Helmikuussa 1990 Madridin Gran Víalla käy kuhina: ”Bobby Brown, Bobby Brown, Bobby…” Kaivan kameran esiin, säädän ja sählään. Brown poseeraa, mutta kun ei toimenpiteestä tahdo tulla lasta eikä …., kääntyy poispäin.
Olin kielikurssilla, jota varten lainasin rahat silloiselta poikaystävältä, nykyiseltä aviomieheltäni (otimme ja avioiduimme nelisen kuukautta myöhemmin). Tavan takaa hän muistuttaa, että velka on maksamatta ja että se vielä peritään. Omatuntoni on melkein puhdas, sillä olin osaltani rahoittanut arkeamme tarmokkaasti. En tiedä, miten tämä aikanaan päättyy, ehkä joudun velkasaneeraukseen.
Lehtien verkkosivuilla ja aamun uutislähetyksessä oli otteita Whitney Houstonin hautajaisista. Kauniista ja ainakin entisen vastanäyttelijän Kevin Costnerin (jonka näyttelemisestä en oikein pidä, anteeksi) mukaan epävarmasta mahtilaulajasta uupui päihdevammainen. Nainen, jolta meni ääni, kauneus ja elämä. Houstonin musiikki on minulle aivan yhtälailla yhdentekevää kuin vaikka Celine Dionin, mutta toki ymmärrän, miten upea hänen äänensä loiston päivinään oli. Huikea määrä lahjakkuutta ja mahdollisuuksia vessanpönttöön, kurjasti kuin narkkarilla aseman vessassa. Lähtökohdat ja käyttöympäristön laadukkuus, kaiketi aineetkin vaihtelevat, mutta loppupeleissä päihderiippuvainen on vain aineittensa orja – elää niitä varten, kunnes päättää toipua ja alkaa vihdoin onnistua siinä.
Aamun The Age –lehdessä oli hyvin mielenkiintoinen artikkeli: ”DNA is not destiny”. Newyorkilainen kirjailija ja filosofi Jesse Prinz taistelee perimän tyranniutta vastaan kirjassaan: ”Beyond Human Nature”. Tästä siis artikkelissa keskustellaan eli kuinka suuri on perimän, entäpä kasvuympäristön ja kasvatuksen merkitys ihmisen kehitykseen. Viisas tyttäreni kömpi keittiöön. Hän lupasi lukea artikkelin ja vaikutti kiinnostuneelta. Kysyin mitä mieltä hän on ja hän vastasi: ”Uskon, että molemmat vaikuttavat. Ehkä perimä määrää sen, miten altis ihminen on ympäristön vaikutuksille.” Saattaa hyvinkin olla juuri näin.
Alkoholistin lasta varoitetaan perimän rasitteesta; älä leikittele viinaksilla, sinustakin voi tulla holisti. Ystäväni oli 1990-luvun lopussa töissä työvoimatoimistossa ja työskenteli siellä erityisesti nuorten työnhakijoiden kanssa. Hän sanoi, että monet parikymppiset olivat kasvaneet työttömyyteen, eikä työssäkäyvän vanhemman arkea enää edes muistettu. Käykö päihderiippuvaisen lapsen samalla tavalla eli antaako sekava arki ja aikuiset, joihin ei voi luottaa, tulevaisuutta määräävän mallin silloinkin, kun on lapsena vannonut "Ei ikinä, en ikinä!"? Onko perimästä kiinni, miten paljon yksilö voi vastustaa mallin mukaan aikuistumista?
Minulle kerrottiin ollessani nuori, että muusikot, mainosväki ja toimittajat olivat varsinaisia juoppoja ja niissä piireissä sitä vasta alkoholisoiduttiinkin. Vähän vartuttuani ja elinympäristöni laajennuttua kuulin, miten paljon lääkkeiden kanssa sekoilivatkaan lääkärit tai että Suomen matalimman veroprosentin omaavassa kaupungissa oli oikein paljon liikemies- ja kotirouvaholisteja. Teollisuusneuvokset katattivat lounaspöytään ryyppyä ja olusta, sitten saunaan ja kaiketi myös naisiin. Eiranranta rakennettiin puistoon, jossa 1970-luvulla Wärtsilän telakkaduunarit röhnöttivät lounastunnin keskaripöhnässään. Minulle selvisi myös, että kuvataitelijat ja näyttelijät ne vasta kännissä olivatkin. Kaikkihan tiesivät ennen vanhaa, että tehtaan väki meni viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Arkkitehdit örvelsivät maripaidoissaan, opettajat lukulasit vinosti nenällään ja kaupan kassalla kiiltelivät krapulaiset silmät. Opin tämän kaiken ihmeellisestä maailmasta kauan aikaa sitten. Näillä vanhoilla opeillani ei tosin ole enää merkitystä. Nykyään ei tarvitse pohtia, kenellä niitä päihdeongelmia mahtaa olla eniten. Alkoholisteja, sekakäyttäjiä, lääkeriippuvaisia ja narkkareita on kaikissa yhteiskuntaluokissa ja ammattikunnissa; olettaisin, että samaten melkein joka kulttuurissa. Osa ryypää velaksi, toisilla riittää pätäkkää ihan miten arvokkaaseen kamaan tahansa.
Miten käy 18-vuotiaan Bobbi Kristinan? Riittääkö enemmän hyväksikäyttäjiä vai onko tukijoukko vahvempi? Perimä ei ole hänelle armollinen. Onko kasvuympäristössä sittenkin ollut riittävästi tukipilareita, vaikka omat vanhemmat ovatkin olleet surullisia sekakäyttäjiä? Olen ymmärtänyt, että lapselle ja nuorelle pelastukseksi voi riittää jo se, että elämässä on läsnä on yksi luotettava ja läheinen aikuinen. Mutta missä on Bobby Brown? Kiinnostaako ketään?
Helsingissä vedetään huiviin viimeisetkin kossuvissyt ja poistutaan yhä vaan pakkassäässä koteihin odottamaan sunnuntaiaamun kankkusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti