Helmikuussa 1845 Le Petiten, Jéromen puoleinen sukuhaara lakkasi vaikuttamasta Pariisissa tai ei se sen kummemmin jatkunut missään muuallakaan tämän kurjan planeettamme kolkista. Jéromen ainoa lapsi, keskosena 39 vuotta aikaisemmin maailmaan tupsahtanut poika, Jean Claude menehtyi keuhokuumeeseen ryypiskelyjakson päätteeksi pienessä pariisilaisessa murjussaan, 20. kaupunginosan ahtaan kadun varrella olevan ränsistyneen kerrostalon pihan perimmäisessä nurkassa.
Jean Claude oli tuhonnut perintönsä niin vauhdikkaasti kuin heiveröinen
ja jo pienestä viinimäärästä humaltuva vartensa mahdollisti. Hän oli elänyt
kulmakuntansa pikkuprinssinä, anteliaana ja auliisti hyväksikäytettynä
antisankarina.
Orvoksi jäätyään Jean Claude oli satunnaisina runollisina jaksoinaan hortoillut laskuhumalassa Père Lachaisen hautausmaalla.
Tuolloin hän oli aina kierroksensa lopuksi kaivanut taskustaan avainnipun, ottanut kolmesta avaimesta isoimman ja avannut isänsä rakennuttaman kammion oven sekä astunut sisään neliön kokoiseen hartaaseen tilaan. Hän oli joka kerta pannut merkille
kammiossa kuivuneet, äitinsä hautajaisia varten ostamansa kukat ja päättänyt seuraavalla kerralla tuoda mukanaan tuoreet pionit. Hän ei yhdeksän vuoden
aikana koskaan tuonut niitä. Ja kun hänestä itsestään aika sitten jätti, hänen omaksi muistokseen ei kukaan tuonut kukkasia. Sanotaanko näin, että siunaavan papin aamenen jälkeen ei Jean Clauden nimeäkään enää koskaan mainittu (paitsi nyt).
170 vuotta myöhemmin hautausmaalla haahuilee turistinainen. Tämä haluaa miljoonien muiden tavoin katsella hetken pää kallellaan 27-vuotiaana
pariisilaiseen kylpyammeeseen vuonna 1971 kuolleen Jim Morrisonin hautaa. Jean
Clauden reinkarnaatio, hautausmaan mustempaakin mustempi korppi, puistelee päätään, rääkäisee ja lentää takaisin kammioonsa. ”Amerikkalainen
päihderiippuvainen, jo vainaa, ja taas yksi turisti, mitä moukkia!” Se tuhahtaa napatessaan
nokallaan kammionsa repsottavan oven pielessä verkkoaan kutovan hämähäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti