Onko ihanampaa aamua kuin tää. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Kaikki neljä muuta ovat töissä, vain perheen nuorin ja minä toiseksi vanhin olemme kotona. Heräsin kymmentä vaille seitsemän, parahultaisesti vaalitulosten julkistamiseen. Ilahduin. Menin alakertaan ja löysin sieltä toisen tyytyväisen aikuisen. Pian eri puolilta taloa ehti keittiöön lisää väkeä; yksi toisensa jälkeen osoitti hyvää mieltään.
Yhdeksän jälkeen perheen ainoa lapsenikäinen, 11-vuotias tuli keittiöön. Kerroin vaalituloksen. Ehdokkaiden nimet menevät helposti sekaisin ja niinpä hän kysyi, kumpaa kannatan. Sanoin, että Haavistoa, mutta että Niinistökin on minusta ihan hyvä. Huh, sanoi lapsi ja jatkoi: ”Sitten presidentiksi ei ainakaan tule ketään rasistia.”
Viime eduskuntavaalien jälkeen Melbournessa sai selitellä suomalaisten näkemyksiä maailmasta ja sen ihmisistä. Suuri osa tutuistani on aika vastikään kaupunkiin ulkomailta muuttaneita ja suhde aikaisempaan kotimaahan on edelleen kiinteä. Ulkomaalaisviha on monen kotimaan häpeä. Se ei silti pienentänyt sitä, miten nololta minusta tuntui.
Samaten Suomen käydessä omia neuvotteluitaan Kreikan kanssa, meidän EU-politiikkaamme ihmeteltiin. Mutta kun vakuudet saatiin, meille naurettiin. Kuinka muutenkaan.
Suomeen on hyvä palata. Suomi on solidaarinen ja suvaitseva sivistysvaltio! Vaan ei sittenkään ihan vielä, kun täälläkin on niin tavattoman mukavaa.
Haaviston Helsingissä on virkistävä pikkupakkanen ja lumi leijailee kauniina kiteinä maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti