Torstaina 19. toukokuuta 2011 kaksikymmentä vaille kahdeksan illalla odottelin Olli Mustosen konsertin alkua. Konserttipaikka oli kotoisa, mutta aulan valaistus melko huono, mikä häiritsi pokkarin lukemista. Toisaalta alta kulmain oli hauska seurata ihmisiä; puheensorina täytti aulatilat, viiniä siemailtiin ja kuulumisia kaiketi vaihdettiin. Itse asiassa tänne Recital Centre –konserttipaikkaan olisi hauska tulla joskus jonkun ystävän kanssa. No, hyvä näinkin, sillä olin halunnut kokea paikan jo aikaisemminkin, ja nyt siihen oli oiva kotimainen syy. Lueskelin, siristelin silmiäni ja tarkkailin. 19.55 kongi soi sisään saliin. Ympäristö ei ollut lainkaan esimerkiksi Finlandia-talon henkinen, vaan mieleen tuli enemmänkin teatteri. Seinillä olikin teatterijulisteita. Mielessä kävi, josko sittenkään olin oikeassa paikassa, mutta ohitettuani rakennuksen useasti matkalla ACCA (Australian Centre for Contemporary Art) –museoon tiesin aika varmasti, että tämä se on nimenomaan Recital Centre.
Kongi siis soi sisään. Ojensin lippuni salin ovella. Olin väärässä paikassa. Ryntäsin ulos, juoksin viisi metriä samaa katua eteenpäin, kiskoin oven auki ja loikin rullaportaat oikealle salin ovelle, ojensin lippuni, kuuntelin erinomaisen konsertin, luin pokkaria väliajalla ja otin iltajunan kotiin. Niin, Melbourne Recital Centre oli sitten kuitenkin hengeltään aivan ilmeinen klasaripaikka.
Yhdeksän kuukautta kului. Perjantaina 17.2.2012 ystäväni kysyi tenniksen huitomisen lomassa, haluanko lähetä heidän kanssaan illalla teatteriin, olisi yksi lippu vapaana. Melbourne Theatre Companyn esitys ja nyt pääsisin MTC Theatre –teatteriin, mahtavan iloinen asia! Unohdin kysyä, mikä kappale olisi luvassa.
Olen ollut kahdesti Melbourne Town Hall –konserttisalissa, molempina kertoina täällä kyläilevän äidin kutsumana. Olemme kuulleet Australian Chamber Orchestra ja Melbourne Symphony Orchestra –orkestereita. ACOssa on vahva suomalaisedustus ja suomalaistaiteilijat ovat ylipäätään hyvin esillä kaikissa käteeni sattuneissa käsiohjelmissa, joissa on edes viitattu klassiseen musiikkiin. Etihad Stadium –jättiareenalla koimme U2:n ja Jay-Z:n orkestereineen. Regent Theatre on musikaalinäyttämö ja näimme siellä ”Love Never Dies” –musikaalin, jossa oli ihan kivasti otteita sirkuksen oudosta maailmasta. Jotta on sitä sentään paikoissa käyty. Niin ja livenä kuulimme viime vuoden puolella kappaleen verran myös mm. Katy Perry ja Jessie J -nimisiä laulajattaria; jälkimmäinen oli sentään mielestäni oikein mielenkiintoinen. Niin että on yhtä sun toista koettukin.
Keski-ikäinen nainen on tyypillinen kulttuurin kuluttaja; näyttämötaidetta, musiikkia, kuvataidetta ja kirjallisuutta. Melbournessa voisi ahmia vaikka mitä. Maailman tunnetuimpia kevyen musiikin artisteja riekkuu täällä tämän tästä (eilen Rod Laver -areenalla, siellä tennisnäyttämöllä, kähisi se toinen,"Do you think I'm sexy", Rod. Ja kyllä varmasti joku vielä tykkäsikin, että se oli). Klubeilla ja festivaaleilla pääsisi kuuntelemaan ja ihailemaan vaikkapa reggaeartistien kermaa. Toisaalta näkee ja kokee sitä kokolailla Suomessakin, joten ei tässä sovi itseään ruoskia, vaikka varsin usein nököttääkin iltapuolesta kotona. Tai toki voi soimata itseään, mutta sitä voi tehdä sitten ihan yhtä lailla Suomessakin. Olen ollut esittävän taiteen suhteen ilmeisiin tapahtumapaikkoihin päin kallellaan, siinä ovat joinain kertoina sisällötkin jääneet suunnitteluvaiheessa jalkoihin. En myöskään ole yrittänyt löytää omaperäisiä salattuja keitaita, vaan ihan reilusti zoomannut tunnettuja taloja ja saleja. Keskiverto.
Perjantaina, siis eilen, tapahtui seuraavaa: ryntäämme ystäväni ja tämän miehen kanssa pikaillalliselta Yarra-joen varrelta kohti teatteria. Ystäväni pitkine säärineen edellä. Mutta voi harmistus, hän meneekin sisään The Arts Centre –pyöreään rakennukseen (olen nähnyt siellä päiväbalettia, eikä paikka mitenkään erityisesti puhutellut). Kysyn, onko ystäväni aivan varma. Itse asiassa hän ei ole, vaan pyörii paikallaan kummastellen. Kehotan näyttämään varaustulostetta henkilökuntaan kuuluvalle naishenkilölle siinä aivan edessämme ja kas – olemme väärässä paikassa! Olen tyytyväinen, vaikka tämä merkitseekin nyt jo todellista kiirettä. Kolmisen sataa metriä napakasti jalkaa toisen eteen, ohi Komediafestivaalin väliaikaisnäyttämön The Famous Spiegeltent –paikallisenhuvilan (jossa muuten koimme viime vuonna Reggie Wattsin erinomaisen esityksen ja tänä vuonna odotan Dixie’s Tupperware Party –hupailua, johon ostin liput huhtikuuksi) ja sen eteen rahdatun kauniin vanhan raitiovaunun ohi sekä suuren National Gallery of Victoria –museon, alas mäkeä kohti oikeaa teatteria.
Eikä sovi unohtaa eilisillan taide-elämyksen sisältöä. Olen nähnyt melko vähän teatteria, joten arvioni on hyvin avuton. Kun esitys alkaa, mietin taas, miten alan käydä enemmän leffoissa, jahka iltatähtösemme ehtii teiniksi. Siis jos elokuvaesityksiä enää silloin järjestetään. Nimenomaan leffassa, mietin, vaikka siinä teatteriesityksessä istunkin. Keskityn näytelmän, jonka nimi on muuten Tribes, alussa kuuntelemaan tarkasti tekstiä päästäkseni jutun juureen ja ytimeen. Päätös on hyvä ja pitää; pystyn keskittymään, enkä putoa kielikärryiltä. Näytelmä myös ottaa mukaansa, sen henkilöiden ahdistus, keskinäinen rakkaus ja yletön itsekkyys sekä huumorikin tavoittaa. Lavalla on perhe, jossa melskataan paljon. Mekastus tapahtuu usein silloin, kun katetaan tai käydään pöytään, poistutaan siitä ja siivotaan illallista pois. Normaalia. Vanhemmat ovat kuusikymppisiä ja kaikki kolme aikuista lasta palanneet takaisin kotiin asumaan. Miltä elämä perheessä on tuntunut ja tuntuu nuorimmaisesta, kuurosta Billy-pojasta, joka on oppinut lukemaan huulilta ja puhumaan ääneen? Perheen möykkä on hänelle ehkä vain jytinää ja viestit ovat aina välittyneet vain osittain. Viittomia ei ole käytetty.
Täytän toukokuussa 47-vuotta. Lapseni täyttävät vuoden mittaan 21-, 19- ja 12-vuotta. Lasken jo ennen väliaikaa kaikki lapseni 13 vuotta vanhemmiksi ja uskon, että heille tekee hyvää asua omillaan, kun tämä mamma täyttää 60. Toisaalta teatteriperheen lapsilla on kullakin kohtalaisen suuret haasteet ja sikäli voi olla, ettei heistä saata oikein päästää irti… En tokikaan tiedä, mitä tapahtuu sitten, kun näytelmä on jo loppunut, ehkä kaikki näytelmäperheessä voi paremmin. Oma piskuisimpamme on melko paljon toisia nuorempana joutunut vuosien saatossa seuraamaan mitä moninaisimpia keskusteluja, jotka ovat ehkä olleet hänen nuorelle mielelleen kummallisia - osa höpötyksestä on voinut suhista ohi jättäen sittenkin mieleen aavistuksen hämmennystä. Näinhän se on, että tarinoissa on usein ainakin minimaalinen yhdistävä linkki.
Suurimmalla osalla helsinkiläisistä on vielä aikaa nukkua tai lueskella Hesaria ja hörppiä aamukahvia lumihiutaleiden leijaillessa, jälleen kerran, pakkassäässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti