Ota minut mukaan.

Minä olen Ara. Olen asunut Sri Lankassa leirillä yli kolme vuotta. Isäni asuu Australiassa, mutta en pääse hänen luokseen. Tosin hänkin asuu leirillä, tai vastaanottokeskuksessa aidoin suljetulla alueella. Hän haluaisi töihin voidakseen maksaa minun, äidin ja pikkuveljen matkan luokseen. Hän ei pääse ulos eikä töihin. Isä on lääkäri. Minä olen seitsemän ja käyn äitini pitämää koulua täällä pakolaisleirillä. Opiskelen englantiakin ja opetan sitä yhdessä äidin kanssa pikkuveljelle, että osaisimme molemmat sitten, kun muutamme Australiaan.

Isä maksoi kaikki säästömme miehelle, joka järjesti matkan Joulusaarille kaksi vuotta sitten. Vene haaksirikkoutui, mutta isä selvisi. Isän veli ja serkkuni hukkuivat. Silloin isä oli onnellinen siitä, että me emme olleet mukana. Hän kuitenkin uskoi silloin, että kohta seuraamme häntä Australiaan ja olemme taas yhdessä.

Jos olisimme jääneet Afganistaniin, en saisi olla koulussa. Asuimme maalla ja siellä hallitsi Taliban. Äitini on opettaja, mutta Afganistanissa kylässämme hän ei saanut opettaa. Oli jotain muutakin, minä en tiedä mitä. Yhtenä iltana äiti ja isä olivat hyvin kiihtyneitä. Seuraavana aamuna lähdimme matkaan. 

Olemme hengissä, mutta emme ole onnellisia. Äitini on sanonut, että minun pitäisi keskittyä olemaan lapsi ja unohtaa se, että olemme täällä pakolaisleirillä ja että emme tiedä, koska taas tapaamme isän. Äiti sanoo, että minun ei tarvitse kantaa aikuisten huolia. 

Minä tiedän, että Australiassa on paljon tilaa, mekin mahtuisimme sinne. Olisi kiva päästä, etenkin kun isä jo on siellä. Jos isä pääsee töihin, hän saa rahaa ja me voimme lentää Australiaan. Minusta tämä on ihan yksinkertainen juttu. Vaan ehkä se ei aikuisten mielestä ole sitä?