Tyttö ja silkkipakka.

Tänäkin perjantaina kello kahdeksan illalla istun tämän saman kulmapöydän ääreen. Minulla on aivan valkoiset hiukset. Olen koonnut ne pieneksi sykeröksi, nutturaksi niskakuoppaani. Hiukseni ovat jo haurastuneet, enkä enää saa niistä näyttävää ranskalaista nutturaa, kuten nuorena. Silloin hiukseni olivat mustat kuin Melbournen yö ja niin jykevät, että poninhäntä oli kiinnityskohdasta paksu kuin patonki. Synnyin Pariisissa porvarisperheeseen. Kaunis kotimme sijaitsi lähellä Madeleine-aukiota. Synnyin 1928. Lapsuuteni oli hyvä ja kaunis. Olin vanhempieni ainokainen, silmäterä ja suuresti rakastettu. Lapsuuteni loppui 26.8.1943. Olimme jättäneet kotimme jo aikaisemmin ja piileskelimme sekatavarakauppias Monsieur Beaulieun kellarissa. Meillä oli mukana vain vähän, eikä kenenkään muun paitsi suojelijamme pitänyt tietää olinpaikkaamme. Mutta Monsieur Beaulieun maine hyvänä ihmisenä oli tunnettu ja meidät löydettiin. Tai ei minua, sillä oli juuri silloin, kun ne tulivat, vintillä katselemassa kaunista kangasrullaa ja haaveilemassa hienosta leningistä, jonka ehkä saisin sodan päätyttyä. Olin vintillä luvatta. Jäin henkiin, vanhempani kuolivat.

Äitini serkku asui Melbournessa ja hän auttoi minut alkuun. Olin surullinen ja minua riisti huono omatunto; miksi minä selvisin, mutta vanhempani kuolivat. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Vuodet ovat kuluneet. Minulla ei ole perhettä, eikä kangaskaupallani ollut jatkajaa. Kolme vuotta sitten myin sen. Jätin vain yhden kangasrullan, sen rullan, jossa oli leningin verran tummanvihreää raakasilkkiä. Tämä leninki on rakas.

Ravintola sijaitsee osoitteessa 11-13 Toorak Road. Kotini on vain viidenkymmenen metrin päästä täältä. Olen syönyt ravintolassa liki joka perjantai siitä asti, kun se 1986 avattiin ensimmäistä kertaa. Uskon, ettei ravintolan ranskankielistä henkilökuntaa lukuun ottamatta juurikaan kukaan muu kiinnitä minuun huomiota. Olen pienikokoinen ja hiljainen. Olin kahdeksankymmentäluvulla sievä keski-ikäinen, mutta kaiketi silloinkin melko huomaamaton. Nyt olen kutistunut  aikaisempaakin pienemmäksi. Se sopii minulle hyvin. Ja olen kuitenkin terve. Varmasti vuosikymmenien kiipeily kaupan tikkailla piti jalkani vetreinä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut autoa, vaan olen kävellyt melkein kaikki matkani. Nyt menen tosin halleille raitiovaunulla.

Olen syönyt ravintolan kaikki annokset useaan kertaan, sillä ruokalistaa ei muuteta. Maistan aina henkilökunnan suosittelemat ranskalaisviinit. Juon vain lasillisen. Kirjaan muistiin kunkin viinin ominaisuudet. Lista on jo pitkä, vaikka kustakin viinistä on vain lause tai pari. Kymmenen vuotta sitten matkustin Pariisiin ensimmäistä ja viimeistä kertaa sodan jälkeen. Kun palasin Melbourneen menin vielä samana päivänä lasilliselle ravintolaan. Menin, vaikka ei ollut perjantai. Istuin baaritiskin ääreen ja huokaisin; olin kotona.

Je m’appelle Élodie et j’aime France Soir!