Tiettyä jämäkkyyttäkö.

Keski-ikäinen nainen on kulttuurin kuluttaja-aatelinen. Nainen, jonka aika riittää vihdoin työn, perheen paimentamisen, liikuntaharrasteiden ja hellahommien lisäksi lavojen, valkokankaiden ja teosseinien äärelle. Ruuhkavuodet ovat takana. Vaihdevuodet ovat tai eivät ole, kuka välittää. Naisella ja / tai naisen taloudessa saattaa olla hieman ylimääräistä niin, että teatteri-, näyttely-, konsertti-, elokuva ja / tai festivaalilippu ei kaada huushollia. Mikäpä siinä antautuessa taiteen armoille ja viihteen vietäväksi.

Sitten on tällaisia ikäryhmämme naisia kuten minä itse. Aikaa piisaa ja milloin ei, silloinkin sitä otetaan. Kotihommia toki riittää, jos ja kun viitsii tehdä. Mutta niitä tehdään viihdytettynä. Kuten olen muistanut lesoilla, olen katsonut kaikki The Sopranos -tuotantokaudet sekä Mad Men –sarjan viidenteen kauteensa asti. Homelandista odotan laillista DVD-koostetta tuotankaudesta kaksi. Redfernit on nähty. Uudestaan ja uudestaan suomalaista huumoria. Elokuviakin; Palmuista, Almodóvarista Kaurismäkeen; dokumentteja ja lisää suomalaista huumoria. Hyllystä löytyi avaamattomana Maikkarin sarja ”Firma”, jota olin kai aiemmin ylenkatsonut. Kun olin katsonut kaikki muut hassunhauskat koosteet (ja niitä on monta) kertaan jos toiseenkin, otin tämän. Ja hyvänen aika sentään, sain nauttia mukiinmenevästä viihteestä! Lapsen suosituksesta katsoin kaksi tuotantokautta sarjasta Episodes; toinen oli jo aika kiva. Samaten lapsen innoittamana katson nyt Breaking Bad kolmoskauden neljättä levyä, neljännen kauden levyt toki odottavat pyykkipinon vieressä. Kuin myös Downton Abbeyn kaksi ensimmäistä tuotantokautta; siitä on niin kovin puhuttu ja voihan se olla terapeuttista sen jälkeen, kun on aikansa uppoutunut Mr Whiten huumekeitoksiin (kuvaannollisesti).

Voi sitä pyykin, silpotun persiljan, leikattujen kukkavarsien ja pestyjen kattiloiden määrää, jonka olen tämän koneen ruutua tuijotellen hoidellut. Tuosta vaan, kevyesti ja kivutta.

Taiteen ja viihteen sisällöt ja arkikin tarjoilevat yhtymä- ja leikkauskohtia. Pari iltapäivää sitten lapset kävelivät keittiöön: sen lävistäen; hetkiseksi viivähtäen; vain käännähtäen. Seisoin siinä keittiötiskin takana kuin katsomossa. Ensimmäinen, se pienin, käveli vain läpi ja poistui tennismailan kanssa pihalle. Toinen ja kolmas tulivat ovesta melkein yhtä aikaa. Keskimmäinen, se neitihenkilö, lausahti jotain ja poistui. Mutta kolmas, esikoisemme, käveli sisään taitettu pokkari kädessään ja sitä lukien. Repesin; sellaista näyttämömeininkiä en ole kuvitellut olevan kuin teatterissa. Uskokaa, kun kerron, että koreografia vaikutti toden totta suunnitellulta! Eritoten kirjan lukemien kävellessä; se hieman hajamielinen ja pohdiskeleva mielikuva, joka piirtyi mieleeni, oli vallattoman hupaisa.

Muiden varhaisteinien kanssa näin sentään katutanssisikermän "Blaze The Show". Kukaan kotiväestä ei lähtenyt esittämään henkilöä, jonka vuoksi äidin piti lähteä katsomaan nuorisotanssia. Ei haittaa. Kotiteatterin ja tämän tanssi-ilotulituksen lisäksi en ole muuta näyttämötaidetta tänä vuona nähnytkään. Lippuja ensi kuun musiikkiesityksiin kyllä löytyy, mutta leuhkitaan sitten, kun on aika.

Tänään jätän kotihommat sekä Waltin ja Jessen laboratorion, lähden kaupunkiin. Kaupungissa näen ensin saksalaisen ikätoverini Thomas Demandin töitä. Näyttelyopas antoi ovella briifin: ”Demand makes what he takes.” Käsittämätöntä! Demandin valokuvien kaikki esineet ja näkymät ovat hänen itsensä tekemiä, pahvisia veistoksia. Yksi teoksista on hyvin yhdennäköinen Breaking Bad –huippuhuumelaboratorion kanssa. Mutta teoksen nimi on ”Space Stimulator” eli ei se mitään labraa esitä. Mutta niin minulle käy aina, että eri sisällöt menevät sekaisin eli jos mieli on osittain vielä jossain vähän aikaa sitten kokemassani kyseinen osittain hivenen simuloituu seuraavaan… Hullu?

Jatkan matkaani. Yhdellä lipulla, 15 dollaria, pääsee myös Jeff Wall –nimisen, jotakuinkin vanhempieni aikalaistaiteilijan näyttelyyn. Hän on Kanadasta. Molemmat näyttelyt kuuluvat NGV-kansallismuseon ohjelmaan. Esillepanot ovat museon tiloissa eri puolilla Yarra-jokea. Ja hyvin viitsii kävellä parinsadan metrin matkan auringonpaisteessa. Wallin näyttelyssä on esillä välineellisesti valomainostenoloisia teoksia, joukossa suuria. Kaikki kunnia markkinointiviestinnälle (jo se on hyvää), mutta kyllä näiden moniulotteisten kuvien kertomat tarinat ja heijastavat tunnelmat päihittävät kaiken JCDecauxn välineissä koskaan(?) tarjoillun annin. Yksi suuri mustavalkoinen (ei valotaulussa) valokuva ”Volunteer” koskettaa erityisesti. Se vie mieleni yhteen lempielokuvaan ”Kauas pilvet karkaavat”. Ehkä myös sen vuoksi, että aamulenkin päätti Raulin laulamana samainen elokuvan nimikkokappale. Lapsen mielestä Badding Somerjoen kokoelmalevyn nimi ”Täss on Rauli moi” on naurettavan kamala. Niin, ehkä se on vähän korni.

Yhden nuorimmaisemme kaverin äiti työskentelee rikollisuuden parissa. Siis hyvisten puolella (tavallisen ihmisen näkökulmasta katsottuna). En tiedä, mitä hän tekee. En ole kysynyt. Hän ei halua katsoa The Sopranosta tai Breaking Badia. Ymmärrettävää. Mutta hänen veljensä kyllä katsoo. Ja miten tämä liittyy mihinkään? Ei mitenkään, vaikka toisaalta kaikilla tavoin. Se mikä yhdestä on taidetta, kulttuuria tai hyvää viihdettä, on toisesta käsittämätöntä, paskaa (tai käsittämätöntä p…aa) tai jopa edesvastuutonta. Ihan totta. Dustin Hoffman haluaa aseet pois elokuvista (ja varmaan myös TV-sarjoista). Olen samaa mieltä. Elokuvat, joista pidän, tapaavat olla aseettomia. Kuitenkin nämä väkivaltaakin kosolti suoltavat TV-sarjat puhuttelevat. Väkivalta on olennainen osa rikollisten maailmaa, se on toki ihan selvä. Hyvin kirjoitettu ja tuotettu fiktiivinen tarina peilaa ympäröivää maailmaa, jota kaltaiseni taviskin ihmettelee mediasta.  Uskottavuutta ja katsottavuutta lisää tanakasti se, että rikollisten puuhastelut on kuvattu niin, että niissä ei ole vähäisimmissäkään määrin hohdokkuutta tai haluttavuutta. Selittelyn makuahan tässä taitaa taas olla. Juu, on sitä.

Olen matkassa kotelomekossa, kuten kaltaiseni kulttuuritädin kuuluukin. Nutturaahan tästä pätkätukasta ei saa, joten hiukset ovat aina valtoimenaan – koko kolmen sentin pituudeltaan. Niin mutta se mekko; ostin sen, vaikka jäljellä ei ollut kuin aavistuksen liian pieni koko. Muuten hyvä, mutta kainaloista saisi olla väljempi. Näin kolmenkymmenen asteen helteellä varsinkin. Punnitsen aina alennusostokset entiseltä työtoveriltani oppimaani mottoa vasten. Ennen mainostoimistoissa oli painotöiden ostoista vastaavat henkilöt, työnimike: faktori. Faktorimme Samin sanoin: ”Halpa hinta ei tee huonosta hyvää.” Minusta se on hyvä sanonta ja pätevä ohje. Ja kyllähän minä mekonkin oston punnitsin viisaus mielessäni, mutta mekko istuu varsin somasti ja jos nyt tohdin väittää, näyttää kaikin tavoin melko mukavalta. Kainalonapakkuuden lisäksi ei muuta moitittavaa, minkä vuoksi ostin sen. Asian vierestä; kainalohaasteen syynä ei kohdallani voi olla luomu- tai implanttirinnat, vaan ymmärtääkseni valtavat olkapäänseudun lihasmassat… Valehdella ei saa, mutta saako narrata?

Mekossani astelen NGVn Ian  Potter Centre –galleriasta Flinders Street –kadun toiselle puolelle ja Hosier Lane –kujalle, jonka tämän hetken tunnetuin teos kuvaa Heath Ledgerin Joker-hahmoa. Siinäpä kappale elokuvamaailman surullista historiaa. Graffiti on mielettömän hieno, kuten valtaosa Melbournen kujien katutaiteesta. Ja mekkohenkilön matka jatkuu. Löydän (itselleni) ennennäkemättömän pop up –liikkeen. Näitä vaatekauppoja Melbournessa putkahtelee kauppakaduille ja –kujille usein. Olen löytänyt vaatekappaleita, joita olen jopa uskaltanut ostaa tyttärelleni.  

Kas jo on aika palata junalle. Asemalta sushirulla hintaan kaksi ja neljäkymmentä, sitten laiturille odottelemaan junaa. Kaivan laukusta Kirsin (kiitos) lähettämän kirjan ”Kerjäläinen ja jänis”. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jo kotimatkalla sain kirjan luettua loppuun. Vatanescu toi lyhyen aikaa inhimillisyyttä tarina-arkeen siinä, missä Heisenberg sitä vei. Onko niin, että ”Ihmisten Puolueen” alkuperäinen nimiehdotus oli ”Tavallisten Ihmisten Puolue”? Jos on, niin sain ehkä tähän kirjoitukseen jonkin verran Tiettyä Punaista Lankaa.

Hyvää iltapäivää Helsinki, olette pakkasella! Kello on yli kymmenen ja Melbournen mittari näyttää kahtakymmentä (+).

PS Australian urheilu itkee, sillä täällä jyllää dopingskandaali vailla vertaa. Mukana vahvoina vaikuttajina tiedeväkeä ja paikallisjalkiksen pelaajat ovat ehkä hyvinkin kokeilleet yhtä sun toista. Monelle kun (penkki)urheilu on oikein tavattoman tärkeä asia, niin täällähän on maan suru. Ja hei, nyt leikitään yllättyneitä – et nää ei niinku ois ikinä arvannu!

PS2 Australian parlamenttivaalit järjestetään 14.9.2013. Vaikka vaalit olivat viimeksi 2010, mielestäni niitä on käytännössä hommailtu koko kulunut kaksi ja puoli vuotta.

PS3 Sami on nainen ja Melbournessa minulla on kaksi naistuttua nimeltään Sam. Vaan Suomen Samin oikea nimi onkin joku ihan muu kuin Samantha. Tämä on ihan hurjan hurja arvoitus.