Sven-Erik, det är jag.

Istun tässä Elsternwickin tenniskenttien ulkopuolella varjossa. Jalassani on purjehduskengät sekä ylläni reisitaskushortsit, T-paita ja olkihattu. Olen paikallinen siinä missä muutkin. Voi miten viihdynkään täällä! Tyttäreni harjoittelee ryhmässä; huudan välillä kannustukseni: ”Bra Malin, just så där!” Positiivista tsemppiä, kuten minulla on tapana.

Muutimme perheeni kanssa Melbourneen vuoden alussa, mutta minusta tuntuu kuin olisin asunut täällä paljon pitempään. Olen melkein kuin kotonani. Vaimoni Anna on tutustunut isoon ryhmään ruotsalaisia ja tapaa jo nyt säännöllisesti muita ruotsalaisäitejä, joka toinen perjantai klo 13 leikkipuistossa meren rannalla, bottom of North Road. Anna hoitaa kolmivuotiasta Ylvaa kotona. Monet sanovat, että meillä ruotsalaisilla on erinomainen englannin kielen taito ja noh, voihan se toki olla niin.

Puhun työpuhelua, englanniksi. Saattaa olla, että puhun aika kuuluvalla äänellä. Minulla on kirja mukanani ja tarkoituksenani on alkaa lukea sitä mitä pikimmin. Sattumalta kuulen kuitenkin otteen vieressäni käytävästä keskustelusta. Aasialaisittain englantia puhuva nainen ja ilmeistä brittienglantia puhuva mies keskustelevat australialaisesta rasismista. Mielenkiintoinen, jokseenkin yllättävä keskustelu jää kesken, kun nainen saa puhelun, jota alkaa intensiivisesti puhua japaniksi. Tunnistan japanin kielen, sillä minulla on kielipää.

Eihän Melbournessa ole rasismia. Täällä kaikki kansat sulautuvat ja elävät sopusoinnussa, näin olen ajatellut. Anna on tosin kertonut, miten jotkut Malinin luokkatovereiden vanhemmat ovat kommentoineet hänen ääntämistään: ”I love your accent!” Mutta se on kai vaan kohteliasta, saahan eksotiikasta viehättyä? Poimiessani kirjan maasta satun vilkaisemaan takaoikealle. Siinä istuu keski-ikäinen nainen ja lukee pokkaria, suomeksi. Tunnistan kirjoitetun(kin) suomen kielen, koska minulla kielipää. Suomalaisten englannin kielen aksentti on niin vaikeaselkoinen. Mutta tuskinpa puhettaan tarvitsee pelätä, sillä suomalaisethan eivät ole kovin puheliaita.

Olemme Malinin kanssa pyöräilleet tenniskentille ja voi miten nautinkaan tästä lyhyestä pyörälenkistä. Kotiimme Dawson Avenuelle on vain kivenheitto. Viheltelen polkiessani ja tunnen itseni Monsieur Huloksi, tosin nuoremmaksi. Hyppään pyörän satulasta ja onnistun juuri ja juuri välttämään kummalista lentävää esinettä. Se surisee pääni ylitse ja koukkaa pihamme kautta naapurin pihalle. Välittäjä kertoi meille muuttaessamme suurena salaisuutena sekä arvokkaana tietona ja tosiasiana, että naapurissa asuu krikettisuuruus. Sinne krikettimiehen kotipihalle väkkyrä nyt lentää. ”Men pappa, det är ju en sådan där drone!” Malin hihkaisee innoissaan. He ovat keskustelleet yksityisyyden suojasta ja sananvapaudesta koulussa ja oppineet, että päivän kova juttu tässä yhteydessä ovat nimenomaan tällaiset lentävät laitteet, joita kuka tahansa voi ostaa netistä ja joita voi käyttää kauko-ohjaten vaikka naapurien kyttäämiseen tai julkisuuden henkilöiden salakuvaamiseen.

Hyi, miten epämiellyttävää. Vaikka onhan minun toki myönnettävä, että napsin itsekin muutaman kuvan Mauritiuksella Björn Borgista ja tämän vaimosta hotellin tenniskentällä. Luvatta, mutta pelkästään omaan käyttöön. Sydäntäni kylmäsi, kun olin saatellut Malinin isoveljen Hjalmarin tennistunnille, tarrasandaalit jalassa. Jalkineet olisivat olleet ihan käypät, jos olisin ymmärtänyt pysyä kentän laidalla tai jos BB ei olisi sattunut tulemaan paikalle. Mutta ei! Minähän halusin vähän opastaa Hjalmarin ennen opettajan tuloa ja siinä sitten tepastelin sandaaleissa tekonurmella Björnin saapuessa paikalle – hirvittävän noloa! Lähdin opettajan saavuttua pikaisesti huoneeseen ja vaihdoin tennarit jalkaan sekä otin pienen kamerani, jolla siis napsin zoomaten Borgeista muutaman (kymmenen) kuvan (kuvaa).  Kuvat ovat aarteitani, mutta en hetkeäkään miettinyt niiden myymistä yhdellekään sanoma- tai aikakauslehdistä kotona Ruotsissa, vaikka olisinkin takuulla saanut kuvista hyvät rahat. Anna kuvasi (salaa) Yannick Noahia, joka perheineen saapui kaksi päivää myöhemmin.

Istun junassa matkalla töihin keskustaan ja luen Jens Lapiduksen dekkaria. Rouva vastapäätäni kysyy kirjasta ja kerron sen olevan ruotsinkielinen. Antaudumme keskusteluun rouvan norjalaisista sukujuurista. Hassua, että hänen esi-isänsä sattuu olemaan Norjasta, ajattelen, vaan en sano. Yksikään tuntemani norjalainen ei haluaisi muuttaa maastaan. Keskustelu on antoisa, mutta katkeaa yllättäen. Kolme riviä edempänä istuva pariskunta on eteläamerikkalainen. Erotan Etelä-Amerikan espanjan, sillä minulla on hyvä kielipää. He ovat saaneet istua aivan rauhassa, kunnes Balaclavasta junaan astuu päihtynyt australialaispariskunta. He käskevät espanjaa puhuvan pariskunnan olemaan hiljaa; ”This is Australia, we speak English here!” He huutavat. Olen juuri aikeissa puuttua peliin, kun rouva, jonka juuret ovat Norjan Fredrikstadissa, pyytää minua pysymään paikallani. Nuo kaksi haastavat aina riitaa. Kerran näin naisen ottavan veitsen taskustaan, matkatoverini kertoo. Älä mene, hän sanoo minulle. Soitan kuitenkin poliisille, joka nousee junaan pääteasemalta. Espanjaa puhuva pariskunta on istunut koko loppumatkan hiljaa paikallaan humalaisten sylkiessä karkeita lauseita heidän päälleen.

Illalla Anna kertoo minulle seuraavaa. Hän oli mennyt retkeilykauppaan ostamaan Malinille varusteita koulun telttaleiriä varten. Kaupassa nuori poika oli katsonut Annaa pitkään; ”… liksom antingen han eller jag skulle vara tokig.” Jokaista vastausta edelsi pitkä viive. Vieressä oli ollut toinen asiakas, kypsässä keski-iässä oleva nainen, joka oli estottomasti tuijottanut Annaa ja sanonut: ”I know that our accent is odd but your’s is really funny!” Anna sanoo, että sekä nainen että kaupan tiskin takana ollut poika vaikuttivat aika erikoisilta. ”Eller är det ändå jag, som är konstig?”

Hejsan, hoppsan!

Afrikan mantereelta maahan muuttaneiden nuorten henkilöllisyyspapereita tarkistetaan keskimääräistä useammin Melbournen kaduilla. Melbournessa on ihmisiä, jotka eivät kestä sitä, että on maailmassa on kielitaitoisia ihmisiä, sellaisia jotka osaavat muitakin kieliä kuin englantia. Täällä on ihmisiä, joiden mielestä monien Aasian maiden kansalaisten opiskelu- ja työskentelymotivaatio lienee pelottavan kovalla tasolla; itse ja omat jälkeläiset jäävät mukavuudenhaluisina jalkoihin. Helsinki, miten on? Millainen on suomalaisen ajatuspolku?  

Melbournessa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat avoimesti siitä, miten aboriginaaliväestön maa varastettiin ja miten heidän oikeuksiaan on kautta aikain poljettu. Täällä tehdään paljon tutkivaa journalismia rasismista esimerkiksi afroaussien kohtelussa. Monipuolista kielitaitoa ihaillaan. Mediassa esitellään reilusti menestysoppilaita, näiden tausta on usein eri Aasian maissa. Mitä tähän sanoo Helsinki, miten toimii suomalainen?