnut maata viisaasti ja onnistunut turvaamaan taloutta, vaikka maailmalla myllertää. Keskuspankki laskee ohjauskorkoa, sillä hallitus on hyvä ja viisas. Keskuspankki laskee korkoa, koska hallitus on sössinyt, eikä taloudella suju hyvin. Ei veroja, ei liiaksi sosiaalista vastuuta. Veroilla yhdenmukaisuutta. Isot talletukset verotettavaksi, raha liikkumaan. Hyvänen aika; säästät ja se ei sitten olekaan hyvä juttu. Ilmasto mitään lämpene. Heti pois hiilidioksidivero, perheet ei tykkää siitä. Hiilidioksidivero on ehdottoman tärkeä, emme voi ajatella vain itseämme. Kaivosmagnaatit eivät halua rahoittaa muiden juttuja, sillä tehdyt investoinnitkin täytyy hoidella. Luonnonvarat eivät ole kenenkään yksityisen tai yrityksen omaisuutta, vaan kansan rikkauksia. Maat voivat tosin olla pyhiä, mutta kuinka moni välittää? Dollari dollarista, ylläpidetään nykyistä koulutusmallia. Tuetaan enemmän julkista koulujärjestelmää, pyritään vahvistamaan mediaania kautta maan ja yli erilaisten yhteiskuntaluokkien. Luodaan reilumpaa yhteiskuntaa. Kullekin arvonsa mukaan; jos aherrat enemmän tai sinulla on parempi tsäkä, lapsillasi on koulusysteemit paremmin (josko he nyt siitä piittaavat). Niin monta autoa kuin ajokorttiakin. Kuka kehittäisi julkista liikennettä?  

Ulkomaalainen on asunut täällä yli kolme vuotta. Hän ehti nähdä vähemmistöhallituksen muodostamisen, kun Työväenpuolue (Labor) sai mukaansa kolme sitoutumatonta ja siten enemmistön hallituksen muodostamista varten sekä pääsi yhteisymmärrykseen Vihreiden kanssa (sopimuksen mukaan lanseerattiin hiilidioksidivero, carbon tax). Koalitio (Liberal ja National) jäivät oppositioon. Kolme vuotta hallitus ja oppositio ovat olleet tukkanuottasilla; kuka sanoi mitä ja petti ketä. Carbon tax on ollut ehkä jämerin lyöntiase, sillä Julia Gillard (entinen pääministeri) oli jo ehtinyt luvata, ettei sellaista hänen johtamansa hallituskauden aikana tulisi. Mutta ei siinä vielä kaikki. Ihan joka ainoa käsitelty asia tai ainakin sellainen, josta on jonkinlainen päätös tehty, on kelvannut revittäväksi. Eri suuntiin on siinä sitten kivasti kiskottu ja poliittista opportunismia harjoitettu. Ukomaalainen on nähnyt moooonta tiedotustilaisuutta, joita on kuvattu kouluissa, kaduilla, tehtaissa ja puistikoissa. Poliitikkojen käytös on ollut ala-arvoista ja eritoten oppositiosta on huudeltu henkilökohtaisuuksia ja typeryyksiä. Ihan mitä vaan, millä kansaa mahdollisesti lipasta tai riemastuttaa. On ollut myös (aika vähän) hienoja hetkiä, kuten Julia Gillardin  ”Misogyny Speech” eli huikea puhe sovinismista ja naisvallan väheksymisestä lokakuulta 2012. Tosin sekin hieno puhe saatiin sitten yhteistuumin vesitettyä turhanpäiväisellä hölinällä. Johtavien poliitikkojen päivätyö vaikuttaa tosi rankalta, mutta eittämättä ulkomaalainen ihmettelee, miten paljon työsarkaa siunataan yhteisten asioiden hoitamiselle ja miten paljon sitä roiskitaan vaalityöhön – siis heti alkaen siitä, että edelliset vaalit ovat ratkenneet ja seuraaviin on jäljellä kolme vuotta. Nyt ulkomaalainen tietää, että seuraavan kerran Australia äänestää 7.9.2013. Ja ulkomaalaista hirvittää. 

Ota minut mukaan.

Minä olen Ara. Olen asunut Sri Lankassa leirillä yli kolme vuotta. Isäni asuu Australiassa, mutta en pääse hänen luokseen. Tosin hänkin asuu leirillä, tai vastaanottokeskuksessa aidoin suljetulla alueella. Hän haluaisi töihin voidakseen maksaa minun, äidin ja pikkuveljen matkan luokseen. Hän ei pääse ulos eikä töihin. Isä on lääkäri. Minä olen seitsemän ja käyn äitini pitämää koulua täällä pakolaisleirillä. Opiskelen englantiakin ja opetan sitä yhdessä äidin kanssa pikkuveljelle, että osaisimme molemmat sitten, kun muutamme Australiaan.

Isä maksoi kaikki säästömme miehelle, joka järjesti matkan Joulusaarille kaksi vuotta sitten. Vene haaksirikkoutui, mutta isä selvisi. Isän veli ja serkkuni hukkuivat. Silloin isä oli onnellinen siitä, että me emme olleet mukana. Hän kuitenkin uskoi silloin, että kohta seuraamme häntä Australiaan ja olemme taas yhdessä.

Jos olisimme jääneet Afganistaniin, en saisi olla koulussa. Asuimme maalla ja siellä hallitsi Taliban. Äitini on opettaja, mutta Afganistanissa kylässämme hän ei saanut opettaa. Oli jotain muutakin, minä en tiedä mitä. Yhtenä iltana äiti ja isä olivat hyvin kiihtyneitä. Seuraavana aamuna lähdimme matkaan. 

Olemme hengissä, mutta emme ole onnellisia. Äitini on sanonut, että minun pitäisi keskittyä olemaan lapsi ja unohtaa se, että olemme täällä pakolaisleirillä ja että emme tiedä, koska taas tapaamme isän. Äiti sanoo, että minun ei tarvitse kantaa aikuisten huolia. 

Minä tiedän, että Australiassa on paljon tilaa, mekin mahtuisimme sinne. Olisi kiva päästä, etenkin kun isä jo on siellä. Jos isä pääsee töihin, hän saa rahaa ja me voimme lentää Australiaan. Minusta tämä on ihan yksinkertainen juttu. Vaan ehkä se ei aikuisten mielestä ole sitä? 

Tasan ei käy...

Australia ei halua, että ihmiset saapuvat meriteitse maahan hakemaan turvapaikkaa. Tänne saapuu ihmisiä maailman hätäalueilta, he pakenevat henkensä edestä ja käyttävät matkaan kaiken liikenevän rahansa. Ihmiset, joilla on kaikkein surkeimmat mahdollisuudet, päätyvät pakon edessä valitsemaan matkan raihnaisella, ylikuormitetulla paatilla. Moni hukkuu.

Olen asunut Melbournessa kolme vuotta. Koko tämän ajan hallitus ja oppositio ovat kinanneet siitä, miten venepakolaisten vaarallinen merimatka voitaisiin estää. Vaikka keskustelun ytimessä on ihmisten turvallisuuden vaaliminen, välillä (etenkin näin vaalien alla) puheisiin lipsahtaa myös pakolaisten veronmaksajille aiheuttama kustannus. Australia on valtava maa, jossa on hurjan paljon vapaata tilaa. Australia on yksinäinen saari kaukana, eikä siksi ensimmäinen vaihtoehto pakolaiselle. Vuonna 2010 Australiassa haki turvapaikkaa 8.250 ihmistä, mikä vastasi alle kahta prosenttia maailman turvapaikanhakijoista kyseisenä vuonna. Katso  elokuva ”Australia” ja näe, millaisia vapaita niittyjä ja kumpareita täällä piisaisi asuttavaksi. Esimerkiksi Afganistanista, Irakista ja Iranista saapuu ihmisiä, joilla on kova halu paitsi päästä turvaan, myös töihin.

Hallitus on lanseerannut ohjelman, jossa kaikki meriteitse - siis he, joilla ei ole mitään muuta mahdollisuutta päästä pakolaisena tänne – saapuvat ihmiset siirretään terveystarkastuksen jälkeen Papua New (Uuteen) Guineaan, Australian johtamille pakolaisleireille. PNG on myös maa, johon näiden ihmisten on tarkoitus jäädä, ilman mitään mahdollisuutta hakea turvapaikkaa Australiasta, jonne kyseisten venepakolaisten oletetaan ensisijaisesti hakeutuneen. Lentäen tänne saapuu parempaa työvoimaa kuin meriteitse, niinkö?

Tämän politiikan tavoitteena on valtaapitävien mukaan lopettaa ns. ihmissalakuljettajien liiketoimintamahdollisuudet saamalla näiden potentiaaliset asiakkaat tietoisiksi siitä, että nousemalla veneeseen ei päädy Australiaan, vaan Papua Uuteen Guineaan. Mutta tuleeko pakolaisesta usein ihmissalakuljettaja, kun hätänsä on suurin? Alkaako hän silloin suunnitella vaarallista merimatkaa paitsi itselleen niin samalla, ja rahoittaakseen oman matkansa, myös muille? Lyödäänkö tässä lyötyä?

Yksi nerokkain tapaamani nuori aikuinen on vietnamilainen venepakolainen. 

Yrttiviljelijöiden aatelia.

Ruoka on hyvää ja ole onnellinen, että sitä on. Onko sivistystä syödä hyvin ja terveellisesti? Jotkut väittävät, että laadukkaat raaka-aineet maksavat liikaa ja että ruoanvalmistus alusta loppuun itse on monelle liian hidasta. Ettei ehdi. Kumpikaan ei ole totta. Kuulemma. Mutta se on varmasti ihan totta, että jos elämä ei ole reilassa muuten, ruoan kanssa pulaamiseen ei riitä mielenkiintoa. Ei jaksa kampanjoida kotona terveellisen syömisen puolesta. Eikä kaikkia muutenkaan kiinnosta, ei vaikka mikä olisi. Ruokasivistys ei ole hienostunutta tai vaikeaselkoista, vaan siltikään se ei tavoita kaikkia.

Syynä ei ole Suomessa tai Australiassa valistuksen puute tahi markkinoinnillisen ja toimituksellisen älämölyn vähäisyys. Ruoasta puhutaan ihan koko ajan ja kaikkialla. Ohjeita ja vinkkejä mediasta jatkuvalla syötöllä. Yksittäiset reseptit voi heittää pois, sillä samat ja paremmat saa verkosta. Painetut kirjat ja lehdet ovat hauskoja katsella (ja paperi kiva hypistellä), mutta ei niillä mitään muuten tee (Suomessa ja Australiassa nettiä käyttää jo noin yhdeksänkymmentä prosenttia väestä ja voimasta).

Kotiruoka. Maailmanruoka. Lähiruoka. Reilu ruoka. Fuusiosapuska. Pudasoppinen sushi. Suomalainen paikallisversio. Terveellisempi pikaruoka. Nopea perinneherkku. Luonnonmukainen. Aito. Itämaiset mausteet. Itsenäinen yrittäjä. Ketjuravintola. Perheravintola. Hallin keittokahvila. Pikaruokaravintola. Vaunu tai kioski. Mittava ravintolasali. Intiimi kortteliravintola. Leipomo. Teehuone. Kahvila. Konditoria. Barista. Pannukahvin uusi tuleminen. Hienostunut, tullaan pitkienkin matkojen päästä. Ruokala. Eväsretki puun varjossa. Snagari. Köyhis. Julkkiskokki. Kokkiohjelma. Keittokilpailu. Lapsikokki. Suurkeittiökokki. Kylmäkkö. Keittiömestari. Edullinen arkiruoka. Keittiössämme toimii sähköllä vain espressokeitin. Tärkein  työvälineeni ovat veitseni. En enää luopuisi tehosekoittimestani. Syömme usein ulkona. Haluamme tarjota vieraille parasta. Entertaining – rakastan juhlien järjestämistä. Pitopalvelu. Kokkaamme kaikki yhdessä. Valmistan ruokia viikon etukäteen. Teen kaiken itse. Hot Dog Fifth Avenuella. Pahvimuki, entisen kiireisen toimistoihmisen symboli. Pahvimuki, kodittoman kerjäysastia.

Hampurilaiset ovat maittavia ja ne voivat olla myös terveellisiä. Ranskalaiset voi valmistaa monella eri tavalla. Ja niitä kutsutaan myös sipseiksi. McDonald’s tekee myönnytyksiä; antaa kokeilla ruisleipää yhtäällä, vähentää sämpylästä suolaa toisaalla. Markkinoi salaatteja, mutta palaa perusasian äärelle. Yhtiö joustaa nimessään, se saa olla joissain ravintoloissa Macca’s, joksi kansa sitä joka tapauksessa kutsuu. Lord of the Fries ei käytä eläinrasvoja, eikä lihatuotteita muutenkaan – sopii siis kasvissyöjällekin. Sushi Sushi on syöjälle pikaruokaa, täällä piisaa niin ketjuja kuin villejäkin. Australiassa työttömyyden ennustetaan asettuvan kuuteen prosenttiin vuoden loppuun mennessä, kaivosbuumin huippu on saavutettu, asuntojen hintakuplat puhkeavat... Kasvaako fast food –ketjujen suosio? Ja kehittyykö terveellinen pikaruoka-bisnes, vaikka tulisikin taloudellinen matalamäki? Välittääkö kuluttaja, jos elämä lähtee luisuun?

Ainakin vielä meidän Melbournen kotikulmilta löytyy runsaasti ravintoloita, jotka tarjoavat ruokaa melkein joka makuun. Pienen matkan päässä odottaa maankuuluja ravintoloita,  varaa pöytäsi ajoissa (niin voi toistaiseksi tehdä, mutta jonottamisen on kerrottu olevan tulevaisuuden tapa eli sitten ei enää varailtaisi). Maine on helppo tarkistaa, kysy ja googeloi. Yhtä en tiedä; onko Melbournessa ravintolaa, jossa voi nauttia herkullisista hyönteisistä, mutta Sydneystä sellainen joka tapauksessa löytyy.

Kuivamuonakaapissamme muurahaiset ovat antaneet tilaa pienten koiperhosten näköisille elukoille. Löysin aamulla niiden matomaisia toukkia melkein jokaisen avonaisen pahviaskin sisäpuolelta sekä muovi- ja paperipussien pinnalta. En ylpeydellä, mutta mielestäni pakosta, heitin kassikaupalla ruokaa roskiin. Siinä meni hyvinvoivan nirson kädestä murojen, suklaan, jauhojen ja pastan matkassa proteiinia jäteastiaan. Häpeä(n)?

To be or not to be...

En ole rasisti, mutta somalialaiset ei tee töitä ja alistaa naisia. En ole rasisti, mutta vitun suomenruotsalaiset saa kaiken ilmaiseksi ja on niin olevinaan. En ole rasisti, mutta ruotsinsuomalaiset on luusereita. En ole rasisti, enkä mä niillä neekeri- ja vinosilmä-sanoilla mitään pahaa tarkoita. Mulla ei ole tapana yleistää, mutta blondit on bimboja, lihavat leppoisia ja laihat syömishäiriöisiä. En ole rasisti, mutta pakolaiset on aika usein onnenonkijoita. En ole rasisti, mutta tummatukkaiset vie meidän työpaikat ja naiset. En ole rasisti, mutta romanialaiset  tuhlaa mun verorahoja ja vie lompsan. En ole rasisti, mutta ennenkin venäläisiä sai sanoa ryssiksi.  Olen yleensä suivaitseva, mutta ihmettelen, missä on homoparin lasten äiti ja mitä sanoo raamattu. En ole rasisti, mutta kyllähän sudanilaiset voisivat yrittää enemmän, irakilaiset sotia vähemmän, afganistanilaiset pysyä kotimaassaan ja tulla toimeen, meksikolaiset pitää huumeet omassa maassaan, kiinalaiset myös pysyä kotonaan (ei tarvitse tulla Australiaan pätemään) ja niin edelleen. Ja kyllä nyt on jo aika unohtaa, vaikka aboriginaaleilta vietiinkin ihan kaikki. En ole rasisti, mutta kyllähän ne ihan hirveästi ryyppää. En ole rasisti, mutta jotkut on - ei kai se ole mun syy ja minkä mä sille voin...

Suvaitsevaisuus. Solidaarisuus. Ja Matti (auta sinä meitä).

Myynnissä talo ja piha. Kaupanpäälle vuokralaisia.

Matt McLaren on nimeni ja kiinteistövälittäjä ammattini. Isäni perusti Bayside Really Real Estate –yrityksen vuona 1987 ollessaan neljäkymmentä, samanikäinen kuin minä nyt. Minulla on tärkätty paita, solmio, prässipöksyt ja valkoisena hohtavat hampaat päivettyneiden kasvojen ympäröimänä.

Täällä minä nyt seison joukkojeni keskellä gootahtavan viktoriaanistalon keittiössä. Meitä on muuten paikalla seitsemän. Otin kaikki välittäjäni matkaan; jokaisesta on aina kiva päästä tutkailemaan näitä alueen harvoja 1800-luvun taloja puutarhoineen. Ja kyllähän tätä porukkaa kelpaa kuljetella matkassa, korkokenkiä ja hamosia naisilla, prässipöksyjä miehillä. Olen oikein ylpeä ajatellessani, että koko komea ryhmä on leivissäni. Tällainen meklareiden esiinmarssi saattaa olla aavistuksen asiatonta, mutta mitäpä me näistä vuokralaisista.

Talo on vuokrattu liian päivettyneelle vaalealle rouvalle, joka lapsineen (en tiedä, kuinka monta niitä on) pyörii lähinnä  keittiön tietämillä. Piirtäjämme täytyy tehdä talon pohjapiirustukset, joten hänellä menee täällä kaiketi kaksi tuntia, me muut palaamme konttorille nopeammin. Pidän pientä palaveria tiimini kanssa rouvan silmien alla keittiössä, vaikka se ei ole tapana, eikä oikein sopivaa, mutta kyllähän vuokralaisen täytyy ymmärtää, että olemme tärkeitä ihmisiä tärkeällä asialla. Tällainen helmi taloksi, vaikkakin jo osittain rapistunut ja tuollainen tavanomainen asukas kummallisine roippeineen.

Olen myynyt talon aikaisemminkin ja silloin se oli sentään sisustettu tyylihuonekaluin. Erityisesti olohuone ja ruokasali näyttivät arvoisiltaan; vain muutama arvokas antiikkimööpeli ikäänkuin koristeena. Nyt sitten? Olohuonekin täytetty sekalaisilla, kaiketi kierrätyshuonekaluilla, kirjoilla, lehdillä, levyillä ja herraties millä. Saisipa nämä ihmiset tavaroineen täältä ulos, niin olisi mukavampi käydä myyntityöhön. No, ei auta, näillä mennään.

Ilmoitukseen ei panna, että talo on vuokrattu ja että kaupan päälle siis saa jonkun määrän ulkomaalaisia tavaroineen. Niiden vuokrasopimusta on jäljellä melkein vuosi, joten joku tästä vielä vetäissee herneen nenäänsä. Viime kerralla taloa myytiin vuoden ajan, mutta nyt haluan provision ehdottomasti
nopeammin. Brightonissa myytyjen kotien mediaanihinta oli ensimmäistä kertaa tammi-maaliskuussa 2013 kaksi miljoonaa dollaria; nyt pitää takoa, kun markkina saattaisi siis hyvinkin olla piristymään päin. Täytyy saada potentiaaliset ostajat ymmärtämään, että äkkiä ostamaan ennen kuin hinnat vielä nousevat. Hopi hop.

Talo tontteineen on valtava ja hyvällä paikalla. Maksaa miljoonia ja remonttiinkin menee miljoonia, mutta onhan näitä miljonäärejä ja miljardöörejä meillä Melbournessa. Ja sitten niitä, joista on uskottavasti hyvinkin pian tulossa miljonäärejä eli voivat mainiosti ottaa velkaa. Kyllä minä poika tämän nopeasti myyn. Vaan eihän sitä tuollainen resuruusu kuin tuo liian päivettynyt vaalea rouva kaiketi tajua talousrahoja laskiessaan. Vaan mitäpä minä siitä.

Rouva varmistaa, että ilmoitamme näytöistä hyvissä ajoin ja minä vastaan hänelle – pyrkien antamaan

hyvinkin reilun kuvan itsestäni ja yrityksestämme – että vähintään vuorokautta aikaisemmin. Tokkopa tuo tietää, että niinhän laki meidät velvoittaa. Sitten ravistan hihasta vastauksen kysymykseensä, että ei kai näyttöjä ole sentään joka viikko. Vastaan, ettei, mutta siitähän minun ei tokikaan tarvitse pitää kiinni. Enkä pidä, jos kysyntää piisaa.

Tästä tämä lähtee ja päässen pian hieromaan kauppoja kaltaisteni menestyneiden

melbournelaisten kanssa!

Kun rouva pesueineen palaa pääsiäisen jälkeen viikon purjehdusmatkalta, joukkoni vievät taloon ja

tontille ihmisiä kahdesti. Perheen aikuisiksi ehtineet lapset ovat kyseisellä viikolla palaamassa jonnekin ulkomaille ja rouva haluaisi juuri sille viikolle enemmän yksityisyyttä. Se ei nyt käy, kun minä hieron kauppoja. Itse asiassa eräs potentiaalinen ostajamme fiilistelee paikan päällä jo toista kertaa ja viivähtää parisen tuntia. Ja sen minä ymmärrän, sillä ei tällaista pytinkiä noin vain osta edes rikas. Vaan miten on liian päivettyneen vaalean rouvan kohdalla, kun sen maailma on niin toisenlainen?

I looked at myself in the mirror, and liked what I saw (Neil Young Melbournen Rod Laver Areenalla 15.3.2013).

Neil-setä on kivannäköinen; T- ja flanellipaita sekä farmarihousut. Tämä konsertti aloittaa maaliskuun 2013 muoti- ja tyylimatkani Melbournessa. Täällä minä nyt ihastelen kitaroiden sointia ja basson sekä rumpusetin rytmikästä poljentaa. Luotan sattumaan ja sehän minut korjaakin konsertin loppupuolella puoli yhdentoista aikaan illalla erään liian päivettyneen vaalean rouvan olkapäälle lavan reunalla olevan tuulikoneen puhallettua minut sinne. Pienen kärpäsen. Rouvalla on pillipöksyt ja tennarit; ei aivan sopiva vaatetus tällaiselle keski-ikäiselle naisihmiselle, pohdin siinä olkavarrella keikkuessani. Kun saavumme junalla kaiketikin rouvan kotiasemalle ja sieltä pimeää kujaa pitkin kotiin, olen niin väsynyt, että pörrään keittiön leivänmurusiin ja nukahdan.

Lauantaina ehdin rouvan matkassa makkarankeittoon. Hän auttaa hot dog –pytingissä lasten riemukkaassa koulutapahtumassa. Lapsethan ne toki vievät tyylipisteet, tämä on aivan selvä. Iltapäivän ehtiessä rouva ja puolisonsa ajavat lähelle keskustaa ja aivan odottamatta sekä pyytämättä olen formula-autojen sietämättömän jytinän ympäröimä. On kamalan kylmä. Olen kuitenkin vain pieni kärpänen, eikä kokoiselleni saa mistään toppavaatteita. Mutta voi hyvä tavaton! Tuossa seisoo noin kolmikymppinen nainen, korkeintaan, saattaa hyvin olla nuorempikin. Naisen kumppani on varttuneempi herra, jonka kädet koskettelevat naista tavan takaa. Naisella on pikkuruinen mekko, ei juuri puseroa pitempi ja korkokengät. Ei muuta.  Onko tämä nyt sitten sitä nykymuotia? Horkkaan ajautuu, sanoisin. Liian päivettyneellä vaalealla rouvalla on enemmän päällä, sittenkin valittaa palelevansa ja pälyilee kelloaan ” Pääseekö kohta kotiin?” ajatellee.

Sunnuntaista muotoutuu vapaapäiväni. Ymmärrän seuraavasta viikosta tulevan hyvin kiireisen ja kuulen sanan ”fashion” eli päässen pian mielenkiintoni kohteen äärelle päättäessäni pitäytyä liian päivettyneen vaalean rouvan matkassa. Sinällään hyvin yllättävää, sillä ei tämä rouva ensimmäisenä tulisi mieleen muoti- ja tyyliasiain airuena. No joka tapauksessa maanantaina olemme matkalla Kuvernöörin palatsiin, jossa polkaistaan käyntiin L’Oréal Melbourne Fashion Festival –niminen tapahtuma. Rouva pukee ylleen jonkun vanhan mustan koltun vuosikymmenten takaa. Ymmärtää sentään lyhentää mekkoa, sillä ei tässä minnekään kirkkoon olla menossa. Virittelee myös muita tuunauksia, joista en osaa olla mitään mieltä. Illan kiistaton kuningatar on festivaalin hallituksen puheenjohtaja, jonka ajaton ja upea silkkimekko saa pienen kärpäsen haukkomaan ilmaa ja miltei pyörtymään ihastuksesta ”Ajatonta, tyylikästä - paikkaan ja tilaisuuteen sopiva kantajansakaltainen luomus!”

Tiistai, keskiviikko ja perjantai – rouva ravaa näytöksissä. Käy bisnesseminaarissa ja heiluu lisäksi ymmärtääkseni tavanomaisia touhujaan. Ilta illan jälkeen lavalla on hienoja asuja, kuten esimerkiksi mainioita housupukuja ja Camilla Franksin värikylläisiä kaftaaneja. Ja sitten kauniita(kin) pikkuruisia mekkoja, jotka mielestäni saattavat pukea nuorta naista, mutta ehkei kuitenkaan varttuneempaa. Tai enhän voi olla aivan varma. Vaikka minusta pienestä kärpäsestä onkin jo kehkeytynyt melkoinen trendien ja tyylin tuntija, tunnustan sittenkin myös epävarmuuteni. Liian päivettynyt vaalea rouva köpöttelee ilta illan jälkeen korkokengissä, mikä on minusta hieman hullunkurista. Hän ei taida olla aivan elementissään.  Surraan lavan reunan ihmisten korvanjuuressa ja kuulen esimerkiksi miten niin sanotut muotibloggaajat taltioivat elävää kuvaa sivustoilleen, eivät siis niinkään valokuvia. Hyvin mielenkiintoista. Bisnesseminaari keskittyy digitaaliseen maailmaan ja seminaarista suosikkipuhujakseni nousee Social Curator -panelisti nimeltään Quynh Mai. Erittäin oivaltavan ja osaavan oloinen tyylikäs nuorinainen. Tämän naisen tekemisiä alan seurata, kärpäsenä katossa.

Siipeni vetävät viimeisiään, enkä enää millään jaksaisi. Viimeisillä voimillani sinnittelen rouvan matkassa tämän sännätessä sunnuntaina junalle vanhemman poikansa kanssa. Puhuvat musiikista ja rouva on kovin tohkeissaan, poika tyyni. Tässä ollaan selvästi menossa kuulemaan jotain rouvalle mieluisaa esiintyjää, ehkäpä jotain artistia tai bändiä nuoruusvuosiltaan.  Perillä Hamer Hall –esityssalissa tärisen onnesta ja bassosta; ilta tarjoaa koko ajan paranevaa antia orkestereista kunkin esittäessä noin kymmenen kappaleen setin. Ensin Shuggie Otis, sitten Taj Mahal Trio ja lopuksi The Rober Cray Band! Kuuttakymppiä lähentelevän Crayn ääni (ja kitaran sointi) on edelleen charmantti, heleäkin ja tunteikas – nuoren miehen bluesia, vaikka esiintyjä ei enää yhtä nuori olekaan kuin aikaisemmin… Taikka tavallaan varmasti onkin. Paitsi orkesterin saundi, niin nokkamiehen olemuskin – silkkaa tyyliä ensimmäisestä tahdista viimeiseen, päästä varpaisiin.

Pieni kärpänen tietää, että muoti muokkautuu alati, mikä on kärpäsestä hauskaa ja sopivaa. Tyylin taas kärpänen mielestään tunnistaa tavatessaan.

Lähden siilinnäköisen nokkaeläimen matkassa lomalle metsään. Hyvää pääsiäistä. T. Kärpänen.

Käypä vuokra?

Rouva Robyn Smith saapuu sisään salonkiin. Hiukset on suoristettu eilen iltapäivällä. Kynnetkin on vielä melko hyvin, eihän niiden laittamisesta ole vielä viikkoakaan. Ne on siitä huolimatta tarkoitus kunnostaa taas, siihen Rouva Robyn Smithillä on aivan erityinen syy.  Mutta vain manikyyri tänään.

Sääri-, kainalo- ja intiimialueen karvat on poistettu viime perjantaina, tänään on torstai. Karvankasvu ei ole niin kovin nopeaa, että jo tarvitsisi uusia. Kelpaa. Huulten botoksi on vasta kolmatta päivää. Huulet ovatkin uhkeat ja rouvan mielestä kauniit. Korvien takana on pienet arvet kasvojen ihon kiristämisestä viime vuonna. Personal trainer –harjoitteluavustajan rouva Robyn Smith tapasi viimeksi toissapäivänä. Pylly on piukka, vyötärö hoikka ja ryhti suora.  Mutta kaikkein tärkeintä on hymy. Robynin hymy on herkässä (hampaat valkaistaan puolivuosittain) ja hänellä on aina ystävällinen sana ihan melkein jokaiselle. Vaikka onkin kaunis, nuorehko, varakas ja suosittu, voi silti kylvää iloista mieltä ympärilleen. Itse asiassa niin Robynin mielestä on suorastaan velvollisuus tehdä.

Robyn hymyilee sisään salonkiin. ”Yes, I’ll be with you in five minutes. Please choose a colour and take a seat.” Sumalee kyykkii jalkojenhoitoaltaan äärellä ja yrittää saada keski-ikäisen vaalean rouvan kovia ja kaiketi juoksulla pilattuja jalkoja edes aavistuksen naiselliseen suuntaan. Sumalee ei kehtaa sanoa naiselle, mutta mieli tekisi, että naisen jalat eivät yhdestä hoitokerrasta kovin kummoisesti muutu. Vaikka mitäpä merkitystä sillä olisi Sumaleelle, millaisilla jaloilla vaalea, liian päivettynyt nainen köpöttelee.

Sumalee silmäilee rouva Robyn Smithin suuntaan. Tämä katsoo nopeasti takaisin, kellistää päänsä viehkosti niin, että suoristetut hiukset  kallistuvat yhdelle puolelle ja hymyilee, kuten rouvalla on tapana. Sumalee pinnistää väsyneen hymyn, sillä onhan rouva Robyn Smith vakioasiakas. Kello on yksi iltapäivällä ja Sumalee on työskennellyt tauotta kahdeksasta. Juuri tänään naiset ovat laitattaneet erityisen paljon jalkojaan ja Sumalee tekee mielellään manikyyrin Robynille, jahka tästä känsäjalasta pääsee. Sumalee on onnistunut saamaan vasta yhden kuitittoman myynnin tälle päivälle ja vähintään neljän sadan arvosta pitäisi dollareita haalia kokoon, ettei tarvitse kuunnella pomon huutoa ja uhkailua. Jokaisen heistä on hankittava kuititonta kassavirtaa, niin on heti töihin tullessa vaadittu. Jos ei onnistu, joutuu pomon veljen ilotaloon itseään myymään. Siten kuuluu uhkaus.

Sumalee tuli toissavuonna maahan opiskelijaviisumilla. Hän tiesi jo tullessaan, ettei tarkoituskaan ollut opiskella. Että sikäli ihan reilu peli. Sen sijaan työpaikan vaateet ja muidenkin oikeuksien puuttuminen olivat yllätyksiä. Kun Sumaleelta tulopäivänä otettiin passi ja työnnettiin pieneen koppimaiseen huoneeseen kolmen muun tytön kanssa, luuli hän pelinsä olevan pelattu. Minusta tehdään maksullinen nainen, hän silloin ajatteli. Siinä mielessä nopea koulutus salonkityöhön ja pienipalkkainen tauoton työ tuntuivat aluksi onnenpotkuilta. Mutta erityisesti vahingossa kuulemansa takahuoneen keskustelu siitä, miten salongissa pestään huumerahaa, teki olemisen ja elämisen epämiellyttäväksi. Tämä ei suju tai pääty hyvin, tuumaa Sumalee.

Vaalea nainen maksaa käteisellä, eikä kysele kuitin perään. Sumalee istuu Robynia vastapäätä. Robyn hymyilee taukoamatta pää kallellaan. Minä olen kolmekymmentäviisi, Robyn kertoo Sumaleelle, joka ei ole lainkaan kiinnostunut rouvan iästä. Minkä ikäinen sinä olet, rouva kysyy Sumaleelta, joka ei ollenkaan ymmärrä, miksi Robyn Smith haluaa tietää hänen ikänsä. Sumalee on 21-vuotias. Minulla ei ole lapsia, onko sinulla Robyn kysyy Sumaleelta, jota rouvan utelut kummastuttavat. Ei ole Sumaleellakaan lapsia, luojan kiitos. Tiedätkö, minä olen seitsemän vuoden jälkeen väsynyt hedelmöityshoitoihin ja keskenmenoihin rouva Smith jatkaa avoimesti intiimeistä intiimeimpien asioittensa selvittelyä. Tilanteen erikoisuus valpastuttaa väsyneen Sumaleen, joka joutuu keskittymään rouvan kynsiin entistä tarkemmin, jottei rouvan juttelu hämmentäisi ja veisi viilaa väärään suuntaan. Yhtäkään kynttä ei sovi pilata.

Sumalee odottelee Melbournen Tullamarine –lentokentällä ja on ihan pian matkalla kotiin Bangkokiin. Hänellä on taas passinsa, eikä pomo edes yrittänyt uhkailla. Lähtö oli helppo ja helpoksi sen teki aina hymyilevä rouva Robyn Smith.

Samaan aikaan toisaalla liian päivettyneen vaalean naisen poika kysyy taas äidiltään, miksei tätä kiinnosta matkustaminen Thaimaahan. Äiti ei osaa vastata mitään järkeenkäypää.

Rouva ja herra Smith saapuvat Sumaleen kotikaupunkiin viikkoa myöhemmin. Noin kymmenen kuukauden päästä Sumalee synnyttää rouvan ja herran lapsen, terveen poikavauvan. Pojan nimi on Elvis Aran. Sumaleen kohdun vuokra maksetaan lyhentämättömänä Sumaleelle. Sumalee avaa salongin, ”Sumalee’s Fabolous Melbourne Nails”. Se on pian Bangkokin paras ja kallein.

Samaan aikaan toisaalla liian päivettyneen vaalean naisen poika kysyy taas äidiltään, miksei tätä kiinnosta matkustaminen Thaimaahan. Äiti ei yhäkään osaa vastata mitään järkeenkäypää.

Sven-Erik, det är jag.

Istun tässä Elsternwickin tenniskenttien ulkopuolella varjossa. Jalassani on purjehduskengät sekä ylläni reisitaskushortsit, T-paita ja olkihattu. Olen paikallinen siinä missä muutkin. Voi miten viihdynkään täällä! Tyttäreni harjoittelee ryhmässä; huudan välillä kannustukseni: ”Bra Malin, just så där!” Positiivista tsemppiä, kuten minulla on tapana.

Muutimme perheeni kanssa Melbourneen vuoden alussa, mutta minusta tuntuu kuin olisin asunut täällä paljon pitempään. Olen melkein kuin kotonani. Vaimoni Anna on tutustunut isoon ryhmään ruotsalaisia ja tapaa jo nyt säännöllisesti muita ruotsalaisäitejä, joka toinen perjantai klo 13 leikkipuistossa meren rannalla, bottom of North Road. Anna hoitaa kolmivuotiasta Ylvaa kotona. Monet sanovat, että meillä ruotsalaisilla on erinomainen englannin kielen taito ja noh, voihan se toki olla niin.

Puhun työpuhelua, englanniksi. Saattaa olla, että puhun aika kuuluvalla äänellä. Minulla on kirja mukanani ja tarkoituksenani on alkaa lukea sitä mitä pikimmin. Sattumalta kuulen kuitenkin otteen vieressäni käytävästä keskustelusta. Aasialaisittain englantia puhuva nainen ja ilmeistä brittienglantia puhuva mies keskustelevat australialaisesta rasismista. Mielenkiintoinen, jokseenkin yllättävä keskustelu jää kesken, kun nainen saa puhelun, jota alkaa intensiivisesti puhua japaniksi. Tunnistan japanin kielen, sillä minulla on kielipää.

Eihän Melbournessa ole rasismia. Täällä kaikki kansat sulautuvat ja elävät sopusoinnussa, näin olen ajatellut. Anna on tosin kertonut, miten jotkut Malinin luokkatovereiden vanhemmat ovat kommentoineet hänen ääntämistään: ”I love your accent!” Mutta se on kai vaan kohteliasta, saahan eksotiikasta viehättyä? Poimiessani kirjan maasta satun vilkaisemaan takaoikealle. Siinä istuu keski-ikäinen nainen ja lukee pokkaria, suomeksi. Tunnistan kirjoitetun(kin) suomen kielen, koska minulla kielipää. Suomalaisten englannin kielen aksentti on niin vaikeaselkoinen. Mutta tuskinpa puhettaan tarvitsee pelätä, sillä suomalaisethan eivät ole kovin puheliaita.

Olemme Malinin kanssa pyöräilleet tenniskentille ja voi miten nautinkaan tästä lyhyestä pyörälenkistä. Kotiimme Dawson Avenuelle on vain kivenheitto. Viheltelen polkiessani ja tunnen itseni Monsieur Huloksi, tosin nuoremmaksi. Hyppään pyörän satulasta ja onnistun juuri ja juuri välttämään kummalista lentävää esinettä. Se surisee pääni ylitse ja koukkaa pihamme kautta naapurin pihalle. Välittäjä kertoi meille muuttaessamme suurena salaisuutena sekä arvokkaana tietona ja tosiasiana, että naapurissa asuu krikettisuuruus. Sinne krikettimiehen kotipihalle väkkyrä nyt lentää. ”Men pappa, det är ju en sådan där drone!” Malin hihkaisee innoissaan. He ovat keskustelleet yksityisyyden suojasta ja sananvapaudesta koulussa ja oppineet, että päivän kova juttu tässä yhteydessä ovat nimenomaan tällaiset lentävät laitteet, joita kuka tahansa voi ostaa netistä ja joita voi käyttää kauko-ohjaten vaikka naapurien kyttäämiseen tai julkisuuden henkilöiden salakuvaamiseen.

Hyi, miten epämiellyttävää. Vaikka onhan minun toki myönnettävä, että napsin itsekin muutaman kuvan Mauritiuksella Björn Borgista ja tämän vaimosta hotellin tenniskentällä. Luvatta, mutta pelkästään omaan käyttöön. Sydäntäni kylmäsi, kun olin saatellut Malinin isoveljen Hjalmarin tennistunnille, tarrasandaalit jalassa. Jalkineet olisivat olleet ihan käypät, jos olisin ymmärtänyt pysyä kentän laidalla tai jos BB ei olisi sattunut tulemaan paikalle. Mutta ei! Minähän halusin vähän opastaa Hjalmarin ennen opettajan tuloa ja siinä sitten tepastelin sandaaleissa tekonurmella Björnin saapuessa paikalle – hirvittävän noloa! Lähdin opettajan saavuttua pikaisesti huoneeseen ja vaihdoin tennarit jalkaan sekä otin pienen kamerani, jolla siis napsin zoomaten Borgeista muutaman (kymmenen) kuvan (kuvaa).  Kuvat ovat aarteitani, mutta en hetkeäkään miettinyt niiden myymistä yhdellekään sanoma- tai aikakauslehdistä kotona Ruotsissa, vaikka olisinkin takuulla saanut kuvista hyvät rahat. Anna kuvasi (salaa) Yannick Noahia, joka perheineen saapui kaksi päivää myöhemmin.

Istun junassa matkalla töihin keskustaan ja luen Jens Lapiduksen dekkaria. Rouva vastapäätäni kysyy kirjasta ja kerron sen olevan ruotsinkielinen. Antaudumme keskusteluun rouvan norjalaisista sukujuurista. Hassua, että hänen esi-isänsä sattuu olemaan Norjasta, ajattelen, vaan en sano. Yksikään tuntemani norjalainen ei haluaisi muuttaa maastaan. Keskustelu on antoisa, mutta katkeaa yllättäen. Kolme riviä edempänä istuva pariskunta on eteläamerikkalainen. Erotan Etelä-Amerikan espanjan, sillä minulla on hyvä kielipää. He ovat saaneet istua aivan rauhassa, kunnes Balaclavasta junaan astuu päihtynyt australialaispariskunta. He käskevät espanjaa puhuvan pariskunnan olemaan hiljaa; ”This is Australia, we speak English here!” He huutavat. Olen juuri aikeissa puuttua peliin, kun rouva, jonka juuret ovat Norjan Fredrikstadissa, pyytää minua pysymään paikallani. Nuo kaksi haastavat aina riitaa. Kerran näin naisen ottavan veitsen taskustaan, matkatoverini kertoo. Älä mene, hän sanoo minulle. Soitan kuitenkin poliisille, joka nousee junaan pääteasemalta. Espanjaa puhuva pariskunta on istunut koko loppumatkan hiljaa paikallaan humalaisten sylkiessä karkeita lauseita heidän päälleen.

Illalla Anna kertoo minulle seuraavaa. Hän oli mennyt retkeilykauppaan ostamaan Malinille varusteita koulun telttaleiriä varten. Kaupassa nuori poika oli katsonut Annaa pitkään; ”… liksom antingen han eller jag skulle vara tokig.” Jokaista vastausta edelsi pitkä viive. Vieressä oli ollut toinen asiakas, kypsässä keski-iässä oleva nainen, joka oli estottomasti tuijottanut Annaa ja sanonut: ”I know that our accent is odd but your’s is really funny!” Anna sanoo, että sekä nainen että kaupan tiskin takana ollut poika vaikuttivat aika erikoisilta. ”Eller är det ändå jag, som är konstig?”

Hejsan, hoppsan!

Afrikan mantereelta maahan muuttaneiden nuorten henkilöllisyyspapereita tarkistetaan keskimääräistä useammin Melbournen kaduilla. Melbournessa on ihmisiä, jotka eivät kestä sitä, että on maailmassa on kielitaitoisia ihmisiä, sellaisia jotka osaavat muitakin kieliä kuin englantia. Täällä on ihmisiä, joiden mielestä monien Aasian maiden kansalaisten opiskelu- ja työskentelymotivaatio lienee pelottavan kovalla tasolla; itse ja omat jälkeläiset jäävät mukavuudenhaluisina jalkoihin. Helsinki, miten on? Millainen on suomalaisen ajatuspolku?  

Melbournessa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat avoimesti siitä, miten aboriginaaliväestön maa varastettiin ja miten heidän oikeuksiaan on kautta aikain poljettu. Täällä tehdään paljon tutkivaa journalismia rasismista esimerkiksi afroaussien kohtelussa. Monipuolista kielitaitoa ihaillaan. Mediassa esitellään reilusti menestysoppilaita, näiden tausta on usein eri Aasian maissa. Mitä tähän sanoo Helsinki, miten toimii suomalainen?

Elokuu ja uusi vuosi.

Rouva Li Shi ja puolisonsa Li Yi nousevat junaan Windsorin asemalta. On kiinalaisen uuden vuoden juhla ja juhlaviikon viimeinen päivä, sunnuntai. Rouva Li on pukeutunut siniseen piké-paitaan (Australiassa polo), jonka rintamusta koristaa urheilujärjestön logo. Herra Lin yllä on lämmin fleege-takki, vaikka ulkona on 26 astetta lämmintä. Mutta Li Yilla on aina kylmä. He näyttävät 67 ikävuottaan vanhemmilta. Herra Li ottaa peltisessä pastellirasiassa olevista lääkeliuskoista tabletin, sillä sydänlääke täytyy aina muistaa ajallaan.  Li Yilla on myös mukana pieni muovinen vesipullo, josta nauttimallaan huikalla hän huuhtelee tabletin nielun lävitse. Rouva Li luo puolisoonsa arvioivan katseen. He eivät istu vierekkäin, vaan eri puolilla junan käytävää vinoittain toisiaan vastapäätä.

Saattaisi luulla, että Li Shi ja Li Yi ovat melko varattomia, sillä niin vaatimaton on heidän sinällään siisti olemuksensa. Elämän hallinta pariskunnasta tosin kyllä huokuu; erityisesti rouvan ryhti on suora ja katse tiukka. He ovat kuitenkin hyvin vauraita. Nuoripari saapui yhdessä maahan 1968, jolloin vain harvan kiinalaisen onnistui emigroitua Australiaan. Sekä Li Shi että Li Yi lunastivat nopeasti korvaamattoman aseman työpaikoillaan leipomossa ja pesulassa. Tänään he omistavat molemmat; pesula tosin on kasvanut moniliikkeiseksi ketjuksi, mutta leipomoa rouva ja herra Li jatkavat harrastepohjalta. Heidän lapsensa ovat akateemisesti koulutettuja. Tytär johtaa ensihoidon tutkimiseen keskittynyttä yksikköä Melbournen The Alfred –sairaalassa ja poika omistaa menestyvän rakennusliikkeen. Lapsenlapset loistavat lukioittensa kärkioppilaina.

Lapset ja lapsenlapset ovat länsimaalaistuneet, mutta kunnioitus ja kiitollisuus vanhempien / isovanhempien uurastusta kohtaan on itsestäänselvyys. Myös kiinalaisia perinteitä ja kulttuuria arvostetaan. Lapset yrittävät suostutella Li Shin ja Li Yin eläkkeelle, onnistumatta. Rouva ja herra Li ovat onnellisia ja ylpeitä jälkikasvustaan, mutta heille itselleen riittää yksinkertainen ja työteliäs elämä, mottona: ”Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot.”

Vaaleahiuksinen, mutta liian päivettynyt rouva tarpoo Yarra-joen reunaa lauantaina. Hän pitää kädestä melkein mittaistaan poikaa varmistaen, ettei poika häviä tai jää kiinalaiskojujen äärelle hieromaan kauppaa. Kaksi askelta pariskunnan takana astelee rauhallisin, hyvin pitkin askelin rouvan ja pojan näköinen nuori mies. Heillä on kiire. Elokuva alkaa vartin kuluttua, eikä seurueella ole lippuja. He eivät ole ajatelleet, että joenvarsi olisi tukossa ihmisistä. Rouvastakin olisi hauska viivähtää jonkun ruokakojun äärelle, mutta siihen ei nyt ole aikaa.

Crown on turhuuskeskittymä vailla vertaa. Hotelli, casino, ravintoloita, yökerhoja, vuokrattavia juhlalukaaleja, baareja, kauppoja, kahviloita ja elokuvateatteri. Tänne asti on tänä lauantai-iltana tultava, kun haluaa nähdä ”Life of Pi” –elokuvan kolmiulotteisena. He ehtivät ja ihmettelevät Piscine Molitorin tarinaa valkokankaalta. Äiti ja lapset palaavat elokuvista junalle joen vastarannan kautta, jossa ruuhkaa ei ole.  Kello on puoli kymmenen illalla. Rouva ja herra Li ovat juuri sulkeneet pesulan, huomenna heillä on vapaapäivä ja edessä uuden vuoden juhlakulkueen seuraaminen Chinatownissa paraatipaikalla ystävien ravintolan ikkunapöydän äärellä istuen.

Vaalea, mutta liian päivettynyt rouva istuu pienemmän pojan kanssa junassa Li Shitä vastapäätä. Herra Li ottaa lääkkeen peltisestä pastillirasiasta ja juo päälle huikan vettä muovisesta vesipullosta. Ruova Li silmäilee miestään arvioivasti. Juna-asemalta Li Shi ja Li Yi jatkavat raitiovaunulla kiinalaiskaupunginosaan. He saapuvat Little Bourke Street –kadulle suunnitellusti ja parahultaisesti ihailemaan kulkuetta. Poika ja äiti näkevät vain kulkueen liput, kaikki muu jää ihmismassan taakse. He ostavat uudet kuoret pojan matkapuhelimeen. Syövät kadulla sushikääröt. Poika nauttii jäämurskajuoman. He ostavat kolme kappaletta Victoriassa valmistettuja mukeja; iso koko, lammasteema. He tapaavat ystäviä ja näkevät ”War Horse” –teatteriesityksen Art Centren näyttämöllä. He palaavat junaan. He eivät huomaa seuraavassa vaunussa istuvia Li Shitä ja Li Yitä, jotka istuvat vierekkäin toisiaan varsin huomaamattomasti kädestä pitäen.

Melbournen kaksikymmenasteinen sää on miellyttävä, huomenna taas kohoaa. Sataako siellä lunta, Helsinki?

 PS Li Shi tai Li Yi eivät tiettävästi ole mitaan sukua Rod Laver -areenan naisten tämän vuoden tennisfinaalin suosikille Li Nalle. 

Ote.

Minun nimeni on Matti. Matti McInen (Mäkinen). Jo isoisäni isoisän isä oli Matti. Tai niin tarina kertoo. Isöisäni kertoo sitä tarinaa pyytämättä, hänen äitivainaansa ei missään tapauksessa. Matti oli matkustanut Australiaan rautatietä rakentamaan. Jätti jälkeensä Irinan, joka myös oli maahanmuuttaja. Kun Matti lähti, Irina odotti isoisäni isoisää, Mattia. Onneksi lähti, kerrotaan Irinan tokaisseen. Irina oli kaunotar ja kaukaa viisas. Vatsaa ei vielä ollut nimeksikään, kun Pablo ja Irina vihittiin. Pablo uurasti rautateillä päällysmiehenä. Hän oli komea ja vakavarainen mies. Mutta Pablon silmät eivät kipunoineet samalla tavalla kuin Matin, mikä Irinan täytyi itselleen myöntää (tarina kertoo). Syntyi siis poika. Pablo tiesi kysymättä, ettei poika varsinaisesti ollut hänen ja arvasi, miksi poika kastettiin Matiksi.

Olen 24-vuotis ja haluaisin vihdoin päästä pelaamaan AFL:ään, liigojen liigaan. En ole päässyt, sillä taidot eivät ole riittäneet. Kaikkeni teen. Ihan koko ajan. Managerini nimi on Jake (The Lake) Njuresson. Jake on lyhyenläntä eikä hänellä ole hartioita tai muutakaan miehisen mitan ansiota. Ehkä siksi Jake pukee collage-paidankin (kutsumme Australiassa näitä paitoja nimellä ”jumper”) aina vyötäisten alle, myös shortsien. Myös Jake antaa uralleni kaikkensa ja minulle erilaisia vahventeita. Saan samoja ruiskuja ja monenkirjavia pillereitä kuin uskoakseni jotkut liigapelaajatkin toisinaan (mitään en lähde väittämään, enkä varsinkaan tuomitsemaan). Jake juuri eilen tosin varoitti, että välityksessä on edessä haasteita, sillä mopopoikaveijari, joka on meille ainehia toimittanut ja jolla on aina liivi kaiken päällä, joutui sairaalaan ja vankilaan. En nyt kirjoita tähän toimittajamme nimeä, kun en taida muistaa. Mutta Jaken mukaan yksi hänen tuttu melkein lääkäri voi ehkä olla avuksi. Ja apuja tässä kyllä tarvitaan.

Olen vahvannäköinen ja minulla on tatuointeja. Meidän jalkiksessa käytetään pikkuruisia pöksyjä ja hihatonta paitaa. Kaikki näkyy ja onhan se kiva, kun näyttää komealta (monen mielestä) ja aika hurjalta. Mutta ilman kunnon pelipaikkaa en voi saada mallivaimoa. Vaimoa, joka on malli. Ja taas ilman sellaista kaunista, ja ihan oman työnsä tai minun kauttani kuuluisaa, vaimoa en näytä oikein miltään esimerkiksi lehtien juorupalstoilla. Nainen saa olla vanhempikin. Jake kertoi, että se tuttu lääkäri (tai joku sen tapainen), pystyy nuorentamaankin melko tehokkaasti. Tai siis pysähdyttämään vanhenemista. Niin silloinhan minun vaimo voisi olla vaikka reilustikin vanhempi ja pysäytettäisiin vain se ikääntyminen siihen paikkaan ja minä kuroisin kiinni niin, että voisimme sitten molemmat pysytellä samalla ikäviivalla. Jake sanoi ja Jake on reilu jäbä. Jake The Lake.

Suvun tarina kertoo, että se ensimmäinen Matti oli Suomesta. Olen internetistä etsinyt tietoa tästä pohjoisesta maasta. Ja kun minua kovin kiinnostavat nämä urheiluasiat, niin olen ikään kuin ajanut ristiin näitä kahta juttua. Kun maksimisuoritus, -palautuminen ja –look on kiinnostukseni kärkipäässä, niin on tullut esille tämä doping-homma. Ilokseni huomasin, että nimenomaan Suomessa on pitkät ja syvät perinteet tässä asiassa. Tämän tieteenhaaran parissa on maassa uurastanut eräs palavasilmäinen mies, ensimmäisen Matin tapaan hänkin on ymmärtääkseni ollut naisten suosiossa, mikä kyllä on mielestäni lisävakuutus miehen pätevyydestä, tai ei se ainakaan sitä vähennä.

Sisarenpoikani opiskelee kirjojen sijaan kosketusnäyttötietokoneesta. Poika on kymmenen, mutta lukee digitaalisia sanomalehtiä enemmän kuin siskoni mies, joka on sentään poliitikko. Ei vielä kovin menestyvä, mutta valtaan pyrkivä. Poika kertoi minulle meksikolaisesta kävelevästä kalasta (axolotl). Eläin pystyy kasvattamaan uuden raajan katkenneen tilalle ja esimerkiksi uusimaan vaurioituneen verkkokalvon tai elvyttämään sydämensä. Tai näin minä sen Rydelin puheista ymmärsin. Ja sitten tämä kummallinen eläin ei sairastu syöpään ja toipuu kätevästi vaikka aivo- tai selkärankavauriosta.

Ajan nyt kahta junaa rinnakkain. Jake saa selvittää, mitä hänen tuntemansa melkein lääkäri voisi tehdä auttaakseen minua saavuttamaan tavoitteeni ja unelmani. Minä olen päättänyt kaikessa hiljaisuudessa ja itsekseni ottaa yhteyttä Suomen palavasilmäiseen spesialistiin ja pyytää, että hän alkaisi tutkia sitä, miten minut voisi risteyttää meksikolaisen kävelevän kalan kanssa. Uskon, että kohtalo on näin päättänyt. Rakas päiväkirja, toivota minulle onnea.

Nythän on niin, että Melbournen lauantai on hyvin lämmin, kolmekymmentä astetta. Hyvää huomenta Helsinki, pitäkää pikkupakkasenne.

Tämä tarina saattaa olla silkkaa soopaa, eikä kirjoittaja vastaa yhtään mistään.