Bruttokansantuote

 “Bruttokansantuote” she cried, the Finnish word for GDP. She was tired, so tired. She was in her late fifties, born on the Day of Minna Canth, a Finnish writer and social activist addressing issues of women's rights in her work.

She had noticed her niceness deteriorating. She had started to add more often lipstick during her office days, something that had always been indicating her frustration: an arrogant client - lipstick, an idea despising male superior - lipstick, an uncivilized discussion - lipstick, and so on.

Now the lipstick wasn’t working anymore - her heels were clacking louder than was needed and her eyes behind the reading glasses were sending glances of disapproval. Where had the niceness gone?

The CEO didn't remember the Finnish word for the gross domestic product, and instead of saying this politely and rather shyly she cried the word so loud that everybody in the room turned her way and silence that took place  lasted a minute or more.

Most of her colleagues saw her now for the first time. And then, something happened that is actually the reason why I am telling you the story.

After the silence of one minute or more, she stood up, collected her key card, reading classes, mobile phone and her computer. And when the CEO continued the presentation our woman walked away. Everybody in the room had already forgotten her.

She left her key card, computer and the mobile phone on the desk. She packed her reading glasses in her bag. In the bag she had a parachute. Wearing the parachute she walked to the closest window. And she jumped. The highest highrise in Helsinki is around 130 meters. The story doesn’t tell if she jumped from the top floor of that building. 

The Goblins and the Sunshines of this world

“Brilliant, I knew I would make a beautiful deal!” Cried King Swampy. He had just finished his daily hobby horse exercise, he was the best hobby horse rider, nobody was better than him and everybody just loved him. Carrying his favourite hobby horse King Swampy turned around and ran wobbling toward his castle.

Inside his beautiful castle, the biggest castle in the whole wide world, King Swampy first rushed to the kitchen to enjoy a Swampy-burger and a low fat, no sugar, healthy, power- and light-cola-drink. He cleaned his palms by rubbing them in the hem of his royal cape, left the kitchen and went after his magic stick. 

In his telephone room King Swampy called his friend, another truly loved emperor, Char Poopje. Swampy and Poopje made a video call to each other every four years.

“Congrats for another eternity in power!” Char Poopje's smiling face appeared in the huge screen. All King Swampy’s ten or so children had just announced that none of them had any interest in leading the monarchy and the King’s very own spiritual leader had told him that he would live forever. 

“Thank you, my dearest Char! I assume you have it cozy in your underground palace with your body covered with the wax of immortality?”

“Oh yes, indeed, hurrah!”The Char answered with a waxed smile on his face.

King Swampy took a nice pose with the help of his custom made corset, lifted his hand and said dramatically pointing the magic stick toward the Char:

“I hereby offer the most beautiful, wonderful and the best ever made peace deal in the universe. I will send one hobby horse not only to you but to all our fellow rulers and you will all forget your bad thoughts, guns and plans and start to rebuild the world and human rights, the environment and all that is atm in quite a bad condition.”

Char Poopje kept on smiling. he was actually already asleep, but due to the thick wax, he could not close his eyes. And when the King noticed his friend was sleeping, he continued:

“And I will have my Middle East beach resort and my Arctic Atlantic ocean highway for my super trouper cruises!”

King Swampy had had his moment of governing for a while. He had not meant any of that twaddle, he would never spoil his wonderful life by doing something meaningful. Swampy took off his corset, put on his eighties spandex and started to dance. His dance studio had huge windows facing his kingsize hobby horse racetrack. It was the fastest hobby horse racetrack. Everybody loved his riding. And he danced like a king.

I wake up and it was all just a dream. 

Seven years until my retirement age 

(and counting).

Viimeinen telco

Nainen on istunut tässä pian kaksi vuotta. Tai ehkä hän on välillä tehnyt paljon muutakin. Mutta on hän istunut niin paljon. Nainen on enää vain video itsestään.

Kesken kaiken hän kulkee uneliaan käytävän kautta loppilaiselle metsätielle. Siellä hän pysähtyy kesäyössä katsomaan taivaalle, kun nyt jo kauan sitten kuollut isoäiti lausuu: “Kuu, vastaa kuu, onko siellä niittyä vihantaa, jossa sinikellot aaltoaa.”

Joku näytön ruudulla näkyvistä nimimerkkipallukoista sykkii, kokouksessa puhutaan. Nainen säpsähtää ja kiskaisee itsensä väkivalloin parempaan ryhtiin. Vain lysähtääkseen pian uudestaan kasaan. Kuulokkeet ovat pudonneet, yksi pöydälle ja toinen lattialle. Se toinen löytyy työtuolin virkaa toimittavan jumppapallon alta. 

Nainen nostaa kuulokkeet ja panee ne takaisin korviinsa. Hän ei tiedä, onko nukkunut silmät avoinna vai suljettuina. Kamera on kuitenkin ollut koko ajan päällä. Kukaan ei ole huomannut tai välitä, ei kommentteja tai tirskahtelua.

Nainen kuulee edelleen puhetta ja näkee näytöllä vaihtuvan esityksen sivut. Hän katsoo niitä, mutta kahdessa vuodessa sähkö on tehnyt katseesta vetisen. Kosteiden linssien läpi nainen katselee esitystä tiukasti ja pinnistelee ymmärtääkseen paremmin.

Nainen pärskähtää ysköksen käsivarteensa ja sanoo hiljaa kuin vain itselleen: “Eiköhän tämä ollut tässä.” Hän painaa Leave-buttonia, laskee tietokoneen läpän ja painaa otsansa koneen päälle.

Merimies on erimies.

"Är DU en sjöman, oletko sinä merimies? Ei uskoisi. Vaikutat boheemilta toimittajalta tai kirjailijalta. Tai - hetkinen - tuolla ulkonahan on ryhmä trendikkäissä*) vaatteissa kulkevia ihmisiä, jotka viittoilevat sinua luokseen. Voisiko olla vaikka, mitä ne nyt on, mainosväkeä."

On kahdeksankymmentäluvun loppupuoli ja Jukka on Tukholmassa. Matkan on järjestänyt painotalo ja kaikki exitläiset on kutsuttu mukaan. Risteily täyshoidolla, tuliaisetkin maksetaan. Paitsi Jukalle, joka livahtaa joukosta heti laivan saavuttua satamaan. Hän puikkelehtii Söderiin. Jukan rahat on pian loppu ja Tuikun lainaamilla markoilla ostaa paluumatkalla minulle Armanin parfyymin kiitokseksi pikkuveljen hoidosta.

“Joo, joo olen minä satamat nähnyt. Nyhavnit ja mitä näitä on. Tämän tatuoinnin otinkin siellä.” Jukka näyttää hauistaan, jossa on huolimattomasti hakattu ankkuri. Hauis ja ankkuri on kuvattu viinamainokseenkin, reippaasti retussoituna. 

Tatuointi on tosiaan kotoisin Nyhavnista. Aikaisemmin samalla vuosikymmenellä kolme mainosmiestä, kaksi ikätoveria ja kolmas nuorempi hankkivat päissään nuo tuherrukset Exitin kevätretkellä. Vain Jukan tatutointi on enää jäljellä. Nuorin ei olisi päässyt naimisiin, jollei olisi morsiamen vaatimuksesta poistattanut omaansa ja Jukan ikätoveria ei enää pitkään aikaan ole ollut tässä ulottuvuudessa.

“Tsepojen välistä, eihän se vaikeaa ole!” Jukka, merimies tarinoi. “Kaikki Tölikan pikkukundit halusi merille.” Ja vaikka mainostyöt ovat ihan kunniakkaita nekin, ei ala ole tietenkään merenkulun veroinen. Nyt Jukka on heiveröinen ja sairas, eikä enää sepittele tarinoita. Minä muutan isän kunniaksi historian kulun ja sovin, että kyllä - merillä ja satamissahan se Jukka tietysti valtaosan aikaansa vietti!

Jukalle, ihan kivalle kundille.  

*) Muistetaan, että 1980-luvulla mainosala oli tosiaan hip-hop, in, must ja cool (lainaus, Radio Helsinki).

Baari

Pentti suoristi ovensuussa olevan tuolin sopivaan kulmaan suhteessa sen vieressä olevaa pientä pöytää. Hän pyyhkäisi harteiltaan olematonta roskaa ja sipaisi takin helmaa. Puku oli vanhanaikainen ja ostettu käytettynä, mutta Omistaja sanoi, että laatu oli hyvää ja että hyvälaatuinen vanha on yleensä parempi kuin uusi, koska nykyaikana laadusta tingitään ja ennen ei. 

Omistajaa pitää kutsua nimenomaan tällä nimellä. Ei rouva tai pomo, esimies tai mikään muukaan. Eikä missään nimessä emäntä. Vain Omistaja sopi. Omistajan Baari oli ehkä yhtä vanha kuin Omistaja tai ehkä ei sittenkään. Pentti itse vietti etelässä eläkepäiviään ja haki Baariin töihin, koska eläke oli pieni ja ovimiehen työ kiinnosti. Baarin palkka oli varsin maltillinen, mutta työtäkään ei juuri ollut.

Omistaja seisoi pienen viilutetusta levystä tehdyn baaritiskin takana. Baarin hyllyllä oli pullo keskiolutta, vichy ja Koskenkorva. Näitä tuotteita oli myynnissä. Niitä sai ostaa, jos ei Baariin tullessaan humalassa ja osasi muutenkin käyttäytyä. Ulkona kadulla olevan pöydän lisäksi Baarissa oli sisällä viisi neliskulmaista vaneripöytää, kunkin ympärillä neljä pöytään sopivaa tuolia. Nyt asiakkaina oli kaksi saksansuomalaista, Arvo ja Lempi. He jakoivat pullon keskiolutta, juoma nautittiin laseista, joissa oli ennen myyty sinappia. 

Seinällä oli kolme kuvaa: Kekkonen, Sibelius ja Andersson. Kekkonen oli kansan isä, Sibelius nero ja Andersson omistajan nuoruuden kaukoihastus. Niin taitava, viisas, humaani ja komea. Jukeboxissa soi kuitenkin Olavi Virtaa, koska sen Omistaja uskoi tuovan asiakkaita. Pajatsoa sai pelata, jos oli (Suomen) vanhoja markkoja tallessa. Euroilla se ei toiminut.

Pentti suoristi uudestaan pukuaan, sillä Baaria lähestyi kolme ihmistä, mahdollisia asiakkaita. Hän kumarsi kevyesti kahden naisen ja miehen ollessa kohdalla. Nämä vaikuttivat pienen hetken epäröityään miettivän “miksipä ei”, Pentti avasi oven, hymyili, kumarsi uudestaan ja sanoi “bienvenidos”.

Vihoviimeinen iltalenkki

Purjeveneen yli viritetty pressu heilahtaa, vaikka on liki tyyntä. Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon tuuli on niin mitätön, ettei se vastusta tai työnnä minua juostessani.

Golfrata, Merenkulun muistomerkki, molemmat jäävät vasemmalle, peitetyt, talviteloilla olevat veneet oikealle puolelleni edetessäni kohti Eiranrannan asuinaluetta. Kello on melkein kymmenen illalla ja helmikuinen ilta on rännästä märkä. Jatkan kohti kuplahallia, ohitan Birgittan ja Pääkkösen saunan. Edessäni on epämiellyttävän pimeää ja käännynkin takaisin. Jos lenkille lähtiessäni vielä ajattelinkin oikeita asioita, kuten tapahtumia, tekemisiä tai tekemättömiä asioita, nyt en mieti enää mitään todellista.

Rusakko oikealla, kani vasemmalla. Molemmat päästävät minut lähelle ennen kuin hyppelevät suojaan.  Ohut lumivaippa peittää maan siellä, missä sitä ei ole tallattu kuraksi. Ohitan koirapuiston veräjän ja veneet, tällä kertaa pohjoisen puolelta. On hiljaista, en ole nähnyt yhtään ohikulkijaa sen jälkeen, kun menomatkalla kohtasin Caruselin kohdalla koiranulkoiluttajan. Pressu heilahtaa, peitetyn veneen kannelta hypähtää hahmo, jonka kasvot on peitetty. Hahmon kädessä välähtää, veitsen terä näyttää pitkältä ja kylmältä. Kurkkuni on tukossa ja hetken ehdin tuntea, etteivät jalkani kanna.

Sitten en enää herännyt.

Olen minä monasti ennenkin väärässä ollut

Pelastetaan Stocka – siellä on kaikki. Sellainen facebook-ryhmä tänne oli perustettu muuttaessani takaisin kotiin Helsinkiin. Siinä oli ihmeteltävää, kun kuluttajat sankoin joukoin osallistuivat yrityksen pelastamiseen. Minusta se oli outoa, sillä kaupalliset toimijat eivät tapaa saada kansanliikkeiden tukea, vaan yhteisöllisyyden voimavarat suunnataan enemmän ruohonjuuritason toiminnan tukemiseen tai isojen yritysten vastustamiseen.

Olin neljän vuoden aikana käynyt kotona kesäisin, kuukauden kerralla ja viettänyt ajan metsässä ja merellä. Kuitenkin kävin joka kerta myös muutaman kerran Stockalla, mutta en minä ottanut tavaratalon kurimusta omakseni. Viime syksystä kaikki oli toisin kuvitellessani, että voin jatkaa helppoa hankintaa yhden katon alla samalla tavalla kuin vuoteen 2010 asti. Valikoimat ovat huonontuneet kuukausi kuukaudelta ja palvelu kurjistunut hirveällä laukalla. Nyt Stocka on repivien säästöjensä myötä vain luuranko entisestään.

Yritys, joka saa kansanliikkeen tuekseen on totta tosiaan tavanomaisesta poikkeavassa erityisasemassa. Kuluttajat panostivat omaa aikaansa. Esimerkiksi markkinoinnin ja myynnin ammattilaiset heittivät irtoideoita, suunnittelivat sekä jopa rakensivat strategioita Stockmannin käyttöön. Stocka oli ryhtyvinään vuoropuheluun, mutta vesitti esimerkiksi palvelulupauksensa karsimalla henkilökuntaa. Valikoiman kattavuuden lisäämisen sijaan tavaratalo viljelee kuponkeja joka lähtöön kiivaammin kuin hampurilaisravintolat yhdeksänkymmentäluvun lamavuosina.

Stockan Herkku oli ennen takuuvarma ruoanostopiste, mutta nyt sieltä puuttuu, jos ei nyt ihan kaikki, niin luokattoman moni tuote. Luomu-tuoretuotteet ovat aliedustettuina, salaatti on luvattoman usein nahistunutta, kalliit kotimaiset pikkutomaatit surkastuneita ja avokadot ruskeita, saaristolaislimpun yli viikon myyntiajasta kaksi päivää jäljellä sekä kuivatuotehyllyissä kahta tai muutama tuotetta tuupitaan hyllynreunan lähelle, ettei tyhjyys paistaisi ihan niin pahasti. Lähikaupasta saa tuoreempaa luomu-maitoa, kermasta puhumattakaan ja inkoolaisesta supermarketista Twiningsin Earl Grey –irtoteetä pahvilaatikossa vaikka miten monta pakettia Stockan pyörittäessä neljä kuukautta kahta peltipurkkia teehyllyn reunalla.

Stockmannin muutamat nojatuolit on aina käytössä ja vähääkään kaupan tuoksinassa tai sen välittömässä läheisyydessä olevat kahvilapöydät varattu. Aika vähän, jos yhtään, hyvittää eristetty First-lounge kerroksessa, josta muuten saisi pienin viilauksin hyvinvoinnin ja kauneuden hehkeän keskuksen kaikille. Nyt kerroksessa pyöritään ympyrää ja ollaan ullakolla. Mihin tavarataloa pian tarvitaan, jos se ei pysty lisäämään ihan kaikkien kävijöittensä viihtyvyyttä. Kun valikoimia karsitaan, tilaa jäisi uusille istuinryhmille, pienbaareille, kahvilavaunuille, leivoskärryille ynnä muille. Tai kuten Stocka näyttää esimerkkiä, ei olla millään linjalla, karsitaan valikoimia sekä lisätään epämääräisiä röykkiöitä, enemmän samaa ja mitäänsanomatonta.

Stockan aktiivisimmat ja asiaan eniten paneutuneet ystävät ovat varmasti tuoneet lukemattoman määrän ajatuksia, joista aivan varmasti osa olisi toteuttamiskelpoisia. Voihan olla, että joku yritelmä onkin päässyt kauppalattialle asti, mutta kurjistuminen on ollut niin reipasta, että mahdolliset pikkuasiat ovat jääneet sen taakse pimentoon.

Digitaalinen kaupankäynti on mahdollisuus ja Stockmann voisi olla trendikäs edelläkävijä, antaa mahdollisuuden tehdä sähköisiä hankintoja paikan päällä viehättävissä esittelytiloissa. Kanta-asiakkuuden kruunuksi on tuotu yhteistyö Finnairin kanssa. Kumpikin suomalainen branditalo tekee avainasiakkaittensa kanssa perustavanlaatuisen virheen pudottamalla ohjelmassaan välittömästi kuluttajan, jonka ostot eivät vuoden aikana ole riittävän suuret. Nakerretaan tyhmästi sitoutuneisuutta, vaikka ihmisestä kiinnipitäminen ei olisi yritykseltä iso uhraus. Ja toisinpäin, menettäessään Stockan First-asiakkuuden vaikkapa elämäntilanteen muuttumisen myötä kuluttaja varmasti myös huomaa, ettei itse asiassa mitään merkittävää menettänytkään.

Sitä Stockmannia ei enää ole, jonka paljasjalkaisena helsinkiläisenä olin keskustan tavaratalon kautta tottunut kokemaan. Menen tavarataloon enää vain sen vuoksi, että se on sopivasti kodin, työpaikan ja harrastusten välimaastossa. Petyn joka käynnillä johonkin, enkä ole enää sitoutunut asiakas. En tiedä, harmittaako minua muuten kuin työntekijöiden puolesta, jos Stockaa ei kohta enää ole lainkaan. Viime kesänä vaikutti siltä, että tavaratalon pelastamiseksi oli toivoa ja käsittämätön määrä vapaaehtoispuhtia. Kuluneen vuoden alamäki on ollut jyrkkä ja jyrkemmäksi käy, kohta ainakaan tämä kuluttaja ei enää pysty jarruttamaan, vaikka miten poraisi kantapäitään maa-ainekseen.


PS Myöhemmin samana päivänä allekirjoittanut sai vihdoin saaristolaisleipää Stockmannilta, sillä nyt piisasi myyntiaikaa! Joskus narina kantaa jo ennen kuin sen pukee kitkeriksi sanasiksi.