Usko koetuksella.

Vartin kävelymatkallani keskustaan jalassani on viisitoista vuotta sitten ostamani moottoripyöräilyä varten suunnitellut Longhorn-saapikkaat. Minulle jalkineet ovat kumisaappaiden vastineet, mutta eivät nekään aivan kaikkeen pysty. Sittenkin jalkani ovat vielä kokolailla kuivat ensimmäisen kävelyrupeeman jälkeen.

Olen valmis jatkamaan matkaa keskustasta Munkkaan. Nelonen menee nenän edestä ja pelkään myöhästyväni. Matka on silti rattoisa ja luen tyttäreni joululahjakirjaa, Allan Mooren ”No Straight Lines”. Sujuvasti kirjoitettu teos siitä, miten mikään ei (tietenkään) ole entisellään. Luettuani kirjasta kolmanneksen ykkössaamiseni kirjasta on se, että osallistuva sosiaalinen käyttäytymisemme on pätevä nykyaikainen vastine ajalle ennen massamediaa. Moore viittaa alkusanoissaan Henry Jenkinsiin. Jenkinsin ”Convergence Culture” on pätevä perusteos, jonka ratikassa istuessani päätän, jos en lukea, niin ainakin selailla uudestaan. Samaten pyörittelen mielessäni suosikkiani Melbournen aikani asiakirjoista; Lawrence Lessigin teos ”Remix”, joka ravisteli allekirjoittaneen muutama vuosi sitten kyseenalaistamaan analogisen ajan tekijänoikeuden käsitettä. Lue itse.

Jalat ovat saappaissa aika kotoisasti, sukat kuivina. Jään pois Munkkiniemen Puistotien ja Huopalahdentien risteyksessä ja alan taittaa matkaa Huopalahdentietä pitkin Munkkivuoreen. Valitsen tämän tylsän (lyhyen) reitin, sillä minulla on tapaamiseeni jo kiire. Huopalahdentie ei ole mielestäni kauneinta Länsi-Helsinkiä, mutta tässä harmaassa kakkakelissä se on, niin no, likaisesti sanottuna ruma. Alku vielä sujuu ja loska ulottuu vain vähän saappaanpohjan reunan yli. Kaikki ei ole vielä sulanut, vaan katu on myös liukas. Jos jäisessä maastossa astelee rivakasti, kaatumisen riski on pienempi kuin sipsutellessa tai köpötellessä. En kaadu.

Taivaalta tarjotaan vettä ja villakankainen takkini on ensin kostea, sitten jo märkä. Jatkan matkaa, loskavelli syvenee, vesisade tihenee. Kaista IBMn konttorista ennen Hesburgeria on veden vallassa. Kierrän sen vain astuakseni syvään vesilätäkön ja loskakasan yhdessä muodostamaan ansaan. Jalkani ovat auttamatta litimärät. Jatkan matkaa. En pääse riittävän kauas Huopalahdentien vastaantulevasta liikenteestä, autot eivät mahdu tarpeeksi pitkälle minusta. Kuravesi tuunaa legginsini ja palan palttoota.

Asiani Munkkivuoressa hoituu, vaan jalat eivät tokikaan kuivu. Saapikkaat ovat epäsiistit. Ostan ostoskeskuksen loppumyyntiään puskevasta kenkäkaupasta sopuhintaisen pikakenkärasvan (€ 4,95), koska en voi palata keskustaan aivan näin suttuisena. Päätän kävellä aikaisempaa mukavampaa reittiä takaisin spåralle. Yritän Ulvilantien kevyttä ylämäkeä reippain askelin, mutta joudun turvautumaan köpöttelyyn. Yhä haastavampana koen Professorintien lievän alamäen. Selviän Lokkalantielle. Puistotiellä pysäkille suunnatessani olen kävellä kiskoille sohjopenkkojen peittäessä sen, missä kiskoalue loppuu ja jalankulkuväylä alkaa.

Jalat ovat paitsi märät, nyt myös kylmät. Onneksi ratikassa on tilaa ja pääsen lukemaan. Puhelin putoaa penkin ja seinän välistä lattialle, joka on varsin loskainen. Käytän lapasta suojuksen puhdistamiseen. Puhelin on ehjä. Kun jään Lasipalatsin pysäkillä pois kyydistä, sade on lakannut. Kävelen Sanomataloon, jossa on mukavan kuivaa ja lämmintä.

Sitten seuraa päivän jännitysnäytelmä. Rautatieaseman tienoo on tukossa. Hälytysäänten ujellus raikaa. Päästyäni Kaivo- ja Keskuskadun risteykseen näen hässäkän; Kolmonen ja Seiskakakkonen, poliisiauto, paloauto, ambulanssi (ehkä useitakin) eli raitiovaunun ja bussin kolari. Varsinkin varttuneempi väki tsuumailee älypuhelimillaan ja Metro-lehden inbox ehkä täyttyy kaupunkilaisten lehtikuvista?

Meillä ei ole sähköliettä, mikroa tai vedenkeitintä. Talon kaasuputki on ruostunut ja vuotaa, kaasunjakelu on keskeytetty. Tarvitsemme vedenkeittimen. Ostan sen. Otan Kolmosen, pääsen istumaan, mutta en enää mahdu lukemaan sylin ollessa täynnä. Istun ja ihmettelen, miten kaupunki muuttuu harmaasta kauniimmaksi iltapäivän pimetessä.  Litistelen pysäkiltä kotiin jalkakäytävää, joka on jo melko sula.

Eteisessä onnistun ripeästi kiskomaan kengät ja sukat jalasta. Muuten olisinkin saattanut alkaa ihmetellä, tännekö minä halusin.